HYVÄ OLO

Kevään merkkejä on ilmassa. Vaikka kuinka moni tuttu ja puolituttu on jonkunasteisella laihiksella. Jutan gofatgo-tuntuu olevan aika monen luottama sana. Minä olen tänä vuonna päättänyt luottaa pitkäjänteisyyteen ja testata, että oppisiko keski-ikäinen vielä uudenlaisen tyylin elää. Vuoden alussa mietin, että kun kerran tiedän miten minun pitäisi syödä ja muutenkin elää, niin miksi ihmeessä en sitten tee niin pysyvämmin? 

Tammikuun toisella viikolla aloin kävellä kahdesti viikossa noin kymmenen kilometrin lenkin. Helpoiten tämä sujuu, kun kohdalle sattuu iltavuoro. Aikaa töihin kävelyyn menee sellainen 1h 45min. Alkuun otti voimille, mutta hyvin pian kävely oli pelkästään mukavaa. Kuulokkeet korville ja annetaan soida. Kannan usein kameraa matkassa ja näin ollen blogikin on saanut kuvansa. 

Helmikuun lopulla teki jo mieli useamminkin kävelylle ja niin lisäsin yhden kymmenen kilometriä lisää viikko-ohjelmaan. Useimmiten kävelen siis kahdesti töihin ja lisäksi käyn viikonloppuna lenkillä. Tämän tekstin kuvissa viime lauantain lenkki. Kiersin Kyminlinnan linnoituksen ympäri.

Joku oli nähnyt vaivaa ja kantanut televisiotason linnoitukseen.

Olen sairastanut migreeniä niin kauan kuin muistan. Lapsena sitä lääkittiin tehottomilla disperiineillä. Kärvistelin migreenin kanssa koko nuoruuden. Raskausaikoina helpotti, mutta pahimmillaan olin taudin kourissa neljä päivää putkeen ilman helpotusta. Useimmiten auttoi, kun särkylääkkeen otti säryn alkuvaiheessa, mutta jos kipu tuli päälle, siihen ei auttanut enää mikään. Pimeässä huoneessa on maattu ja tehty kuolemaa. Vasta Istanbulin loppuvaiheessa tajusin täsmälääkkeet, joista useimmiten on ollut apua, ei kuitenkaan aina niistäkään.

Istanbulin aikoihin joku ystäväperhe hurahti Atkinsin-dieettiin, joka levisi sitten meihin muihinkin "levinneisiin". Ehkä siinä joku kilokin tippui, mutta omalla kohdalla koin sellaisen ihmeellisen sivuvaikutuksen, että migreenini loppui kokonaan viljojen ja sokerin jättämisen myötä. Harmi vain, että pidän niin kovasti sekä jauhoista että sokerista. Näin ollen olen jojoillut tämän asian kanssa varmasti vähintään viimeiset 12-vuotta. 

Tuskinpa pystyn koskaan luopumaan laskiaipullista, rahkapullista, pizzasta, tuoreista sämpylöistä, suklaasta jne. kokonaan. Tänä vuonna olen jostakin syystä ollut kohtuukäyttäjä. Arkena ei kiitos, juhlahetkissä ja sovittuina aikoina sitten kyllä kiitos, oikein mielellään. Ja tulos: ei ainuttakaan migreeniä koko vuonna. Jokaisen pullapäivän jälkeen herään naama ja vatsa turvoksissa ja palaan tyytyväisenä omiin ruokiin. Nyt kolmen kuukauden jälkeen alan jo varovasti toivoa, että tästä voisi tulla tapa? Olisinko ottanut jo opiksi? Onhan se nyt mukavaa, kun ihmisellä on hyvä olo.

ELÄMÄSTÄ KYLLÄNSÄ SAANEENA

Tämän viikon työhyvinvointi-tehtävänä oli miettiä, että missä haluaa itsensä olevan 25-vuoden kuluttua ja mitä voisi jo nyt tehdä sen tavoitteen toteuttamiseksi. Työmaalla huomasimme, että tehtävien laatija on sen verran nuori, että hänelle ei tullut ehkä mieleen miettiä työpaikkamme muiden henkilöiden ikäjakaumaa. Näin ollen osa työkavereista pääsi tehtävän kanssa tosi helpolla. Tekivät työmaalla hautajaisjärjestelyjä ja miettivät, että pitäisiköhän jälkipolvelle ostaa valmiiksi lentoliput, jotta pääsevät toteuttamaan suunnitellun tuhkan ripottamisen juuri oikeaan paikkaan:D. Vai varaisiko vain hautapaikan Parikalta?

