OHI. MENNYTTÄ.

Luojan kiitos, marraskuu on pian loppu. Ohi. Mennyttä. Ensi vuonna marraskuun voi minun puolestani poistaa kokonaan kalenterista. Jos vielä bloggaan, laitan surutta marraskuuksi lapun luukulle. Ei valoa kuvaamiseen. Ei energiaa ulos lähtöön. Ei mitään ajatuksia päässä. Ei minkäänlaista hyvää sanottavaa. 

Viime vuonna postausten määrä marraskuulla oli viisi. Samoihin lukuihin jäädään tänäkin vuonna. Oli kuitenkin mielenkiintoista hieman vilkaista, että millaiseen mustaan aukkoon sen marraskuu minua viime vuonna veti. Oli sitä samaa väsyttää ja sokerittaa marinaa sekä huoli tulevan elämän polun löytymisestä. Vuoden se otti, mutta tämä marraskuuhan oli oikeastaan monella tapaa ilon kuu. Koeaikani on päättynyt ja minulla on tämä työ. Tulevat marraskuut, jolloin ei tarvitse huolehtia siitä, että missä tehdä työtä tulevana vuonna. Viime vuonna oven takana pienet kausimasentujat, tänä vuonna isot. Tässä ammatissa isommat on helpompi kestää kuin pienet.

On aika ottaa omat opit käyttöön ja etsiä marraskuusta se toinen puoli. Kuten: joka päivä ei ollut täysin musta, oli siinä muutama luminenkin. Sokerin mässyttämisessä ei mennyt koko kuu, sillä puolivälissä minusta löytyi vihdoinkin se kauan kadoksissa ollut selkäranka. Täysi varmuuteni siitä, että minulla on 42-vuotiaana mummotauti, osoittautui marraskuun lopussa vääräksi. Ehkä. Marraskuisina vapaapäivinä ei viitsi mennä pihalle, joten on tullut siivottua. Tässä iässä ei tarvitse enää miettiä, että onko pakko odottaa joulukuulle valojen laittamisen kanssa. Ei, tässä iässä pimeyttä vastaan on käytävä järein asein ja täydellä valaistuksella. Marraskuussa sitä paitsi jokainen pieni valon pilkahdus tuntuu lottovoitolta. Olen voittanut tässä kuussa ehkä noin viisi kertaa?

Loppukuu on menty "viekää vaikka tuhkat pesästä-meiningillä." Kaksi kuuden työpäivän viikkoa peräkkäin ja toisena niistä viiden aamuvuoron putki. Nukahtelin ennen aikojani. Oli myös työpaikan pikkujoulut, joissa oli hauska nähdä se työkaverien toinen puoli, eli arkiminä. Yksi riemukkaimmista hetkistä taisi olla kuitenkin se, kun eräänä marraskuisena iltana minua tuli hakemaan töistä meidän esikoinen. Inssi oli mennyt läpi ja hänellä on nyt ajokortti.

Joulukuuta katselen vaaleanpunaisten lasien läpi. Se alkaa neljän päivän vapailla ja minilomalla. Pitää sisällään muutenkin normaalia enemmän iltavuoroja ja vapaapäiviä. Antaa mahdollisuuden joulutteluun ja  sokerilakon tauolle laittamiseen. Herättää ehkä jotain eloa tähän blogiinkin?

MUSTAAKIN MUSTEMPI

Tällä viikolla suli kaikki kaunis valkeus. Viikko on ollut säiden puolesta mustaakin mustempi. Tänään ajoin töihin sellaisessa vesisateessa, että oksat pois. Mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka toivovat Suomeen lumetonta talvea. Mitä heidän päässään mahtaa liikkua? Kuka haluaa elää neljä-viisi kuukautta mustassa aukossa? Anssi Kela lauloi autoradiossa, että "musta tuntuu multa". Miten lie minullakin oli mustaa päällä, vaikka mieli olisi kaivannut oikeastaan mitä tahansa muuta? Väriä tämän synkkyyden keskelle. Musta ei tunnu multa. Tänä vuonna on ollut ajoittain todella vaikeaa pitää marraskuusta.

Kesken päivää sää muuttui. Tuli lunta taivaan täydeltä ja hetkessä työmaan ympärillä oli valkeus. Niin märkä valkeus, että suli myös hetkessä pois. Mutta ehti jo sytyttää hiipuneen joulumielen. Työkaverit leikkasivat ikkunoihin joulukoristeita ja oli hyvä, lämmin, hellä mieli jokaisen. Avattiin verhot monesta huoneesta. Valkoinen taitaa tuntua ihan multa. Ja punainen.

