KÄVELTIIN VETTEN PÄÄLLÄ

Joka viikko päätän, että "tämä on se viikko, jolloin rupean säännöllisesti liikkumaan". Totuus on toistaiseksi ollut se, että liikun säännöllisesti töihin ja töistä kotiin ja sen pituinen se. Onneksi sentään viikonloppuisin olen saanut itseni ulkoilemaan. Viime viikonloppuna kävelin ensin esikoisen kanssa lauantaina kauppaan ja takaisin ja sunnuntaina suuntasimme kuopuksen kanssa Kotkan Suulisniemeen kuvailemaan.

Suulisniemi on Kotkan kaupunginosa, joka aikanaan kuului Kymin kuntaan ja Karhulan kauppalaan. Alueella on pääosin omakotitaloasumusta ja meidän perhe sinne suuntaa yleensä alueella olevan hyvän uimarannan takia. Tästä syystä onkin Suulisniemessä käyty vain kesäisin. Kaunista siellä oli myös talvella ja kuopuksen kanssa mielikuviteltiin, että kuinka hienoa se olisi asua niillä tonteilla, joiden pihassa oli meri ja omat venevajat. Toivottavasti siellä asuu onnensa oivaltaneita asukkaita!

Koska jäällä näkyi polkupyöräilijöitä, pilkkijöitä ja kävelijöitä, uskallettiin mekin kuopuksen kanssa kävelemään vetten päälle. Kuopus taisikin olla ensimmäinen meidän lapsista joka on liikkunut meren jäällä omin jaloin. Muistelin, että esikoisen kanssa silloin aikanaan kyllä liikuttiin myös jäällä, mutta hän matkusti isänsä selässä kantorinkassa. Jäällä oli vain vähän lunta, joten rupesin heti haaveilemaan retkiluistelusta. Lapsuudessani paljon harrastamaani pilkkimistäkin olisi ihan kiva joskus taas päästä kokeilemaan.

Olen muuten vieroittautunut täysin etuovi.comista 13-vuoden talosurffailujen jälkeen. Me olemme tulleet kotiin, emmekä todellakaan harkitse muuttoa. Mutta jos joku harkitsee, niin Suulisniemessä näytti olevan mm. tällainen puutaloidylli tarjolla. Hinnan perusteella remonttitaitoiselle henkilölle:D.

MINÄ MATKALLA MINUKSI

En ole potenut sen kummempia ikäkriisejä ikinä. Minusta on aina ollut mukavaa olla sen ikäinen kun olen. Olen tainnut koko elämäni ajan ajatella eläväni elämäni ihaninta aikaa. Nelikymppisenä olemisen iloja on se, että elämän suurimmat valinnat on takanapäin. Lapset ovat jo sen verran isoja, että on aikaa myös itselle. On ammatti ja työpaikka ja sen myötä taloudellinen turva. Ei tarvitse miettiä, että kelpaako sitä kenellekään miespuoliselle ihmiselle tai istua tyrkyllä kapakassa tai netin treffipalvelussa. Eikä vaivaa kyllä sekään, että olenko hyvä tällaisena ihmisenä vai pitäisiköhän minun olla jonkun toisenlainen. Saati sitten, että miettisin mitä muut minusta ajattelevat. 

Olen tuhonnut järjestelmällisesti teinivuosiani. Polttanut kirjeitä ja päiväkirjoja. Ainoastaan mieheni kirjeet säilytin seurusteluajoiltamme. En kaipaa paluuta niihin analysointeihin, vaivaamisiin enkä epävarmuuksiin. Silloin se kuului asiaan ja oli ehkä tarpeellistakin. Nyt en halua, että joku muu joskus lukee niitä tekstejä ja kuvittelee oppivansa niiden kautta minusta jotakin uutta. Enhän ole se henkilö vuosien takaa, vaan siellä kommunikoi minä matkalla minuksi. Tärkeintä on se, että itse tiedän mistä lähdin liikkeelle ja miksi valitsin minkäkin risteyksen elämäni varrella. Että olin tyytyväinen niihin valintoihin sekä siihen mihin ne johtivat. Olen tyytyväinen nyt.

Surullisinta minusta olisi elää sitten kun tai silloin kun. Jossakin tulevassa tai menneessä. Katkeruus, kateus ja jossittelu pysyköön minusta kaukana. Iloitsen aina ihmisistä, jotka ovat levossa itsensä kanssa. Yksi elämäni suuria toiveita on elää vanhaksi ja kuolla elämästä kyllänsä saaneena. Vanhainkotiharjoittelussa viivyin pidempään niiden sänkyjen laidoilla joista nousi kiitos. Vaikka olisi ehkä pitänyt pysytellä siellä missä valitettiin ja kiukuteltiin? Olisiko elämän loppusuoralla vielä voinut tyyntyä, löytää ilon siinä missä on?

