MIES MENI ISLANTIIN

Kesäkuussa mies meni Islantiin, sattuneista syistä. Kun alkujärkytyksestä selvittiin, marssin kirjakaupaan ostamaan hänelle Islanti-oppaan. Tehtiin parin päivän pikaorientaatio maan matkailumahdollisuuksiin. Minä istuin makkarin vihreässä tuolissa ja luin ääneen. Kuopus oli vihreä kateudesta, kun tajusi Islannin olevan issikka-maa. Tuntuihan siellä lukeman perusteella olevan monenlaista. Valassafarista kuumiin lähteisiin ja villeihin lupiineihin. Lunnit ja issikat. Matkaan mies pakkasi makuupussin, tulitikut, goretex-kengät, pitkiä kalsareita ja villavaatetta. Sen verran kirjasta näet opittiin, että Islannissa ei ole koskaan hellettä ja että se on mitä parhain luontokohde.

Haikeaahan se oli, kun yksi joukosta jäi sinne Islannin kentälle meidän jatkaessa esikoisen kanssa matkaa. Islannissa satoi ja oli perin harmaata. Mies oli varannut ensimmäiseksi yöksi majapaikan Reykjavikista. Se ensimmäinen päivä häneltä meni sitten melkein siinä viisumi-hommassa, kun Reykjavikin Amerikan suurlähetystö pani toimeksi. Jo tuloa seuraavana aamuna aikaisin oli kymmenen vuoden viisumi Amerikkaan valmis. Lennot New Yorkiin sai varattua seuraavaksi aamuksi, joten hänellä oli noin vuorokausi aikaa ottaa Islanti haltuun. Mies siis vuokrasi auton ja lähti menemään. Menikin sitten koko päivän ja tulevan yön, kunnes palasi lentokentälle torkkumaan ennen lennolle pääsyä. Sen ensimmäisen vajaan vuorokauden aikana tuo ajoi noin 600 kilometriä. Onneksi oli valoisat yöt ja ruuhkavapaat tiet:).

Reykjavik ei tuntunut ihan hirveästi sykähdyttävän. Jos siis kaipaisi kaupunkikohdetta, ei mies ehkä tänne toiste lähtisi. Islannin juttu taitaa olla luonto.

Kuten moni muukin turisti, aloitti mies Islannin tutkiskelun Kultaiselta kierrokselta. Tämän noin 300 kilometrin pituisen kierroksen varrelle osuu monia lunnon nähtävyyksiä, kuten ne geysirit. Geysir on muuten yksi harvoja islantilaisia sanoja, joka on päätynyt lähes kaikkialle maailmassa käyttöön. Kyllähän me suomalaisetkin heti tiedämme, että mikä on geysir.

Matkan varrelta löysi jotakin sekä äidille että tyttärelle rakasta. 

Lupiinit ja hevoset.

Iso geysir joka aiemmin nousi aina 60 metriin asti ei ole juuri viime vuosikymmenten aikana purkautunut. Sen sijaan Strokkur suihkuttaa vettä 20 metrin korkeuteen muutaman minuutin välein.

Geysireiden jälkeen mies kävi katsastamassa Gullfoss'n eli kultaisen putouksen. Putouksen muodostaa kaksi erillistä peräkkäistä putousta, joiden yhteenlaskettu pudotus on 32 metriä. Putouksesta nouseva vesihöyry ja sumu muodostavat opaskirjan mukaan upeita sateenkaaria, mutta kastelevat niitä ihastelevat turistit helposti litimäriksi.  Mies ei ainakaan ole maininnut kastuneensa, mutta hienot kuvat hän on sieltä ottanut. Oi jospa oisin saanut olla mukana…

Oli saapunut ilta ja ilta kallistunut yöksi. Islannin kesäyöt olivat valoisat ja kuvaaja ei malttanut käydä vielä nukkumaan. Niinpä oli kultaisen kierroksen jälkeen ajellut vielä kohti Vik'iä. Matkan varrella oli taivas muuttanut väriään moneen kertaan. Aurinko jäänyt välillä vuorten taa ja sitten taas kirkastanut toisen hetken. On täytynyt olla kaunista ja inspiroivaa, sillä minun kokemukseni mukaan miestä alkaa helposti auton ratissa nukuttamaan. Nyt ei selvästikään nukuttanut.

Lisää lupiineja<3.

