HITAASTI PÄIVITTYVÄ

Viime aikoina olen miettinyt tiheästi blogini lopettamista. Sitä, että kenen vuoksi kirjoitan tätä tuhottoman hitaasti päivittyvää ja parhaat päivänsä nähnyttä blogia? Pystynhän huomattavasti kätevämmin tuottamaan päivityksen facebookiin. Palaamaan sinne muistojeni ääreen. Näkemään enemmän lukijoiden kommentteja ja muita reaktioita. Hyvän blogin kirjoittamiseen menee monin verroin enemmän aikaa ja minulla ei tunnu sellaista enää olevan. Aiheita varmastikin on entiseen malliin, mutta ehkä  taito niiden ylöskirjaamiseen on kadonnut?

Toisaalta kun on vuosia ollut tämä paikka ja ajatusten näyttämö, tuntuu sen taakse jättäminen vaikealta. Onhan siellä lukijoissa ihmisiä, joiden kanssa on kuljettu pitkä yhteinen matka. Moni tippunut pois, monen tahti omalla laillani hiipunut. Itselläni ei ole koskaan ollut haavetta mistään huippu bloggarin työstä, olen kirjoittanut itselleni ja iloinnut siitä jos joku muukin on siitä saanut iloa. On arki, työ ja matkat. Viimeisimmistä kirjoittaminen on ollut se itselleni rakkain ja mieluisin. Harmi vain, että sairaanhoitajan palkoilla Suomessa asuessa ei niihin matkoihin ole liiemmin enää ollut varaa.

Vai olisiko sittenkin? Keskiviikkona vanhenin taas vuodella. Mieheni lahjoi minua vuoden viisumilla Venäjälle. Aukeni uudet mahdollisuudet. Viisumi tulee ensi kuun alussa ja siltä istumalta varasin meille huoneiston Viipurista ja hotellin Pietarista. Pidennettynä viikonloppuna meinasin yrittää ajaa  myös Terijoelle ja Äyräpäähänkin. Ja sitten niihin tuleviin viikonloppuihin jää vaikkapa Valamo, Laatokka, Ääninen, Vienan karjala jne. jne. Lyhyisiin tuuletuksiin vaikkapa vain päiväselti bensaralli ja pistäytymiset rajan takaisiin kyliin. Voitteko kuvitella miten onnelliseksi tulin  tästä lahjasta ja sen mukanaan auenneista näkymistä? Kolmen yön hotellit maksoivat yhteensä alle 100€, enkä edes varannut niitä ihan halvimpia vaihtoehtoja. Eli, ehkä blogi elää kanssani nyt ainakin tämän viisumivuoden. Jos arki päivittyykin hitaasti, niin matkat sitten sitäkin ripeämmin.

Ps. Kuvat Pyhtään Siltakylästä viime viikolta. Käytiin kuopuksen kanssa keräämässä auringonkukkia kotiin. Ihana pelto ja hyvä mieli, kun sai luvan kanssa ottaa. Eikä maksanut mitään.

OLIN INNOSTUJA

Lapsena olin innostuja. Minut vei mukanaan montakin eri harrastusta. Innostus vaan ei riittänyt minkään suhteen kovinkaan pitkälle. Mukavia kokemuksia onneksi saattoi saada lyhyemmistäkin harrastuksista. Kuten tanhu-urastani, joka loppui ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Vei se minut kuitenkin Niinlahteen leirille. Tällä leirillä ei tanhuttu kyllä ollenkaan, vaan keskityttiin tikkupullan paistoon ja nuotiolauluihin. Nukuttiin teltassa ja tiskattiin astioita taivasalla.

Käytiin kuopuksen kanssa Niinlahdessa yhtenä aurinkoisena iltana. Tässä vaiheessa meidän kotiranta oli jo hetken ollut jäistä vapaa, mutta täällä aalto oli vielä kahlittu jääpeitteeseen. Kävellä sen päällä ei voinut, sillä jo silmin nähden jää oli haperoa. Katseltiin leirikeskusta ja kierrettiin rantoja. Annettiin auringon paistaa.

Niinlahteen päättyi reilu kaksi vuotta sitten kalamiehen maallinen matka. Tanhumuistot ja elämän hauraus kietoutuvat Niinlahdessa toisiinsa. Tässä rannassa piti venettään, joka nyt seisoo siellä meidän rannassa odottamassa vesille laskuaan. Jatkaa elämäänsä. Vene täällä, kalamies taivaan iloissa. Niin uskon. Niin uskoi hänkin.