Yksi asia nyt sentään on huonommin kuin silloin joskus. Se, että suklaa tarttuu välittömästi vatsan seudulle ja joudun joka ikinen tammikuu antamaan ruumiilleni vähemmän herkkuja ja enemmän lenkkejä. Kuvituskuvina tällä kertaa esikoisen ja minun lauantainen kauppareissu-lenkki. Matkalla puhuttiin mm. kehonkuvasta ja ihannevartaloista. Nykymaailma pistää tälle nuorisolle kohtuuttomia odotuksia ja menevät raukat siihen halpaan. Mikä sääli kun oikeasti oltaisiin iässä, jolloin ollaan nuoria ja nättejä justiinsa sellaisina kuin luonnostaan on. Vaikka söis joka päivä jälkiruokaa! Siis ne tyttäret, ei niiden äidit.

SITÄ MILTÄ NÄYTTÄÄ?

Minä lipsahdan siihen tuon tuosta. Huomaan myös itse olevani antamassa väärää kuvaa, joskus tietoisesti, joskus tietämättäni. Eniten ärsyttää kyllä se, kun huomaan taas menneeni harhaan. Olen antanut ulkokuoren hämätä tai tehnyt olettamuksia pelkästään sen perusteella. Tyyliin: Varmasti onnellinen, kun on noin kaunis ja hoikka. Talous kunnossa, kun on noin komea auto. Laiskaa sorttia, kun ehtii päivällä makailemaan. Olisikohan alkoon menevä, kun on ulkomuoto tuon näköinen. jne. jne. 

Iltapäivälehdet tekee tuon tuosta olon tylsäksi. Miksi ihmeessä viitsin niitä lukea? Elämä näyttäisi niiden perusteella olevan pelkkää seksiä, laihduttamista ja kuluttamista. Blogit taas luovat kauniita kuvia elämästä, jollaisen varmaan jokainen haluaisi omistaa. Kauniiseen asuun puettu perhe hyvin sisustetussa kodissa ja matkakin odottamassa oven takana. Oletus ikuisesta ja ainaisesta onnesta. Ei ikinä pohjaan palaneita riisipuuroja, tyhjää tiliä tai työttömyyttä. Eikä ainakaan villakoiria sohvien alla, paitsi tyylitellen silloin, kun haluaa vakuuttaa lukijalle olevansa inhimillinen. Ja kaikkihan on varmasti justiinsa sitä miltä näyttää?

Olen siis kurkkaillut viime aikoina kulissien taakse. Miettinyt, että pitäisi useammin kysyä; "Mitä sinulle oikeasti kuuluu" ja olla tyytymättä siihen pelkkään "kiitos hyvään". Olla muistuttamassa siitä, että tällaistahan tämä elämä on, mutta tällaisenakin riittävää. Jokaisella meillä on pahat päivämme, sotkumme, nolot tapamme, epäonnistumisemme, kipeät kohtamme, vajavaisuutemme ja toivottomuuden hetket, jolloin mikään ei suju ja valo on kateissa. Silloin olisi hyvä löytää ympärilleen niitä, jotka vakuuttavat auringon paistavan risukasaankin, joilla on kuulevat korvat, kädet jotka halaavat ja inhimilliset tavoitteet elämän suhteen. Jos ei olekaan varaa lentää etelään, tehdään eväsretki kaakaolla. Jos ei valittukaan Miss Maailmaksi, miehen mielestä näytin kivalle uusissa housuissa. Jos rakkaudessa on ryppyjä, voi siihenkin auttaa silitys? Jos ei omistakaan blogielämää, omistaa elämän, jossa on lukuisia mahdollisuuksia löytää parempi tai ainakin yhtähyvä huominen. Älä siis luovuta, koska asioilla on taipumus järjestyä. Sinun elämälläsi on merkitys ja tarkoitus. Ja huomenna on armo uus!

ps. Jos luulitte, että tässä blogissa asuu sotkuinen ja laiska emäntä, niin olette tietenkin väärässä ja annoitte kuvien johtaa teitä harhaan:D. 

