MITTA TÄYNNÄ

Vaikka aiemmin kerroinkin, että olen tässä koronan keskellä saanut elää melko normaalia elämää, on mittani silti aivan täynnä. Huomaan kapinoivani. Miksi täytyy pitää kasvosuojuksia koko työvuoron ajan, vaikka Kymenlaaksossa ei päiväkausiin ole ollut yhtään uutta tartuntaa? Miksi asukkaiden omaiset eivät saa vierailla tai parturi tulla taloon? Täytyykö asukkaiden pysytellä koko kesä poissa torilta tai kahviloista vain varmuuden vakuudeksi? Missä menee liioittelun raja? Onneksi lehdestä voi lukea, että koronaraivo kuuluu asiaan. Enkä totisesti tahtoisi olla johdon housuissa, joka joutuu kantamaan omaisten ja lehdistön vihan, jos se typerä virus nyt jostakin pääsisi taloon luikahtamaan. Kiinnitän siis kiltisti suojukseni. "Toivottavasti jo pian," vastaan asukkaille kerta toisensa jälkeen erinäisiin kysymyksiin.

Olen siis loman tarpeessa. Ja lomahan minulla häämöttää jo viikon päässä. Matkakuume on korkealla, vaikka työvuorojen alussa mitattu lämpö onkin pysytellyt alhaalla. Tulostin jo netistä jotakin tulevaa varten vinkkejä Georgian kiertomatkaan. Intia kiehtoo. Meksikossakin olisi ihanaa päästä vielä käymään. Ja joskus vielä kierrämme sen Irlannin toisen puoliskon. Mutta tänä kesänä me otamme Suomesta mittaa.

Olen siis varannut meille majoitukset. Ymmärtänyt sen miksi Suomen matkailu ei ole kiehtonut. Sen lisäksi ettei ole mitään takuita säästä ja matkan joutuu jakamaan pohjoisessa miljoonan hyttysen kanssa, on hinnat myös suolaiset. Tällä reissulla sattui kuitenkin niin hyvin, että matkalle sattuu monta rakasta ihmistä menneisyydestä ja myös tulevaisuudesta, joten melkein puolet yöpymisistä saadaan tehdä toisten nurkissa ihan ilmaiseksi.  Mökkimajoituksissa ruoat tehdään  itse ja metsissä ja vaelluksilla ei ole kalliita houkutuksia tarjollakaan. 

Sen sijaan nähtävää näyttää rakkaassa kotimaassakin olevan riittävästi ja ylikin. Olen lukenut vinkkejä, löytänyt kartan, jossa on merkattu lukuisia mielenkiintoisia paikkoja, joihin emme tule kaikkiin mitenkään ehtimään. Lähdön hyrinä on käynnistynyt sisässä. Parin viikon päästä hyrähtää sitten autokin. 

Suomi on epäilemättä kaunis helmasta käsivarteen. Kauneutta on tarjolla kaiken päivää ihan tässä kotirannassakin.

Mitäs teille kuuluu?

IHAN NE SAMAT

Oikeasti elämäni ei ole muuttunut tämän koronan takia paljon mitenkään. Käyn ihan normaalisti töissä. Arkiset puuhat kotona on ihan ne samat. Pyykinpesua, siivoamista ja rutkasti enemmän ruoanlaittoa. Kaupassa käyntiä pitäisi vähentää, mutta totuus on, että siellä täytyy käydä useammin. Ruokalaskut on melkein kaksinkertaistunut normaalista. Koko muu perhe on kotona ja jatkuvasti nälkäisiä. Esikoinen saapui kotiin kirjoittamaan graduaan. Sotilas viettää kotona pidempiä lomia, mutta on vastaavasti pidempään armeijassa sinne palattuaan. Vierailut on jäissä, mutta eihän sitä arkena nyt muutenkaan mitään vierasvirtaa ehtinyt syntyä.