Vik on Islannin eteläisin kaupunki. Kuulema myös sateisin? Kaupungin matkailuvaltti on sen ympärillä ja edustalla levittäytyvät mustat laavahiekkarannat. Täällä saattoi ihailla myös jyrkkiä rantakallioita ja bongata lintuja. Nuo yläkuvassa olevat kivipaadet ovat paikallisen tarinan mukaan trolleja, jotka jähmettyivät auringon vaikutuksesta kiveksi. Siitä siis nimi peikkokalliot eli Reynisdrangar. Täällä mies käänsi auton nokan paluumatkalle.

Takaisin ajeli alatietä pitkin. Kävi kurkkaamassa sitä Sinistä Lagooniakin, mutta luonnollisesti se oli yöllä suljettu:).  Kaunista katsottavaa riitti kuvien perusteella ihan ilman sitäkin.

Mies palasi takaisin Islantiin päivää ennen meidän paluulentoa. Vuokrasi taas auton ja heitti toisen 600 kilometrin lenkin. Tällä kertaa ajoi Reykyavikista pohjoiseen. Sieltä olisi lähtenyt niitä valassafareita, mutta oli liian myöhään liikkeellä. 

Kuopukselle isänsä sai monta kuvaa issikoista. Niitä islannissa riittää. Hevoset ovat asuneet islannissa yhtä kauan kuin ihmisetkin. Ne avustavat edelleen maatilan töissä. Ratsastus on Islannissa yleinen harrastus. Hevosia voi vuokrata joko oppaalla tai ilman eri pituisiksi ajoiksi.

Näiden miehen kuvien perusteella Islanti on hyvin erityinen ja kaunis maa. Lähtisin mielelläni siellä käymään. Sellaista tosin tuskin tapahtuu, mutta onhan se nyt vähän kuin itse olisi käynyt, kun tuo puolisko on siellä ollut nämä asiat ja paikat ikuistamassa. Onkos siellä Islannin kävijöitä? Mikä oli oma suosikkisi maassa?

MITÄ JÄI KÄTEEN

Joku kysyi jo pitkän aikaa sitten, että voisinko kirjoittaa siitä mitä Turkin vuosista jäi meille käteen. Vai olikohan kysymys se, että miten Turkin vuodet näkyy nyt meidän elämässä? En ehkä enää itsekään tajua, että mikä minussa ja meidän perheessä on Turkin peruja, sillä enhän voi tietää millainen perhe meistä olisi muotoutunut ilman Istanbulin vuosia. Tässä kuitenkin joitakin ajatuksia mutu-tuntumalla.

Turkin vuodet tekivät meistä ainakin tiiviin perheen. Kun ei ollut niitä apujoukkoja, oli tultava toimeen itse omalla porukalla. Vietimme paljon aikaa perheenä myös sen vuoksi, että lapset eivät suomalaiseen malliin viettäneet aikaa harrastuksissa tai kavereiden kanssa vaan pitkälti kotona. Monia yhteisiä hauskoja hetkiä kerättiin myös lomamatkoilla, jolloin olimme fyysisestikin todella lähellä toisiamme. Näitä muistoja olen nyt verestänyt valokuvakirjoja tehdessäni. Lastenkin kanssa on palattu näihin lomamuistoihin ja on mukava nähdä, että myös heille muistot ovat aarteita, joita vaalitaan. Joihin on kiva palata. Lomamatkojen myötä saimme nähdä valtavasti erilaisia paikkoja, kauniita maisemia ja erilaisia tapoja elää arkea. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että meidän oli mahdollista matkustaa. Matkailu todellakin avartaa monessa suhteessa.

Ulkomaanvuodet muokkasivat myös kykyä nähdä asioiden eri puolia ja antoi luvan ajatella eritavalla, kun "yleensä tavataan ajatella". Turkissa olimme joka tapauksessa aina ulkomaalaisia, joten saatoimme rauhassa olla erilaisia. Näin ollen napsimme tapoja, ruokia, kokemuksia ja käyttäytymismalleja niin kuin tykkäsimme. Rusinat pullasta, molemmista maista ja niiden tavoista ja tottumuksista. Tämä näkyy arkielämässä ainakin ruokapöydässä, tavassa suhtautua maailman uutisiin, vieraisiin kulttuureihin, tapoihin ja erilailla ajatteleviin ihmisiin. Vieraus ei ole uhka vaan mielenkiintoinen seikkailu. Hyvinkin erilaisesta ihmisestä voi tulla ystävä, sillä toisenlaiset ajatukset ovat vain rikkautta. Ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa tapaa olla ja elää.