Minä olen 25-vuoden päästä lähestymässä 69-vuoden ikää. Toivon silloin olevani virkeä ja terve eläkeläinen. Lapset ovat tässä vaiheessa jo löytäneet omat polkunsa, perustaneet perheensä ja asettuneet omannäköiseen arkeensa. Olemme mieheni kanssa laskujeni mukaan juuri vapautuneet tai vapautumassa lainan taakasta ja rahasta murehtiminen on siis toivottavasti taakse jäänyttä elämää.  Tuskin on mitään liikaa, mutta toivottavasti juuri sopivasti kunkin päivän tarpeisiin. Jospa me miehen kanssa purjehdimme silloin lopultakin maailman meriä?  Ainakin toivon, että osaamme nauttia elämästä. Olemme kiitollisia kaikesta. Jalat maassa, mutta valmiina myös lähtemään kuoleman kohdatessa, elämästä kyllänsä saaneena.

Kävelin vallit. Olipa hieno paikka. Suosittelen.

Meillä Suomessa ja etenkin kristillisissä piireissä on välillä esillä sellaista ajatusta, että elämästä ei saisi nauttia. Sen pitäisi olla jatkuvaa aherrusta, palvelua, pienoista ahdinkoa tai vaivannäköä. Se, että joku tekisi sellaista, josta nauttisi, ihan itsensä tähden, on arveluttavaa. En ole ostanut tätä asiaa. Minun Raamattuni kehoittaa iloitsemaan, kiittämään ja nauttimaan elämästä ja sen antamista lahjoista. Elämä on lahjaksi saatu ja kiitoksella vastaanotettavaksi tarkoitettu. Itsekkyys ei tuo onnea, mutta ei myöskään itsensä unohtaminen. Itselleen ja muille saa toivoa ja tehdä hyvää. Itsestä pitää pitää huolta.

Niinpä me nyt maksamme velkaa ja koitamme saada lasten tarpeelliset asiat ostettua, ohjeistettua heitä niin hyvin kuin taidamme elämää varten. Yritämme pitää itsestämme ja toisistamme huolta. Elää tässä ja nyt, ei siellä 25-vuoden päässä. Kiitämme siitä mitä meillä on. Tasapainoilemme työn ja perheen välillä. Nipistämme aikaa itselle silloin kun siihen on mahdollisuus. Tänään oli tämän kahden tunnin verran, kun kävelin lumituiskussa Langinkosken kautta Kyminlinnan valleille ja takaisin. (Sannalle tiedoksi: 9.85km ja pari tuntia:D. )

Missä sinä haluat olla 25-vuoden päästä? 

Entä missä ajattelit olevasi nyt, kun katsot elämääsi 25-vuotta taaksepäin? Saitko sen mitä toivoit? Minä sain. 19-vuotias minäni näet halusi olla mieheni vaimo ja neljän lapsen vanhassa puutalossa asuva äiti. Sain paljon sellaistakin mitä en ollenkaan toivonut, mutta mies onneksi toivoi. Hyvin on käynyt. Siinä mielessä nyt jo elämästä kyllänsä saanut.

SEISOIN SILLALLA

On taas ilmoja pidellyt. Mukavuudenhaluiset huomasivat lauantai-iltana käydessään pistämässä talon ovea lukkoon, että se oli jo lukossa. Kukaan ei ollut poistunut talosta koko päivänä ulos. Musta maa ja pilvinen päivä ei houkutellut kävelylle, ei pihalle, ei pistäytymään kaupungilla eikä mihinkään muuhunkaan ulkoiseen toimintaan. Sen sijaan viihdyimme hyvin sängyssä, sohvalla ja saunassa. Sunnuntaina sen sijaan oli pakko lähteä, kun piti hakea kolmonen kotiin yökyläviikonlopusta. Lähdin sovittua aikaisemmin, jotta ehdin hengittää raitista ilmaa ja todeta talven tuhon omin silmin.