Viikko on siis kulunut sadetta pidellessä. Kamera olisi hukkunut, jos olisi erehtynyt sitä kantelemaan mukanaan. Olen kyllä ulkoillut. Kadotimme näet yhden avaimen ja etsin sitä pitkin tienvierustoja. Sen reissun jäliltä olin märkä kuin uitettu koira. Muu perhe on käynyt uimassa. Siis saunasta. Hulluuden raja on hiuksen hieno, sanoi yksi asukkaamme töissä. Hän on niin oikeassa moneen kertaan. Loistava tyyppi kaikin puolin. Toisilla meillä on vain diagnoosi, sekin on käynyt mielessä. Toisten hulluus on vaan enemmän ja vähemmän piilossa. Työkaveri sanoikin niin hauskasti, että "työntekijät täällä tunnistaa siitä, että heillä on avain kaulassa". Eikä aina siitäkään. 

Minulla on sellainen ihana mahdollisuus, että voin itse ainakin kokea vaikuttavani työvuoroihin. Nyt on menossa kaksi kuuden päivän työviikkoa, koska haalin joulukuun alkuun vapaapäiviä. Meillä on varattu hotellihuone Helsingistä tuon siipan kanssa. Yhdistetään yhdet juhlat ja lahjaostokset. Sekä annetaan aikaa tälle parisuhteelle. Sitä odotellessa annan aikaa työmaalle. Tänään laitoin oven kiinni selkäni takana kello 14. Kävin kuvaamassa työpaikan lähirannat. Lumi suli ja meri sanoi puli puli. Huomenna kello soi taas 6:00. Viisi päivää koeajan loppumiseen ja lauantaina tämän työmaan ensimmäiset pikkujoulut. Ja oman kodin pikkujoulut 1.adventin vuoksi. Valoa pimeyden keskellä.

Mitenkäs siellä? Onko marraskuu ollut musta? Keinoja kaamoksen voittamiseen? Minä koitin porskuttaa sokerin voimalla, mutta nyt olen kolme päivää ollut sokerilakossa. Pieni paasto ennen joulujuhlaa ei voi tehdä muuta kuin huomenna alkavan vierotuspääsäryn ja sen jälkeen hyvää.

ENSIN KATEISSA ÄIDIN SUKU

Äitini lähtökohdat tähän elämään eivät olleet hääppöiset. Sen vuoksi meiltä oli ensin kateissa äidin suku. Puuttui äidin isä ja äiti, sedät, enot, tädit, serkut ja koko muu suku. Äidin tie oli kulkenut lapsuuden risaisesta kodista lastenkotiin. Sieltä kasvattiperheen kärsimyksiin ja lopulta Kotkan sataman liepeillä olevaan kuppilaan töihin. Sieltä hänet poimi meriltä satamaan saapunut isäni ja perustivat perheensä Kotkaan.

Silloin ei television avulla voitu lähteä kadonneen jäljille. Ei ollut nettiä tai muutakaan helppoa apukeinoa. Jos minulla vielä olisi äiti, haluaisin tietää, että miten hän sen sukunsa lopulta kaivoi esiin. Kaivoi kuitenkin. Mummo ilmeisesti tappoi papan. Heitä ei enää ollut. Löytyi kuitenkin enot, Oulun isotäti ja isosedät sekä Riitta-serkku joista oli meille suunnattomasti iloa monen monta vuotta. Tuli tutuksi Kouvola-Oulu-juna sekä pitkät ajomatkat Kilpualle.

Vanhempien eron myötä katkesi yhteys isän puolen sukuun. Loppui vierailut Naaralaan ja serkkujen luokse. Mummo ja pappa oli jo haudattu ennen sitä. Nyt ei enää viety kynttilöitä Savitaipaleen hautausmaallekaan jouluaattoisin. Jossakin vaiheessa kaivoin suvun itse esiin. Tädin ja sitä myöten koko loppusuvun. Yhteydenpito vain on ollut perin harvinaislaatuista. Sitä muisteltiin eilen, kun osa meistä tupsahti tädin eläkejuhliin ja oven suussa oli pakko tehdä kuka on kukin kierrosta. Meitä oli koolla neljä serkusta ja kahdeksan pikkuserkusta, kummisetäni ja kummitätini sekä sukuun avioliiton myötä tulleita. Moni meistä olisi kaivannut sinne myös veljeäni jälkikasvuineen. Missähän olitte?

Kaivettiin esille kuva 17-vuoden takaa. Silloin tavattiin kummisedän 60-vuotisjuhlissa entisessä mummolassa. Jälkikasvu oli vielä pienen pientä, eikä meidän kolmea nuorinta ollut vielä olemassakaan. Sen jälkeen osittain satuttiin kummitädin miehen hautajaisiin koolle. Ja nyt taas koitettiin päivittää kuulumisia. Mitä hänelle kuuluu? Mitä lapset ovat opiskelleet? Keitä me oikein olemmekaan ja yhdistääkö meitä mikään. 