 

Kesälomamatkasta luovuttiin viikko sitten. Ei oltu onneksi mitään varattu tai lentolippuja ostettu. Meidän oli tarkoitus hankkia uusi Venäjän viisumi ja ajaa Vienan Karjalaan ja Solovetskin saarelle. Tuskin onnistuu, tuumasi venäläinen työkaverini. Pistin Venäjän Lonely Planetin kiltisti kirjahyllyyn. Matkan perumisen myötä on nyt sitten ihan se ja sama, että pystyykö koko kesälomaa pitämään vain eikö pysty. Olen meidän työpaikan korona-työryhmässä, joten jos virus taloon napsahtaa, taitaa elämä sen jälkeen olla aika lailla taudin sanelussa.

Marraskuu. Joulu. Irlannin reissu. Jatkuva ruoanlaitto. Pääsiäinen. Lisääntyneestä ruoan menekistä ei voi syyttää vain muuta perhettä. Vatsa kasvaa kohisten. Vinkkasin miehelle, että älykello voisi olla hyvä äitienpäivälahja. Samantien se olikin minulla jo kädessä. Ei mitään vihjailuja. Ei tekosyitä. Meillä on täällä Suomessa täysi mahdollisuus liikkua pois jääkaapin läheisyydestä. Olen aikeissa siis tehdä jotakin tälle tilanteelle.

En normaalisti käy liiemmin ravintoloissa, istu kahviloissa tai terasseilla. En notku kauppakeskuksissa. Mutta mikä siinä sitten onkin, että kun tietää jonkun olevan kiellettyä, alkaa tuntumaan, että juuri sellainen piristäisi. Juuri sitä minä nyt tarvitsisin.

Pysytään kuitenkin kotona, ellei olla ruokakaupassa, kävelyllä tai töissä.

HAAVEILEN

Haaveilen paluusta väljempään arkeen. Sellaiseen, jossa on aikaa ajatuksille, sanoille ja valokuville. Arjesta, jossa ehtii tavata ystäviä. Istuttaa kukkia. Kirjoittaa blogia. Laittaa ruoaksi muutakin kun makaronilaatikkoa. Arjesta, jossa ei lueta viittä kertaa netistä Iltalehden samoja uutisia, koska ei oikein jaksa muutakaan.

Minä rakasta matkustamista, sen taidatte jo tietää. Mutta nyt olen vakavasti kysynyt itseltäni, että kannattaako se, jos matkarahojen tienaamisen vuoksi arjesta tulee näin kiireistä. Mitä jos kerrankin viettäisin vuoden, jossa en tekisi mitään ylimääräistä? Viettäisin vapaapäivät, siten kuin on ilmeisesti tarkoitettu, vapaalla. Keskittyisin ihan vaan siihen omaan työhöni ja tekisin sen rakkaudella.

 

Olen siis keikkaillut, voi pojat ja tytöt. Sukeltanut mummoloiden arkeen. Oppinut monta asiaa. Ne olivat tarpeellinen matka jonkin sortin ymmärrykseen. Tiedän nyt ehkä paremmin millainen hoitaja haluan olla. Millaista arkea haluan elää. Miten mahtava työ minulla on. Ymmärrän myös, että olen rajallinen. Näen mistä pitäisi karsia ja mihin panostaa.

Matkarahat on siis tienattu. Sairaslomalla ehditty nukkua ja priorisoida. Hiljentää ei nyt vielä kuitenkaan kerkeä, mutta suunnitelma siihen on jo olemassa. Kesäkuun alussa meillä juhlitaan kakkosen ylioppilasjuhlia ja sitten suunnataan miehen kanssa Vietnamiin. Teidät haluan ottaa matkalle mukaan, joten yritän tässä blogiin puhaltaa henkeä ennen sitä.

ps. Muistatteko kun Tokiossa minulta hajosi tietokone? Ostin uuden ja se onkin ollut varsinainen maanantaikappale. Kahteen kertaan kone on ollut pitkät ajat huollossa ja nyt siitä on vaihdettu varmaan kaikki mahdolliset vaihdettavissa olevat osat. Toivottavasti kolmatta kertaa ei enää tule. Kuvat eiliseltä Loviisan kävelyltä tulevat nyt tällaisessa muodossa, kun en ole saanut asennettua vielä valokuvaohjelmaa koneelle viimeisimmän huollon jälkeen.

Ihanaa kesää teille ja meille<3.