Minä muutuin ihmisenä Turkissa paljon. Suomessa olin turvallisuudenhakuinen ihminen, jonka oli vaikea suhtautua muutoksiin. Kaipasin sitä Suomalaista elämää, jossa on vakituiset työpaikat, talo ja lapset. Normaalia elämää minä tahdoin, enkä todellakaan kaivannut ulkomaille seikkailemaan. Olin hyvin ennakkoluuloinen uusien ruokien suhteen ja varovainen kokeilemaan mitään uutta. Turkissa muutoksia riitti siihen malliin, että oli annettava periksi aikataulujen ja suunnitelmien suhteen. Myös neljän lapsen myötä muuttujia tuli elämään niin paljon, että oli kivempaa olla rento ihminen, joka eli hetken kerrallaan ja rakensi suunnitelman b, c tai d tarvittaessa lennosta. Vuosi vuodelta karttui myös makunystyrät ja nythän olen jo melko ennakkoluuloton maistelija. Minuun tarttui myös turkkilainen positiivisuus ja sellainen elämästä nautiskelu. Varmaan syynsä tähän muutokseen oli myös karttuvalla iällä ja kokemuksilla, mutta uskon silti, että olisin ihmisenä erilainen, jos olisin elänyt koko ajan Suomessa. 

Konkreettisesti jäi käteen monia ihmissuhteita, niin turkkilaisia, bulgarialaisia kuin ulkosuomalaisiakin. Kun ei nähdä pitkään aikaan, podetaan joskus ikävää, mutta  jälleennäkeminen on aina sitäkin isompi ilo. Astioita, soittimia, mattoja ja huonekaluja on myös kertynyt. On mukavaa, että kotona näkyy myös Turkin vuodet ja meillä on paljon asioita sieltä jokaikisessä huoneessa. Jäi kielitaito, jonka toivon pysyvän yllä. Ruokareseptit. Ja monen monet muistot.

Tänään vietin taas arkivapaata. Aamulla miettiessäni mihin lähtisin, tajusin yhden asian, jota olen kaivannut Istanbulista. Siellähän minulla ei ollut kellonaikoihin sidottua työaikaa ja näin ollen saatoin aamupäivällä käydä lenkillä, viettää oman hetken keskellä päivää lasten ollessa koulussa ja miehen töissä. Näitä ihan omia hetkiä olen kaivannut ja nyt tajusin saaneeni ne tämän työaikajärjestelyn myötä takaisin. Kävin siis Karhulassa kahvilla ja ajoin sitten Haminan Pitäjänsaareen ihastelemaan vanhoja taloja ja niiden huolella hoidettuja pihoja. Ihana paikka ja ihanan ihana oma aika. Turkin peruja tämäkin: kyky tarttua hetkeen, kun sellainen tarjoutuu:). Elämästä saa ja siitä pitää nauttia!

Pitäjänsaaren esikaupunki syntyi 1700-luvulla Haminan linnoituksen  ja kaupunginsalmen länsipuolelle käsityöläisten asuma-alueeksi. Pitäjänsaari on vanhimpia säilyneitä esikaupunkialueita nykyisen Suomen alueella. Se sijaitsee Haminasta länteen johtavan maantien varrella ja sen vanhin rakennuskanta on sieltä 1700-luvulta. Historialliseen miljööseen tuo ilmeensä meri ja runsas puusto. Aivan ihana paikka.

Turkista on siis tultu ja iloittu niistä rikkaista ja ihanista vuosista joita siellä saatiin viettää.  Paluumuuttajina taidetaan pysyä siiheksi, kun ja jos joskus muutetaan taas johonkin. Nyt ollaan kuitenkin kotona Kotkassa hyvällä ja kiitollisella mielellä. Asetuttu taloksi ja menty töihin. Saavutettu se elämä josta silloin ennen lähtöä haaveilin. Vaihdoin siis bloginkin otsikon pysyvämpään mielikuvaan. Täällä ollaan ja Turkin vuosien vuoksi Suomeenkin on kehitetty sellainen omannäköinen elämä, jossa edelleen lainataan Turkin parhaita puolia. Ei edes yritetä olla perussuomalaisia. Me ollaan me.