HYVÄ OLO

Kevään merkkejä on ilmassa. Vaikka kuinka moni tuttu ja puolituttu on jonkunasteisella laihiksella. Jutan gofatgo-tuntuu olevan aika monen luottama sana. Minä olen tänä vuonna päättänyt luottaa pitkäjänteisyyteen ja testata, että oppisiko keski-ikäinen vielä uudenlaisen tyylin elää. Vuoden alussa mietin, että kun kerran tiedän miten minun pitäisi syödä ja muutenkin elää, niin miksi ihmeessä en sitten tee niin pysyvämmin? 

Tammikuun toisella viikolla aloin kävellä kahdesti viikossa noin kymmenen kilometrin lenkin. Helpoiten tämä sujuu, kun kohdalle sattuu iltavuoro. Aikaa töihin kävelyyn menee sellainen 1h 45min. Alkuun otti voimille, mutta hyvin pian kävely oli pelkästään mukavaa. Kuulokkeet korville ja annetaan soida. Kannan usein kameraa matkassa ja näin ollen blogikin on saanut kuvansa. 

Helmikuun lopulla teki jo mieli useamminkin kävelylle ja niin lisäsin yhden kymmenen kilometriä lisää viikko-ohjelmaan. Useimmiten kävelen siis kahdesti töihin ja lisäksi käyn viikonloppuna lenkillä. Tämän tekstin kuvissa viime lauantain lenkki. Kiersin Kyminlinnan linnoituksen ympäri.

Joku oli nähnyt vaivaa ja kantanut televisiotason linnoitukseen.

Olen sairastanut migreeniä niin kauan kuin muistan. Lapsena sitä lääkittiin tehottomilla disperiineillä. Kärvistelin migreenin kanssa koko nuoruuden. Raskausaikoina helpotti, mutta pahimmillaan olin taudin kourissa neljä päivää putkeen ilman helpotusta. Useimmiten auttoi, kun särkylääkkeen otti säryn alkuvaiheessa, mutta jos kipu tuli päälle, siihen ei auttanut enää mikään. Pimeässä huoneessa on maattu ja tehty kuolemaa. Vasta Istanbulin loppuvaiheessa tajusin täsmälääkkeet, joista useimmiten on ollut apua, ei kuitenkaan aina niistäkään.

Istanbulin aikoihin joku ystäväperhe hurahti Atkinsin-dieettiin, joka levisi sitten meihin muihinkin "levinneisiin". Ehkä siinä joku kilokin tippui, mutta omalla kohdalla koin sellaisen ihmeellisen sivuvaikutuksen, että migreenini loppui kokonaan viljojen ja sokerin jättämisen myötä. Harmi vain, että pidän niin kovasti sekä jauhoista että sokerista. Näin ollen olen jojoillut tämän asian kanssa varmasti vähintään viimeiset 12-vuotta. 

Tuskinpa pystyn koskaan luopumaan laskiaipullista, rahkapullista, pizzasta, tuoreista sämpylöistä, suklaasta jne. kokonaan. Tänä vuonna olen jostakin syystä ollut kohtuukäyttäjä. Arkena ei kiitos, juhlahetkissä ja sovittuina aikoina sitten kyllä kiitos, oikein mielellään. Ja tulos: ei ainuttakaan migreeniä koko vuonna. Jokaisen pullapäivän jälkeen herään naama ja vatsa turvoksissa ja palaan tyytyväisenä omiin ruokiin. Nyt kolmen kuukauden jälkeen alan jo varovasti toivoa, että tästä voisi tulla tapa? Olisinko ottanut jo opiksi? Onhan se nyt mukavaa, kun ihmisellä on hyvä olo.

KOHTA JO KUKKII

Kevät keikkuen tulevi. Torstaina istuin päivän koulutuksessa ja seurasin ikkunan takana vaihtuvaa näytelmää. Lunta. Vettä. Epämääräistä. Hetken auringonpilkahdus. Koska tälle viikolle sattui vain yksi iltavuoro, olin päättänyt kävellä koulutuksesta kotiin. Siitä vajaasta neljästä kilometristä tuli oikea tuskien taival. Tuuli niin lujaa, että korvakuulokkeet lensivät korvilta muutaman minuutin välein. Kaikki mikä taivaalta tuli, paiskautui päin naamaa voimalla. Mieli teki useampaan kertaan soittaa kotiin ja pyytää hakemaan. Pelastaa tältä Suomen keväältä. Kotiin saapuessa olin kuin uitettu koira. Muistelin, kuinka Istanbulissa tähän aikaan kukkii luumu ja kirsikka.