LADATTU AKUT

Antauduin niin tuohon lomakassan kerryttämiseen, että elämästä on muotoutunut melko kuvatonta ja vapaa-ajatonta. Olen tehnyt vapaapäivinäni keikkaa vanhusten parissa, juurikin siellä keskellä Attendo-mylläkkää. Monenlaista ajatusta on siinä mieleen pyrkinyt. Tässä vaikka pari: Miksi kukaan ei puhu mitään kunnista, jotka kilpailuttavat palvelunsa ja ottavat sieltä mistä halvimmalla saadaan? Eikö nyt jokainen ymmärrä, että kun halvalla ostetaan, jostakin on täytynyt tinkiä. Kun nyt sitten urakalla  kauhistellaan ja osoitellaan sormella, tuntuu se minusta aika kaksinaismoralistiselta. Mitäs jos kunnat alkaisitte maksamaan asiallista korvausta vanhusten hoidosta ja mahdollistaisitte sitä myöten useammalle hoitajalle töitä ja inhimillisemmät työolot. Eikä haittaisi vaikka maksaisitte meille hoitajille asiallista palkkaa siitä arvokkaasta ja raskaasta työstä, jota meistä suurin osa tekee sydämellään sen minkä kerkeää ja pystyy.

Toiseksi, voi teitä omaiset. Teitä, jotka nyt tuotte epäkohtia urakalla lehtien palstoille, mutta joita ei omaistenne arjessa juurikaan näy. Teitä, jotka ette itse kertaakaan käy omaistanne ulkoiluttamassa, mutta ihmettelette, että miksi ei vuodepotilas ole tänään jo ulkoillut. Jotka saavutte sänkyjen viereen vaatimaan, että omaisenne viedään vessaan, vaikka hän ei ole siihen kyennyt enään pitkään aikaan. Jotka puratte ehkä oman huonon omantuntonne hoitohenkilökuntaan, joka on äärimmilleen venytetty. Laiminlyönneistä ja selkeistä virheistä huomauttaminen on toki sallittua ja henkilökunnallekin velvollisuus. Mutta voi teitä, jotka saavutte käsittämättömin vaatimuksinne ja riemuitsette, kun pääsette lehdissä yleistämään asioita ja kiillottamaan omaa kilpeänne. Käyttäisittepä sen ajan siellä omaisenne vierellä ja tekisitte hänelle hyvin. 

Kiirettä on tosiaan pitänyt ja olen hyvilläni kohusta, jos se sanojen sijaan aiheutaisi tekoja. Ettei tästä kohusta tulisi vain poliitikolle katteeton keppihevonen vaaleihin. Olen myös saanut taas perspektiiviä omaan työhöni ja saanut olla kiitollinen siitä, että omilla asukkaillani on sangen hyvä tilanne. Mielenterveyspalvelujen mitoitukset ovat toistaiseksi ainakin väljemmät kuin hoivapuolen. Niin tai näin, neljän päivän vapaat tulivat tarpeeseen ja pääsimme hetkeksi pakenemaan työtä ja arkea tänne Himoksen aurinkoisille rinteille. Toinen laskupäivä on menossa. Siis niillä jotka laskevat. Minä olen erikoistunut aurinko-tervehdyksiin, ruokahuoltoon ja kuljetuspalveluihin. Sekä aivojeni nollaamiseen. 

Vuosi sitten olimme tällä samalla porukalla Kolin pakkasissa. Nyt siis kelit selvästi plussan puolella. Ruokahuoltoa on toteutettu täällä mökin terassilla. Laskijoiden posket ovat saaneet aurinkoa. On syöty hyvää ruokaa ja pelattu monta lautapeliä. Ladattu vähiin menneitä akkuja, jotta viikon lopulla voidaan palata hoivaamaan taas hyvillä mielin. Himos on ollut ihan kelpo kokemus, vaikka laskijoiden mielestä rinteissä saisi olla enemmän haastetta. Että etelän laskettelukohteet on nyt sitten meidän perheen osalta ilmeisesti käyty.