Tänään pitkä päivä töissä.  Lyhytjänteisestä innostujasta on onneksi kasvanut pitkäjänteiseenkin työhön kykenevä aikuinen. On löytynyt ne omat jutut. Omanlainen elämä. 

TOIVOISIN, ETTÄ

Reipas työkaverini siteerasi kolmannen viikon haastetta antaessaan New Yorkissa tehtyä tutkimusta. Tutkimusryhmä oli jaettu kahteen ryhmään, joista toisten piti jatkaa viisi kertaa lausetta: "toivoisin, että..." ja toisen ryhmän viisi kertaa lausetta: "olen iloinen, kun..." Tehtävän jälkeen molemmilta ryhmiltä heti kysyttiin, että kuinka tyydyttäväksi he oman elämänsä kokevat. "Olen iloinen"-ryhmän jäsenet raportoivat olevansa paljon tyytyväisempiä, kun "toivoisin"-ryhmän porukka. Toiset olivat juuri keskittyneet siihen hyvään mitä heillä oli, kun taas toiset olivat kiinnittäneet huomionsa siihen, mitä heiltä mielestään puuttui. Varsin looginen tulos, eikö vain?

Jatkuva toivominen ja katseen kiinnittäminen tulevaan, poissa olevaan ja puuttuvaan tekee sydämen epäilemättä raskaaksi. Toisaalta Raamattukin sanoo, että "elämä elpyy, kun toive täyttyy" Snl. 13:12 ja  muutama jae myöhemmin, että "sydän iloitsee, kun toive täyttyy". Tuskin toive ja toivominen on siis pahaksi, ellei se estä iloitsemasta ja näkemästä sitä, mitä nyt on. Omat toiveeni ainakin saattavat olla niin monenlaisia. On hetkellisiä toiveita. Kuten tänään, kun palelin kovasti ulkona viimassa näitä kuvia ottaessani ja toivoin, että olisin ottanut pipon ja kaulaliinan mukaan. Mikä onni oli päästä siitä viimasta lämpimään autoon.

On minulla myös vuosia kestäneitä, mutta matkalla unhoon painuneita toiveita, jotka putkahtelevat esiin yllättäen. Niin kävi tänään, kun kävin etsimään blogistani postausta Mia Kankimäen kirjasta "Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin". Se löytyy muuten täältä. Sen tekstin lopuksi olin kirjoittanut: "Paikkoja, joihin haluaisin matkustaa: Buenos Aires. Intia. Barcelona. Lofootit. Kenia. Ja tämän kirjan jälkeen Kioto." Ja kappas, kuinka sydämeni iloitsi tajutessaan, että toiveenihan olivat täyttyneet ja täyttymässä vaikken edes muistanut niiden olemassaoloa. Barcelonaan pääsin viime kesänä. Ja vaikka en edes muistanut kaivanneeni Kiotoon ja joskus myöhemmin taisin jopa blogiinkin kirjoittaa, että en ole ikinä haaveillut Japaniin matkustamisesta, poikani edesauttoi Kioton toiveeni toteuttamista ja ensi kesänä olemme siellä, jos Jumala suo. Siispä toistan ja uudistan toiveeni: Paikkoja joihin haluaisin matkustaa: Buenos Aires. Intia. Lofootit. Kenia. Ja näiden jo toteutuneiden tilalle Mexico ja Sansibar. ps. Muutkin käy, kuhan on matka:D.

Nyt on muuten pakko lukea tuo Kankimäen kirja uudelleen tässä Japani-moodissa. Ja se kirjan alkulähde, joka on Hangon Annan blogin perusteella nyt ilmestynyt suomeksi, eli Sei Shonagonin Tyynynaluskirja.

Sitten on ne toiveet, joita kannan sydämeni alla vuodesta toiveen. Että lapseni löytäisivät aikanaan itselleen sopivat puolisot, opiskelupaikat ja työt. Että läheisilläni olisi asiat hyvin. Että saisimme laskut maksettua ja pystyisimme hoitamaan asiamme. Että löytäisivät lääkkeen Alzheimeriin ja säästyisin siltä pirulaiselta. Että jokaisena elämäni päivänä ymmärtäisin oman hyväosaisuuteni ja osaisin olla siitä kiitollinen. Että aina näkisin, että kuka on oleellisin ja pysyisin hänessä. 