ELONMERKKEJÄ, TOIVOMUSKEIJUILUA JA IKÄVÄÄ

Terveisiä täältä arkeni keskeltä. Anoppi jo ehti kysymään, että mitä täällä oikein tapahtuu, kun ei blogi päivity. Lomalta paluun jälkeen on ollut jonkunlaista matalapainetta. Ei niinkään mielialassa, vaan ennemminkin henkilökohtaisessa energiataloudessa. Olen jumittanut liikaa sisätiloissa ja kamera on saanut makailla kameralaukussa. Lukuun ottamatta yhtä työmatkakävelyä, joka osui päivän valoisaan aikaan. Kuten huomaatte, meillä on täällä ihanan talvista.

Jos onkin vähän normaalia tahmeampaa, on myös elonmerkkejä ilmassa. Vessan remontti on edennyt, sillä yksi ystävä on käynyt siellä ottamassa mittoja tarvikkeiden ostamista ajatellen. Olen päässyt luistelemaan ja pysynyt pystyssä. (Meren jäälle ei kyllä ole vieläkään uskallettu, ei luistimilla eikä ilman.) Kotona on laitettu selvästi enemmän ruokaa, kun ennen joulua. Sokerilakko on pitänyt melko hyvin ja vieroitusoireet kärsitty. Tulppaanikausi on myös avattu ja kotona on ihailtu jo punaiset ja valkoiset tulppaanit. Toivomuskeijunakin olen toiminut, mutta en tiedä vielä, että olenko onnistunut tehtävässäni. Toivottavasti olen. Siinähän se olisi sitten hyvä ura edessä, jos nykyinen työ ei jatkuisi:D.

Viime päivät olen istunut tiiviisti iltoja tietokoneen äärellä. Istanbulin lentoliput tuli alennukseen ja esikoinen pääsee kavereitaan moikkaamaan entiseen kotikaupunkiimme jo hiihtolomalla. Tästä johtuen sain itseni toimeen ja rupesin tekemään Istanbulissa asuvalle ystävälleni valokuvakirjaa hänen häistään. Sen jälkeen aloitin kirjan Peshteran ystäville. Valokuvien myötä olen herätellyt ikävää, joka on pysynyt aika hyvin poissa kaikki nämä Suomen kuukaudet. Valokuvakirjat saivat nimekseen: Bugün en çok seni özledim ja Iyi ki varsınız. Tänään ikävöin eniten sinua ja Ihanaa kun olette olemassa.

MITÄ JOS...

Katariinan meripuiston paikalla oli siis aikanaan öljysatama. Alueen nestesatamatoiminta päättyi 2000-luvun alussa, jolloin alue puhdistettiin öljy-yhtiöiden toimesta. Vielä voi kuitenkin päästä öljysatama tunnelmiinkin, sillä heti kauniin puiston vieressä on sellainen ei niin kaunis alue. Täytyy kyllä sanoa, että näillä tällaisillakin maisemilla on oma kotkalainen viehätyksensä. Onhan tämä nyt kuitenkin satama - ja tehdaskaupunki. Piippujen tupruttelu ja laivojen liikkeet ovat menneiden vuosien aikana tuoneet leivän moneen kotiin.

Päivän pysäyttävin teksti löytyi tästä: Mitä jos minulla olisi jo kaikkea?

Kaksi edellistä on viime päivien aikana kietoutunut yhteen. Olen työkseni kysellyt toiveita. Niin niitä keiju-luokan toiveita, lottovoitto-toiveita kun ihan sellaisia tavallisiakin. Vastaukset ovat vaihdelleet ja joillekin ei ole tullut yhtään toivetta mieleen. Mitä järkeä on toivoa, kun ei toiveet kuitenkaan toteudu? Tai mitä sitä toivomaan, kun minulla taitaa jo olla kaikki mitä tarvitsen? Mitä jos minulla on jo kaikkea? 

Omat keijuluokan toiveeni olisivat nämä:

Jokaiselle ihmiselle

1. määräosa leipää. Ei liikaa eikä liian vähän.

2. oma henkilökohtainen turvasatama, paikka jossa ei ole hätää. Pelastus.

3. joku jota rakastaa ja joka rakastaa.

Mitä hyötyä on toivoa? Tai haaveilla? Se hyöty, että tietää mitä haluaa, mitä elämältä odottaa, mihin haluaisi päätyä. Ymmärtää, että mikä itselle on tärkeää ja mitä kohti kannattaa pyrkiä. Haaveisiin ja toiveisiin liittyy toivo. Usko tulevaisuudesta, usko itseensä ja tunne siitä, että olen haaveiden arvoinen. Kun haaveet ja toiveet loppuvat, hiipuu myös toivo ja halu edetä? Buddhalaisten mielestä sitä seuraa valaistuminen. Minun mielestäni surullinen tyhjyys?