Oikeasti elämäni ei ole muuttunut tämän koronan takia paljon mitenkään. Käyn ihan normaalisti töissä. Arkiset puuhat kotona on ihan ne samat. Pyykinpesua, siivoamista ja rutkasti enemmän ruoanlaittoa. Kaupassa käyntiä pitäisi vähentää, mutta totuus on, että siellä täytyy käydä useammin. Ruokalaskut on melkein kaksinkertaistunut normaalista. Koko muu perhe on kotona ja jatkuvasti nälkäisiä. Esikoinen saapui kotiin kirjoittamaan graduaan. Sotilas viettää kotona pidempiä lomia, mutta on vastaavasti pidempään armeijassa sinne palattuaan. Vierailut on jäissä, mutta eihän sitä arkena nyt muutenkaan mitään vierasvirtaa ehtinyt syntyä.
Kesälomamatkasta luovuttiin viikko sitten. Ei oltu onneksi mitään varattu tai lentolippuja ostettu. Meidän oli tarkoitus hankkia uusi Venäjän viisumi ja ajaa Vienan Karjalaan ja Solovetskin saarelle. Tuskin onnistuu, tuumasi venäläinen työkaverini. Pistin Venäjän Lonely Planetin kiltisti kirjahyllyyn. Matkan perumisen myötä on nyt sitten ihan se ja sama, että pystyykö koko kesälomaa pitämään vain eikö pysty. Olen meidän työpaikan korona-työryhmässä, joten jos virus taloon napsahtaa, taitaa elämä sen jälkeen olla aika lailla taudin sanelussa.
Marraskuu. Joulu. Irlannin reissu. Jatkuva ruoanlaitto. Pääsiäinen. Lisääntyneestä ruoan menekistä ei voi syyttää vain muuta perhettä. Vatsa kasvaa kohisten. Vinkkasin miehelle, että älykello voisi olla hyvä äitienpäivälahja. Samantien se olikin minulla jo kädessä. Ei mitään vihjailuja. Ei tekosyitä. Meillä on täällä Suomessa täysi mahdollisuus liikkua pois jääkaapin läheisyydestä. Olen aikeissa siis tehdä jotakin tälle tilanteelle.
En normaalisti käy liiemmin ravintoloissa, istu kahviloissa tai terasseilla. En notku kauppakeskuksissa. Mutta mikä siinä sitten onkin, että kun tietää jonkun olevan kiellettyä, alkaa tuntumaan, että juuri sellainen piristäisi. Juuri sitä minä nyt tarvitsisin.