Kuivattelun jälkeen oli aika viedä kolmonen harjoituksiin Pyhtäälle. Onneksi kamera oli mukana, sillä taivas alkoi parahiksi repeillä ja kiirehdin Lökören rantaan. Kamalan päivän illasta tulikin kaunis ja hyvä. Kevään saattoi nähdä ja tuntea. Kohta jo kukkii meidän pihassa omena. 

Eilen aamulla ennen työpaikan kehityspäivää kävelin kauppaan. Korelan K-kauppaa käyttäessä saa varmasti yhden kauneimmista kauppamatkoista. Mennessä ohitin siirtolapuutarhamökit. Takaisin tullessa tulee vastaan Langinkoski, seurataan jokea ja sitten ollaankin jo perillä. Ihan rannassa voi vielä kävellä jäätä pitkin ja bongata pajunkissoja.

Esikoinen on ollut isänsä luokassa harjoittelijana ja palaa tänään Tampereelle. Kolmosella on yökavereita. Huomenna meillä on perheruokailu, joten saan ainakin miettiä, että mitähän huomenna syötäisiin?

TÄYSIN VAKUUTTUNUT

Niin kaunis, kirkas ja kuulas on ollut tämä talvi. Talo on hörppinyt reilusti öljyä ja siltikin sisällä on ollut viileää, mutta viis siitä. Tällainen talven kuuluu olla. Kevään myötä on hangille saanut kaivaa aurinkolasit matkaan. Sisällä on lisätty päälle villaista. Nostin lenkkien määrää maaliskuun alusta kahdesta kolmeen. Tekee mieli olla pihalla ja kuntokin kohenee kuin huomaamatta. Lainalasten ja kuopuksen kanssa käytiin testaamassa myös se kotirannan luistelurata. Jossakin hötäkässä jäi vaan ne kuvat täällä julkaisematta, joten pistetään nyt tulemaan. Se taisi olla helmikuun ainut päivä, jolloin aurinko pysytteli pilvien takana.

Nyt kun tiet alkavat olla kuivia ja terassikin on ilmestynyt lumen alta esiin, kääntyy mieleni kevääseen. Olen täysin vakuuttunut, että täydellistä talvea seuraa suloinen kevät ja intiaanikesä. Tästä vuodesta tulee juuri sellainen, kun Suomessa pitääkin olla. Kaupassa silmät hakeutuvat siemen pusseihin ja kotiin on joka kerta pakko tuoda tulppaanit. Olisi se hetki, kun pitäisi leikata omenapuut ja siistiä takapihan aita. Täytyy tunnustaa, että viime kesän kukatkin ovat edelleen paikallaan, joten nekin täytyisi nyppiä uusien alta ruukuistaan. Minulla kun syksyllä kiinnostus pihaan loppuu aina liian aikaisin.

Tänään on kulunut kolme vuotta siitä, kun aloitimme tukiperheenä. Miten nopeasti aika on mennyt. Kahdesta tosi pienestä pojasta on kasvanut jo hieman suurempia poikia. Aamulla antavat jo nukkua hieman pidempään. Mielellään ottavat edelleen iltasadun lukijaksi. Riemuitsevat alakerran sählymatseista. Lähtevät uimaan saunasta mihin vuoden aikaan tahansa. Kulkevat mukana peleissä, leireillä, mökkireissuissa tai keksivät puuhaa meillä, jos on vuorossa kotiviikonloppu. Kun viime viikonloppuna palattiin kolmosen peleistä, kuului takapenkiltä iloinen ääni: "Mulla on kolme isoveljeä, kaksi siskoa, kaksi äitiä, kaksi isää...." Meilläkin on miehen kanssa kuusi lasta ja pupu. Kaikki ovat voittaneet<3.

Tällaisen viestin pyysivät kaupungilta välittämään ja oletan, että samantyyppistä viestiä tulee muiltakin kaupungeilta, kun täältä meiltä:

Hei, kaikki Ihanat tukijat!

Nyt pyytäisin teiltä apua ilosanoman levittäjinä.

Tällä hetkellä on iso pula tukiperheistä. 

Pyydänkin teitä levittämään ympärillenne sana tästä mukavasta auttamismuodosta.

Huhtikuussa pidän tukikurssin, mihin on vielä tilaa.