Kohti kevättä ja reissukesää. Vietnamin lisäksi suunnitteilla on matka Moskovaan ja Golden Ringille meidän tyttöjen kanssa. Keikkailu siis jatkukoon, toivottavasti hieman vähemmän myrskyisissä tunnelmissa. 

HITAASTI PÄIVITTYVÄ

Viime aikoina olen miettinyt tiheästi blogini lopettamista. Sitä, että kenen vuoksi kirjoitan tätä tuhottoman hitaasti päivittyvää ja parhaat päivänsä nähnyttä blogia? Pystynhän huomattavasti kätevämmin tuottamaan päivityksen facebookiin. Palaamaan sinne muistojeni ääreen. Näkemään enemmän lukijoiden kommentteja ja muita reaktioita. Hyvän blogin kirjoittamiseen menee monin verroin enemmän aikaa ja minulla ei tunnu sellaista enää olevan. Aiheita varmastikin on entiseen malliin, mutta ehkä  taito niiden ylöskirjaamiseen on kadonnut?

Toisaalta kun on vuosia ollut tämä paikka ja ajatusten näyttämö, tuntuu sen taakse jättäminen vaikealta. Onhan siellä lukijoissa ihmisiä, joiden kanssa on kuljettu pitkä yhteinen matka. Moni tippunut pois, monen tahti omalla laillani hiipunut. Itselläni ei ole koskaan ollut haavetta mistään huippu bloggarin työstä, olen kirjoittanut itselleni ja iloinnut siitä jos joku muukin on siitä saanut iloa. On arki, työ ja matkat. Viimeisimmistä kirjoittaminen on ollut se itselleni rakkain ja mieluisin. Harmi vain, että sairaanhoitajan palkoilla Suomessa asuessa ei niihin matkoihin ole liiemmin enää ollut varaa.

Vai olisiko sittenkin? Keskiviikkona vanhenin taas vuodella. Mieheni lahjoi minua vuoden viisumilla Venäjälle. Aukeni uudet mahdollisuudet. Viisumi tulee ensi kuun alussa ja siltä istumalta varasin meille huoneiston Viipurista ja hotellin Pietarista. Pidennettynä viikonloppuna meinasin yrittää ajaa  myös Terijoelle ja Äyräpäähänkin. Ja sitten niihin tuleviin viikonloppuihin jää vaikkapa Valamo, Laatokka, Ääninen, Vienan karjala jne. jne. Lyhyisiin tuuletuksiin vaikkapa vain päiväselti bensaralli ja pistäytymiset rajan takaisiin kyliin. Voitteko kuvitella miten onnelliseksi tulin  tästä lahjasta ja sen mukanaan auenneista näkymistä? Kolmen yön hotellit maksoivat yhteensä alle 100€, enkä edes varannut niitä ihan halvimpia vaihtoehtoja. Eli, ehkä blogi elää kanssani nyt ainakin tämän viisumivuoden. Jos arki päivittyykin hitaasti, niin matkat sitten sitäkin ripeämmin.

Ps. Kuvat Pyhtään Siltakylästä viime viikolta. Käytiin kuopuksen kanssa keräämässä auringonkukkia kotiin. Ihana pelto ja hyvä mieli, kun sai luvan kanssa ottaa. Eikä maksanut mitään.

KOLMATTA PÄIVÄÄ

Olen nyt lomalla kolmatta päivää. Niistä kolmatta päivää olen siivonnut komeroita. Pessyt ja silittänyt pyykkiä ja pistänyt lasten pieniä vaatteita kirpputorille. Työn alla ovat myös olleet olohuoneen sohvat. Samalla ulkona on ollut mitä kaunein kesä. Mitä haaskausta. Mutta kun työpäivinä ei tällaista rumbaa jaksa tai ehdi tehdä. Saan kyllä myös aikamoista mielihyvää siitä, kun tulee valmista. Kun vaatepussi kerrallaan katoaa tästä talosta komeroita sotkemasta. Paikat siistiytyy. On tunne siitä, että on saanut jotakin aikaiseksi. Tehnyt jotakin kodin hyväksi.