Isän puolen suku on Karjalasta. Tässä joukossa se karjalainen eloisuus ei aina näy. Tai on ehkä alkuun piilossa enemmän toisilla kuin toisilla? Yhteiset juuret lopulta löytyvät ja tulee tunne, että on omiensa parissa. Ei haluaisi kadota kokonaan, vaan saada ne puuttuvatkin palaset paikalle. Tavata toistekin. Olla osa tätä sukua.

Isää ei enää ole. Ja on kuitenkin. Muistoissa ja niissä juurissa. Niissä ihmisissä, jotka hänen vuokseen on olemassa ja jotka hänen kauttaan yhdistyvät minuun sukupolvien ketjussa. Vanhoista kuvista löytää piirteitä itsestään ja läheisistään, jotka tulevat tämän suvun perintönä. Joku on ihan Lydia-mummon näköinen. Toisella on isän silmät. Hyvää isänpäivää siis sinulle isä. Olit minulle niin rakas.

Sitten on tämä lasteni ihana isä ja hänen myötään tullut suku. Kokoonnuttiin tänään appivanhempien kotiin syömään yhdessä isänpäivälounasta. Koolla kolme hyvää isää. Seitsemän serkusta. Kolme onnekasta vaimoihmistä. Tankattiin ruotsin sanoja. Syötiin hyvin. En tiedä ymmärtääkö lapset vielä suvun merkitystä tai kokevatko sen arvoa, mutta toivon, että ainakin joskus vielä ymmärtävät. Molempien sukujen. Mummi ja vaari heiltä on haudattu, mutta ei kateissa. On mummo ja pappa, setä, eno ja täti. Serkkuja ja tulevien lasten pikkuserkkujakin. Sukuja, joihin kiinnittyä. Näkyvillä olevat juuret. 

Toivottavasti olette saaneet olla omienne parissa. Juhlia isejä. Olla osa perhettä ja sukua. 

HALUAMISESTA

Marraskuu on postista päätellen mainosmiesten halujenherättelykuu. Postilaatikkoon alkaa ilmestymään vinkkiä siitä mitä voisi toivoa joululahjaksi. Mitä vielä voisi haluta. Kolmonen miettii kuumeisesti, että mitä häneltä vielä voisi uupua? On selvästi tuskallista, kun haluaa jotakin, mutta ei tiedä mitä. Samaisella pojalla on menossa koulussa vieraat uskonnot. Hindulaisuus luettiin tällä viikolla ja odottelen jo sitä buddhalaisuutta. Muistanko oikein, että Buddhan mielestä valaistuminen tapahtuu elämänhalun sammumisen kautta? Kun lakkaa tahtomasta enää mitään? 

Elämänhalun sammumista ei kannata mielestäni tavoitella! Haluamista sen sijaan olen miettinyt tässä viime aikoina ja tullut siihen tulokseen, että se tosiaankin on syypää tyytymättömyyteen. Nimenomaan sen haluaminen mitä ei voi saada. Muistatte ehkä miltä tuntui olla yksipuolisesti rakastunut johonkin? Toivoa lasta, joka ei millään lähtenyt alulle? Hakea opiskelu/työpaikkaa ja saada vastaukseksi ei? Silloin tuntui, että kaikki jo olemassaoleva hyvä menetti merkityksensä ja kaiken onnen lähde oli vain se asia mitä ei voinut saada. Tuntui, ettei koskaan enää voisi olla onnellinen ilman sitä nimenomaista asiaa. Kuvitteli, että kun sen saa, on ikuisesti onnellinen ja tyytyväinen. Kunnes alkoi haluamaan jotakin muuta.

Talousmurheetkin ovat olemassa vain siksi, että haluaa. Auton, veneen, polkupyörän, matkan, remontin tai asunnon, johon ei ole tulojen puolesta varaa. Tai siksi, että otti isomman lainan, liian kalliin vuokra-asunnon, hankki auton tai kulutti muuten vaan enemmän, kun olisi pitänyt.  Kun kuun lopussa edelleen haluaisi, että kaapissa olisi ruokaa tai että voisi ostaa lapselle hänen haluamansa talvikengät, vaikka tili onkin jo tyhjä. 

Valaistuminen on siis sen ymmärtämistä, että kaikkea ei voi saada. Sen arvottamista, että jos haluaa isomman talon, ei voi ostaa toista autoa ja/tai venettä. Että kesämökki ja jokavuotinen Etelänmatka ei ole kaikkien tavoitettavissa. Tyytyväisyys voi olla saavutettavissa ihan niin yksinkertaisella asialla, kun budjetoinnilla. Että oppii laskemaan paljonko sitä rahaa menee laskuihin ja muuhun välttämättömään. Tiedostaa, että yllättäviä menoja voi sattua. Ja jakaa ruokakulut järkevästi pitkin kuuta. Elää suu säkkiä myöten. 