Olisikohan tukiperheily sinun(kin) juttusi?

Viikonloppu kului siis omien ja lainojen kanssa kolmosen matseja seuraillessa. Eivät päässeet tällä kertaa jatkoon. Sählykausi alkaa olla lopuillaan. Muutama turnaus vielä tiedossa. Yksi siellä esikoisen kotikaupungissa Tampereella ja toinen joko Tallinnassa tai Helsingissä. Me tietysti liputetaan sitä Tallinnaa! Ja äiti luonnollisesti lähtee huoltojoukkoihin, jos joukkue sinne lähtee. Sen verran monta lakupakettia on siitä hyvästä tullut myytyä:D.

Mutta nyt kävelemään kohti iltavuoroa. Mukavaa viikkoa kaikille!

HEIKOILLA JÄILLÄ

Saattaa olla niin, että kävelin tietämättäni heikoilla jäillä. Jostakin syystä minussa on kova hinku tuonne jäälle. Maailma antaa uusia kulmia, kun niitä katselee meren suunnasta. On myös hauskaa seurailla Sports trackerin piirtämiä karttoja kävellessäni vetten päällä. Kun meidät oli  maanantaina kutsuttu apen nimipäiville, lähdin mitään miettimättä kävelemään jään yli. Sellaista ei ole aiempina talvina voinut tehdä, mutta nyt oli panimolta aurattu Munsaareen oikein kunnon jäätie. Miten ihmeellistä ja ihanaa. Olin kävellyt kyseisen reitin viikkoa aikaisemmin ja nyt sitten oikaisin tästä jälleen hyvillä mielin.

Puolimatkassa ihmettelin heti jään alla olevia kaisloja. Vettäkin oli reitillä ja kahlasin lumivallien läpi. Tulihan siinä jo vähän pelko puseroon. Mutta ei niin paljon, että olisin jättänyt kuvat ottamatta tai kääntynyt takaisin.  Perheelle kyllä lupasin, että en enää mene. Kielsin muitakin menemästä. Sen verran pitää olla elämän puolella.

Pääsin toiselle rannalle ja kohta taas olin jään reunassa. Mies koiransa kanssa käveli sieltä vetten päältä ja vakuutti, että jää kestää. Otin siis toisenkin jääreitin haltuuni. Täällä jään peittona oli lumi, joten oli turvallisempi kulkea. Pinnan alaisesta maailmasta ei ollut ainakaan näköhavaintoja. 

Maanantain jälkeen kevät on tullut valtavin harppauksin. Olen kävellyt töihin loskassa. Ihastellut taivaan vaaleanpunaisia hattarapilviä. Siristellyt silmiäni auringossa. Ihmetellyt orastavaa valoa kelloni soittaessa 5:50. Ajellut kuivia teitä. Tuntenut talven hiipuvan otteen ja unelmoinut jo keväästä. Ja miettikääs tätä: kesälomani alkaa reilun kahden kuukauden kuluttua.

Ihan ihan pian tuossa yllä olevassa paikassa itää ja kukkii. Vihertää ja versoo.

 Seuraavat kaksi päivää jännätään kolmosen joukkueen menestymistä playoffseissa Pyrolilla. Kahvioon pitäisi nyt leipoa kakku ja mokkapaloja.

Keväistä viikonloppua!

PIHLAJA SEINÄSSÄ

Olen täysin varma siitä, että lapsena kiersin Olavinlinnan ja kuuntelin silmät suurina tarinaa neidosta, joka muurattiin elävänä linnan seinään. Paikasta johon neito oli muurattu, kasvoi pihlaja. Miten vahvasti lapsi sen tarinan eli. Osallistuimme anopin kanssa linnan kierrokselle ja kuulimme tarinan nykyaikaistettuna. Pihlajaa ei enää ollut, mutta sen kasvukohdan kyllä katsoimme. Kuulimme myös, että tarinaa edelleen kerrottiin, mutta nykytutkimuksen mukaan seinästä ei ole neitoja löytynyt. Aikuisen kierros Olavinlinnassa ei ole yhtä jännittävä, mutta käymisen arvoinen kuitenkin.