Onneksi on tuo Loviisa. Olen käsi pystyssä tarjoamassa itseäni kuskiksi harkkapäivinä. Tulee samalla pakollinen pari tuntinen pihalla tekemättä mitään. Eilen kuopus lähti kävelyseuraksi ja valittiin tien toispuolinen reitti. Mitä idyllejä tämä pieni kaupunki onkaan pullollaan. Ja mikä muutos viikon takaiseen. Silloin kukki omena, nyt on syreenin päivät.

Vajaassa parissa tunnissa ehtii kävellä kierroksen. Istahtaa jokaisessa sopivassa välissä. Ostetaan kaupasta limsat ja juodaan ne sataman penkillä. Kuopus kysyy kaikenlaista, ettei olisi hiljaista. Minusta hiljaisuudessa ei ole mitään vikaa. Iän myötä on kirkastunut useampikin sananlasku, kuten "vaikeneminen kultaa, puhuminen hopeaa". Jos sanoisi silloin, kun on sanottavaa. Muuten voisi keskittyä kuuntelemiseen. Tai vain olla. Antaa mielen levätä hiljaisuudessa. Olla yhdessä hiljaa.

Viisi yötä. Sitten tulee viimeistään pakkoloma tähän huushollaamiseen. Makuuhuoneen lattialla on matkalaukku. Silitän sinne vaatteita suoraan. Sitä ennen on vielä tehtävää. Listalla lukee: hautausmaa, makkarin matto, matkalaukut varastoon, yläkerran aula. Työn alla se silitys ja kirppis. Jos kirjoittaisi vielä, että "muista nauttia kesästä." Muista olla.

IHAN MAHTAVAA

Nyt täytyy tunnustaa, että mun elämä on ihan mahtavaa. On menossa viimeinen työviikko, joka on tuntunut ihan vaan lomalta. Maanantaina olin koulutuksessa Helsingissä. Se ei kauaa kestänyt, mutta pomolla oli koulutuksen päälle vielä palaveri, joten jäin häntä odottamaan pääkaupunkiin. Aurinko paistoi. Kävelin keskustaan ostamaan kahvia ja syömään. Nappasin kirjakaupasta pokkarin ja istahdin penkille sitä lukemaan siinä odotellessani. 

Nyt on menossa pari vapaapäivää ennen kahta viimeistä työpäivää. Moni muu tuntuu sairastelevan sitä kevätflunssaa, joka on normaalisti kaatanut minut tässä vaiheessa. Hieman kyllä pelottaa, että tajusko se kuitenkin mun suunnitelman ja odottaa ensi viikkoa iskeäkseen kimppuun? Taidan käydä varmuuuden vuoksi ostamassa jonkun vitamiinisinkki-coktailin.... Ja ostaa inkivääriä shotteja varten.

Eilen oli minun vuoroni viedä pojat Loviisaan. Eipä harmittanut yhtään. Matkaan menee sellainen puoli tuntia ja sitten oli reilu puolitoista tuntia aikaa kadota Loviisan kesään. Ensin istuin satamassa. Aurinko paistoi. Lokit kirkui. Lämpö tunkeutui luihin ja ytimiin. Tein tuttavuutta moottoritietä kunnostavan mieshenkilön kanssa, joka kertoi mielellään tarinoita työuransa varrelta. Aika yksinäistä hommaa olla työmaalla poissa kotoa?

Kierros vanhassa kaupungissa oli silkkaa satua. Joka pihalla tuntui kukkivan omena tai syreeni. Täydessä loistossaan. Rakastan niitä molempia palavasti. Kuvasin myös ehkä jokaisen puun ja pensaan, jonka näin. Kurkistelin idyllisille pihoille ja ihastelin. Keskeneräisten pihojen äärellä toivottelin omistajilleen tsemppiä. Ihanaa, että löytyy ihmisiä, jotka pitävät tätä kauneutta yllä.

Ja kun löytyi sopiva penkki, paikka auringossa tai muuten vaan kiva soppi, istahdin ja astuin hetkeksi Minna Eväsojan Japaniin. En vieläkään voi käsittää, että kahden viikon päästä olen jo itse siellä. Jos Luoja Suo. Voi Luoja, suothan? Minä niin haluaisin päästä sinne. Mutta en nyt vielä. Nyt minä nautin tästä ihan mahtavasta Suomestani.