Mutta varmuuden vuoksi päästän nyt toiveeni ja käännyn lopuksi niihin tämän päivän ilon aiheisiin. Tänään olen ollut iloinen auringonpaisteesta, tällä erää viimeisestä vapaapäivästäni, kakkosen kanssa tehdystä pikaostosreissusta, jonka johdosta vanhojenpäiväpuku on hankittu kohtuulliseen hintaan ja siitä, että neljältä oli vielä valoisaa. Olen myös iloinen siitä, että huomenna on työpäivä ja iltavuoro. Meinasin kävellä töihin ja suorittaa kymmenen kilsan lenkkini sillä tavalla. Olen myös iloinen, että minulla on bussilippu, siltä varalta, jos en jaksakaan. Matkaa on nimitäin aika paljon:).

Kuinka tyytyväinen olen elämääni? No, tosi tyytyväinen. Kaikkea on ja ei paljoa puutu:D. Entäs sinulla?

OLEN ILOINEN

Kolmas viikko ja kolmas haaste. On kehuttu työkaverit, selätetty inhottavat burpeet ja nyt päästään taas minun alueelleni. Kolmannen viikon haasteena on pitää kiitollisuuspäiväkirjaa viikon ajan ja koska kyseessä on työhyvinvointi, on tarkoitus joka päivä löytää yksi kiitollisuudenaihe myös omasta työstä. Tehtävässä oli ehdotettu aloituslauseeksi "Olen iloinen..." Päiväkirjaa ei ole tarkoitus tuoda muiden nähtäville työmaalla, mutta jaan oman ensimmäisen päiväni tänään kanssanne.

Olen iloinen, kun olen saanut itseäni vähän niskasta kiinni. Sokeri on pysynyt pannassa ja burpee-haasteen myötä sain itseäni vähän liikkeelle muutenkin. Kuulokkeet korville, Sports Trackeri päälle ja ylös, ulos ja kävelylle. Olen haastanut itseäni kävelemään kaksi 10 km lenkkiä viikossa. Ensimmäinen viikko on onnistuneesti takanapäin:). Haasteen saa ottaa vapaasti omakseen, olkaa hyvä.

Olen iloinen, kun tänään sain aloittaa päivääni uusien ystävien luota. Aamupalalla vaihdettiin kuulumisia kahdella kielellä. Katsottiin valokuvia. Suunniteltiin seuraavia treffejä Kotkan uuteen vohvelikahvilaan, kunhan sokerilakko lakkaa.

Muistatteko, että tästä kulki jäätie saareen noin kaksi vuotta sitten? Ja nyt on mennyt tällaiseksi.

Tästä on vähän vaikea olla iloinen. Mutta olen iloinen, että oli kaunista kuitenkin. Ja tuo taivaanrannassa oleva valo lupailee tulevaa kevättä.

Olen iloinen, kun pakkanen on jäädyttänyt luistinradat ja lapset ovat päässeet luistelemaan. Ei haittaa, vaikka saisimme myös lunta, jotta voitaisiin myös hiihdellä. Siltä varalta, että näin tule käymään, varasimme miehen siskon perheen kanssa pariksi yöksi mökin Kolilta hiihtolomalla. Jaettu ilo ja jaetut kustannukset:D. Siitäkin olen iloinen.

Työmaalla meillä on ollut muutoksia, joista kaikista en osaa olla niin iloinen. Mutta siitä kyllä olen, että toistaiseksi työt ovat jatkuneet. Ja näin ollen tänään sain työmaalta puhelun, jossa jo suunniteltiin kesälomia. Näyttäisi siltä, että minulla on ensi kesänä ensimmäinen neljän viikon mittainen palkallinen kesäloma siten Suomeen tulon. Sain toivoa sen ajankohdaksi kesäkuuta. Aloitan näillä näkymin loman jo hieman toukokuun puolella, vanhasta viisastuneena. Näin ehdin sairastaa jo ennen Japanin matkaa, jos täytyy:D.

Oletko sinä iloinen tänään jostakin?