Tiedättekö muuten miten tämä pässi ja Olavinlinna kuuluvat yhteen? Opas kertoi, että Olavinlinnassa tavattiin aikanaan kasvattaa pässiä Pyhän Olavin päivän ateriaa ajatellen. Keväällä 1656 venäläisten piirittäessä linnaa, syttyi valtava ukonilma. Terva leimahti ukkosen johdosta liekkeihin ja lieskat leimusivat linnan muureilla. Tuuli ulvoi, salamoi ja ukkonen jyrisi. Linnan pässi oli hätäpäissään kiivennyt muureille ja pelästyksissään se nousi takajaloilleen huitoen ilmaa etujaloillaan. Tämä näky pelästytti venäläiset, joiden joukoissa rupesi kiertämään huhu muurilla tanssivasta sarvipäisestä olennosta, jonka suusta näytti sinkoavan liekkejä. Vihollinen pötki karkuun. Pässi oli pelastanut linnan ja edelleen sen muisto elää piha patsaassa ja sanonnassa: "elää kuin linnan pässi". Ilmeisesti sinä vuonna Pyhän Olavin päivän aterialle päätyi joku muu, kuin se kyseinen sarvipää.

Itse linnan rakennustyöt aloitettiin vuonna 1475. Linnanherrana toimi Eerik Akselinpoika Tott, joka oli mieltynyt Keski-Euroopan linnoihin. Linna rakennettiin pieneen kalliosaareen virtaavan veden ympäröimäksi ja se nimettiin Pyhän Olavin mukaan. 

Linnan kirkon haaleat maalaukset, jotka  ainoina luterilaisuuden vimmassa säästyivät kuvien peittämiseltä. Huomaa myös maan pienimmät urut.

Olavinlinnaa käytetään nykyään juhlapaikkana ja siellä on ympäri vuoden opastettuja kierroksia. Talviaikoina kierros lähtee tasatunnein. Varustaudu rappusissa kiipeämiseen ja viileään säähän näin talviaikaan. Alakerrassa juhlitaan oppaan mukaan ainakin häitä ja tanssitaan vanhojen tansseja. Entisaikaan linnassa asusteli parempi väki, mutta jo kierroksen aikana selviää, että linna oli varsin kolkko asuinympäristö sikäläisin lämmitysmenetelmin. Mukavuuksia oli kuitenkin, ainakin vessa:).

Isolla pihalla järjestetään kesällä Savonlinnan oopperajuhlat. Nyt se oli vielä remontissa.

Kuva on pimeä, mutta tuossa yläkuvan kohdassa kasvoi aikanaan pihlaja. Ja se tarina muuriin haudatusta neidosta kuuluu näin: Olipa kerran Olavinlinnassa linnanherra, jonka tytär rakastui vihollisupseeriin. Yhtenä iltana neito avasi linnan portin rakkaalleen, joka tietenkin petti hänet ja päästi koko vihollisjoukkonsa linnan sisään. Linnan sotilaat onnistuivat torjumaan hyökkäyksen, jossa kyseinen petturi kuoli. Vihollisen pääsy linnaan todettiin jälkikäteen neidon syyksi ja hänelle annettiin asemastaan huolimatta kuolemantuomio. Neito muurattiin elävältä Olavinlinnan pienen pihan eteläisen muurin sisään. Ajan kanssa hautapaikan kohdalla muurista kasvoi kaunis pihlaja, jossa oli verenpunaiset marjat.

Yläkuvassa se mukavuuslaitos, eli muurista ulos puskeva vessa.

Joka linnassa täytyy tietenkin asustella myös kummitus. Olavinlinnan kummitustarinat kuuluvat näin: Kerrotaan, että täydenkuun aikaan keskiyöllä muuriin muurattu neito rakkaine upseereineen voidaan nähdä seisomassa linnan parvekkeella. Jotkut ulkopuoliset ovat myös nähneet valoja linna sisältä siitä kohden, missä aikanaan kulki käytävä ja jonka myöhemmin linnaa restauroineet rakennusmiehet kokivat pelottavaksi paikaksi kulkea.

Oikeasti Olavinlinna ei ollut pelottava. Oli hauska päivittää se aikuisen ajatuksiin sopivaksi. En halaja oopperajuhliinkaan, mutta en pistä pahakseni, jos joskus pääsen sen kesäiltana siipan kanssa katselemaan ulkoapäin noilta puutalokortteleilta päin. Vaikka sitten, kun meillä on se haaveidenmme purjevene. Työkaveri näet muisteli minun lomakuulumisten päälle, että kävivät purjeveneellään joskus Savonlinnan oopperajuhlilla. Niinkin voisi tehdä, jos omistaisi sen veneen.