Päädyin Kyminlinnaan. Seisoin sen takana olevalla sillalla ja vastaani sauvakäveli ilmeisesti tuossa keltaisessa talossa asusteleva herrasmies. Ryhtyi juttusille. Päivittelimme talven, joka ei jaksa enää jokia jäädyttää. Herrasmiehen mukaan ennen jäätyi joesta ainakin vähemmän virtaava puoli. Häntä kiinnosti, että olinko kamerani kanssa lintujen perässä. Kerroin, että en, olin kauneuden kaipuussa. Etsimässä jotakin, jota ihastella. Kuten hänen kotinsa sijainti. 

Herrasmiehen hurmaava koti? Ja sillan toisella puolella jonkun toisen onnekkaan.

Mies jatkoi matkaa ja hieman hänen perässään siirryin minäkin autollani eteenpäin. Taas tavattiin. Mies pyysi minua kiinnittämään huomioni tien vieressä olevaan "huumankiveen" ja kertoi koko alueen lähteneen rakentumaan kiven ympärille. Käski vielä googlaamaan sen tarinan kotona. Niin minä nyt tein ja lyhykäisyydessään kivi on ilmeisesti ollut Ruotsin ja Novgorodin välisen tuntemattoman rajan rajamerkki 1200-luvulta.  Kiveä katsellessani  huomasin, että tuolla linnoituksen reunamilla menee lenkkipolku, jonka tulen takuulla vielä kävelemään.

Kyminlinnan komea viisikulmainen linnoitus seisoo jo ties monetta vuotta tyhjillään. Mikä sääli, että eivät keksi sille mitään käyttöä. Miehen ollessa armeijassa, se oli vielä armeijan käytössä. Jonkun lyhyen pätkän mies täällä viettikin ja lyhyelle iltalomalle päästessään tavattiin tässä linnoituksen takana olevalla tiellä ja mietittiin, että missä lyhyt yhteinen hetkemme vietettäisiin. Jospa silloin olisimme lehtien takaa nähneet tämän vanhan myllyn paikan, jonka nyt löysin. Uusi tuttavani kertoi siinä siis sijainneen vuosikaudet myllyn ja punaisen tuvan, joka kuului Kyminkartanolle ja kartanon toimesta se myös kylän harmiksi purettiin. Mies muisteli kaiholla kaunista punaista tupaa, jonka ruutuikkunat näkyivät tielle. Se oli jotenkin helppo kuvitella, kun talon portaat olivat vielä paikallaan.  Yritin etsiä paikasta jotain vanhaa kuvaa netin arkistoista, mutta en löytänyt. Oli siis vain tyydyttävä kuvittelemaan. 

Raput punaiseen myllytupaan?

Myllyn puolelta sain myllyn sijaan ihastella Kyminkartanoa, joka on siis keskiaaikainen suurtila, joka toimi kuninkaankartanona aina 1600-luvulle asti. Tämä nykyinen päätalo on tosin vasta 1790-luvulta ja alkuperäinen kartano sijaitsi Huumanhaaran toisella puolella. Nykyään kartanossa toimii omistajansa Lauri Piispasen yritys Eagle Data. Hetken jo riemuitsin, että pääsen kurkkaamaan kartanoon sisälle, kun siellä on näköjään tehty Yle Areenalle Kartanokeitoksia-sarjan osa, mutta sen katseluaika oli jo päättynyt:(. Hitsi.

Mahtavaa löytää kotikaupungistaan uusia paikkoja. Tänne minä raahaan pääsiäiskävelylle ystäni S:n. Matkaa on jonkun verran, mutta otetaan eväät mukaan, että jaksetaan:). Tai minähän olen siihen mennessä jo ihan kovakuntoinen kävelijä, kun kohta taas pistelen menemään töihin. Musta maa on taas vaihteeksi valkea, joten sen puoleen on onneksi valoisampi kävely tiedossa.