ALKOI HAASTEELLISESTI

Työpaikan uusi vuosi alkoi haasteellisesti. Yksi työkavereista oli sitä mieltä, että tammikuussa kiinnitettäisiin huomiota työhyvinvointiin. Viikottain tämä reipas ihminen laittaa meille sähköpostilla haasteen, joka tulee viikon aikana suorittaa. Ja suorituksesta saa tietysti palkinnon. Seinällä on reippaus-taulukko, johon haasteen suorittamisesta saa tarran. Kuka sitä nyt ei tarraa haluaisi? (Lue: kuka kehtaisi olla se, jolla ei ole tarraa:D)?

Ensimmäisen viikon haaste oli ihan minun heiniäni. Viikon aikana tuli kehua joku työkaveri. Halusin kehua jokaisen, sillä jokainen heistä oli aidosti kehunsa ansainnut. Aika monta iltaa tuli siis näpyteltyä kehuja. Yksi on niin kaunis, aikaansaava ja fiksu. Toinen suora, lämmin ja idearikas. Kolmas todella aikaansaava, asioista selvää ottava ja hauska. Neljännessä ihastuttaa hänen puuhakkuutensa, optimistisuutensa ja avuliaisuutensa. Lopulta kerin kaikki 25 kehua kerälle, suljin ne villalangalla ja pistin purkkiin. Töissä sain sitten seurata miten ihania reaktioita sai aikaan pieni kehu. Hymyjä, kosteita silmänurkkia, lämpimiä halauksia ja iloisia ilmeitä.  Tuli mieleen, että pitäisiköhän meidän kehua lähellä oleviamme hieman useammin?

Viikon hellitteleväksi lopuksi menin itse iltavuoroon töihin ja purkissani oli iso kehu minulle. Olivat aamuvuorossa yhdessä kerännee kehut paperille ja sain maistaa omaa lääkettäni. Hyvältähän se tuntui, vaikka taisivat vähän liioitella. Työhyvinvointini lisääntyi kummasti. On ne sitten ihania nuo työkaverit.

Tämän viikon haaste olikin sitten aivan mukavuusalueeni ulkopuolelta. Viikon aikana tulisi tehdä 100 Burpeeta. Tänään on tehty ensimmäiset 20, sillä kamalaahan se olisi, jos reippaustaulukko kohdallani jäisi tyhjäksi:D. Onko teidän työpaikoilla yhtä haasteellista?

Muutoin tammikuu on lähtenyt käyntiin työläästi, mutta mukavasti. On saatu pitää kivoja vieraita. Lähetelty esikoinen taas opiskelujen pariin. Ilmoja on pidellyt siihen malliin, että kuvaamaan ei ole tarvinnut lähteä. (Nämä kuvat ovat joulukuulta ja jäivät kalenterissa käyttämättä.) Kaksi viimeistä päivää taas on ollut kauniita, mutta olen ollut valoisan ajan siellä työmaalla. Pistän siis kädet ristiin ja toivon huomiseksi kaunista pakkaspäivää vapaapäiväni kunniaksi. Jos niin hyvin käy, niin kuulette ja näette minusta jo huomenna. 

ps. Kuopus katseli äidin burpeiden tekemistä ja pisti tietysti paremmaksi. Meinasi tehdä 100 tunnissa. Tässä vaiheessa hänellä on niitä koossa jo 70. Ei ihan kevyttä hommaa, kokeilkaa vaikka itse. Tyylistä ja sen vapaudesta saa kiinni vaikka alla olevalta videolta. Tsemppiä!

UUSI VUOSI, VANHAT KUJEET

Uusi Vuosi, uusi mahdollisuus, uusi alku. Ja ne ihan samat ikuiset tammikuiset kujeet, jotka kilpistyvät loistavasti tässä:

Ainoa tapa pysyä terveenä (ja hoikkana) on

syödä sitä mitä ei halua,

juoda sitä mistä ei pidä

ja tehdä sellaista jonka mieluummin jättäisi tekemättä.

-Mark Twain-

Hyvästi siis suklaa, lämpimät leivät, pizzat, kermaperunat ja viinilasilliset. 

Tervetuloa rahka, munakkaat, salaatit ja vesi.

Ehkä tänä vuonna lopulta keksin, että mistä löytyy liikunnanilo?

Jospa vuosi 2018 lopultakin tekee minusta herkkujen kohtuukäyttäjän, liikkuvan ja terveellisiä elämäntapoja rakastavan reippaan ihmisen? 

Tai sitten ei. 

Jännittävää. Mitä epäilette tapahtuvaksi?

Kohtalotovereita vai itsensä kanssa sinuiksi tulleita onnellisia yksilöitä?