Tänään olen halunnut vain olemassaolevia asioita. Nukkua pidempään. Syödä rauhassa aamupalan.  Käydä kävelyllä. Tällainen haluaminen on ollut hyväksi, sillä kaikki on ollut toteutettavissa. Kuu on vasta alussa, joten tässä vaiheessa on muutenkin keveää ja kauppalistan pituus ei ahdista. Loppupäivä sisältää asioita, joita en nyt niinkään halua, mutta teen silti ja olen jälkikäteen hyvilläni. Viikkosiivous ja pyykin silitys. Miehellä on illalla tiedossa tyhyä. Minulle lankeaa siis myös harrastuskuskaus. Haluamani luento Kotkan kirjastossa jää valitettasti väliin, sillä valaistunut minäni sen tietää: kaikkea ei voi saada ja kahdessa paikassa ei voi olla yhtäaikaa.

LUMI

Syy viikon blogitaukoon on Suomen säässä. Niin kauan kesti se pimeä ja sateinen synkkä syksy, jolloin ei tehnyt mieli nokkaansa pihalle pistää. Ei se nyt tietysti tauotta satanut kulunuttakaan viikkoa, mutta kun piti myös tehdä töitä. Tänäänkin sataa, mutta ei vettä vaan lunta. Talvirenkaat on vaihdettu, ja ostettu nuorisolle bussikortit. Vapaapäivä sattui juuri oikeaan saumaan. Tänään oli aika pelastaa viimeiset tomaatit sisälle, edistää pihan haravointia ja tehdä lumikävely.

Pihakalusteetkin olisi kai jo aika ottaa suojaan?

Tomaatteja oli vielä tulossa vaikka kuinka paljon. Kertoo jotakin syksyn lämmöstä.

Mistään korkeista nietoksista täällä ei ole kyse. Hento valkoinen kerroskin muuttaa maiseman eri näköiseksi. Käyn kiertämässä tämän meidän rakkaan Metsolan. Kotirannassa on vielä veneitä vedessä. Linnut tekevät uinti- ja lentonäytöksiä. Meidänkin pieni purtemme on siellä viellä, sillä mies on edelleen aikeissa veneillä töihin. Ellei nyt ihan rupea pakastamaan tai myrskyämään. Ellei talvi yllätä veneilijää.

Minun koeaikani töissä alkaa kääntymään koti loppuaan. Viime viikolla kävin verikokeissa ja perjantaina on aika työterveyshoitajalle tulotarkastusta varten. On käyty kehityskeskustelut esinaisen kanssa. Hyvältähän tuo näyttää. Olen paikkani löytänyt. Minua ei tarvitse kadehtia edelleenkään verotulojen paljastamispäivänä. Kannan silti korteni kekoon. Venetilille ei liikoja liikene, mutta taas on selvitty yksi kuukausi ja saatu laskut maksettua. Siinä se on onni, kun pystyy hoitamaan asiansa. 

Autolla töihin ajaessani seurasin jotakin keskustelua suomalaisten taloustilanteesta. Valtiolla on talous haasteensa, niin myös sen kansalaisilla. Edelleenkin joka kymmenes kertoo, että on valvonut yöllä talousasioita murehtien. Ikäryhmässä 26-39-vuotiaat joka neljäs on kuluttanut palkkansa ennen seuraavaa palkkapäivää. Jälkimmäistä tapahtuu meillä yli nelikymppisilläkin, mutta luottokortin vinguttamiseen sorrutaan tässä perheessä erittäin harvoin. Minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Kannattaa mieluummin koluta pakastimen ja ruokakaapin nurkat.

En seuraa kenenkään verotuloja. Mitä ne minuun liittyy? En erehdy kuvittelemaan, että muilla olisi jotenkin helpompaa tai löysempää kuin minulla. Aina on niitä joilla menee paremmin ja niitä joilla on asiat huonommin. Toiset ovat valinneet ammattinsa taloudellisessa mielessä paremmin, minä en ajatellut rahaa ollenkaan opiskelemaan lähtiessäni. Halusin tehdä työtä ihmisten parissa ja kokea itseni hyödylliseksi. Olla avuksi. Työpaikan kahvipöydässä me puhuimme aiheesta ja aiheen vierestä, me pienituloiset ja vielä pienempituloiset. Joku sanoi, että tulee töihin joka päivä mielellään. Moni yhtyi siihen ajatukseen. Me pidämme työstämme. Mikä onni.

Mitenkäs sinä? Millä perusteella valitsit aikanaan ammattisi? Tiesitkö edes mitä sen alan ihmiset saivat palkkaa? Entä oletko jälkikäteen katunut valintaasi rahan vuoksi? Viihdytkö työssäsi?