Paluu Suomeen on sujunut rytinällä. Lento lähti New Yorkin illasta 27.6 ja Suomeen saavuimme 28.6 päivällä ennen kolmea. Jäi siis yksi yö nukkumatta siinä välissä. Mieheltä itse asiassa kaksi, sillä hän oli huristellut menemään pitkin Islannin valoisaa yötä sen edeltävän yön. Odotimme siis kotiin paluuta ja rauhallista iltaa. Sen sijaan saimmekin viestin, että mansikanpoimijamme Peshterasta olivat saapuneet Helsinkiin hetki sitten ja olisivat puolentoista tunnin päästä meillä. Tervetuloa vain ja pikaraivaus käyntiin, juoksu kauppaan ja evästä tulolle.
Vaihdettiin kuulumisia. Grillattiin pihalla makkaraa ja mummo paistoi lettuja. Kun porukka oli syötetty ajettiin mansikkatilalle katsomaan paikat ja asettumaan taloksi. Petejä kannettiin ja pedattiin. Näytettiin tuleva työmaa. Päivä vaihtui iltaan ja yöhön. Koettiin ensimmäinen ihme, kun yö ja pimeä ei tullutkaan. Miehen ja kuopuksen kanssa ajettiin lopulta kotiin ennen puoltayötä. Tässä vaiheessa oli pää niin täynnä kaikkea tapahtunutta, että unesta ei ollut tietoakaan. Lopulta Nukku Matti taisi tavoittaa minut kello kaksi.
Kahdeksalta kello soitti takaisin todellisuuteen. Ajoin mansikkatilalle katsomaan, että kuinka siellä hommat sujuu. Ja sujuihan ne jo mielestäni ihan hyvin tässä vaiheessa, kun kolme tuntia oli harjoiteltu. Millainen on "laatu mansikka", jonka sopii poimia. Oli myös kokeiltu miljoonaa eri asentoa, jossa poimiminen tuntuisi siedettävältä:). Ei taitanut ruumiin puolesta haitata, että vielä ei voi poimia kokonaisia päiviä, sillä ostajat eivät vielä ole oikein tajunneet, että mansikka-aika on menossa ja marjat parhaimmillaan. Siispä HERÄTYS, mansikka-aika on menossa ja menee kuulema nopeasti ohi, jos ilmat ei yhtään viilene.
Näyttävät ja maistuvat minusta laatumansikoilta. Suuria, punaisia ja makeita.
Minullahan on omakohtainen kokemus tästä marjanpoimijana olosta. Olin kai jotakin 13-vuotias, kun pestauduin mansikkamaalle töihin. Kaksi päivää jaksoin ja annoin periksi. Nyt olen tsempannut porukkaa. Kolme päivää ja luulette, että kuolette, mutta siitä se sitten lähtee. Näin toivon. Toivon myös, että mansikat tekevät kauppansa, että porukka saa ja pystyy poimimaan pidempiä aikoja. Sillä jokainen mansikkamaalla vietetty kitutunti on yhtä kuin rahaa. Ja sitähän tämäkin porukka kipeästi tarvitsee. Niin kuin myös mansikan viljelijä.
Nyt sitten ei maksettu mainos. Koivun tila sijaitsee Haminan lähellä Metsäkylässä. Myyvät mansikkaa tämän alueen toreilla ja tilan ohi menevän tien vieressä. Jos olet täältä päin kotoisin, niin nyt voisit auttaa perhteralaisia näin makoisasti: Osta Koivuilta mansikoita. Numero näkyy viereisessä kuvassa, jos pääset itse käymään. Ja meidän tutuille, jotka lukevat blogia ja asuvat täällä päin tiedoksi: Olen menossa perjantaina tilalle käymään. Sen päivän mansikoita voisi ostaa minun avullani. Voin hakea marjat ja toimittaa ne Kotkan seudulle takaisin tullessani. Hinta tänään oli 30 €/5kg laatikko ja 4 €/litra. Polkaa. Suosittelen lämpimästi<3! Joko sinun mansikkakausi on korkattu?
ps. Tilauksia mansikoista voi laittaa vaikka sähköpostiin paluumuuttajatar@gmail.com.
Täällä Harlemissa ei jumalanpalvelukseen niin vain mennäkään. Opaskirja neuvoi menemään paikalle ajoissa, mutta unohti kertoa, että kirkkoon menijää odottaa sääntöjen viidakko. Ei shortseja, lipokkaita, reppuja, kameraa eikä t-paitaakaan. Onhan meillä siisti vaatetus, mutta miehen pitää palata huoneistolle viemään meidän reput. Emme uskalla antaa niitä säilöön kameroineen kirkon vieressä päivystävälle tädille. Hän on kehittänyt hyvän sunnuntai bisneksen. Vuokraa suorat housut tai hame. Jätä tavarasi vahdittavaksi. Tai mene muualle. Kirkko ei jousta säännöistään pätkääkään. Paitsi t-paidasta.
Olemme paikalla yli tunnin ennen jumalanpalveluksen alkua, mutta silti jono edessämme on pitkä. Onneksi saamme lopulta sisäänpääsyä oikeuttavan passin. Mieskin kerkeää takaisin meidän kanssa jonottamaan. Jonossa meitä vielä ojennetaan useampaan kertaan. On kassintarkastus jossa selviää, että meillä on vettä mukana. Ei vettä kirkkoon. Sitten olemme väärässä kohdassa jonossa. Lopulta meidät johdatellaan yläparvelle ja jumalanpalvelus saa alkaa.
Alakerrassa istuu havaintojemme mukaan kaksi valkonaamaa. Muu kirkkokansa on viimeisen päälle pyhään pukeutuneita tummia harlemilaisia puvuissaan ja solmioissaan sekä mekoissaan ja hatuissaan. Abyssinian Babtist kirkon palkitussa kuorossa on mustien laulajien seassa vain yksi poikkeus. Päättelemme, että aasialaisen näköinen mieshenkilö on ehkä japanista tai kiinasta. Veisuu on komeaa. Taputtaminen, huutelu ja mukana heiluminen enemmän kuin suotavaa.
Jumalanpalvelus kestää kaksi tuntia ja sieltä ei ole kesken pois lähteminen. Jokaisella ovella seisoo vahdissa iso tumma mies, joka pontevasti pistää pois pyrkivät turistit ruotuun ja takaisin istumaan. Jumalanpalveluksen lisäksi saamme erinomaisen kulttuuriopetuksen paikallisesta yhteisöllisyydestä Ainakin yli puoli tuntia käytetään aikaa kesken jumalanpalvelusta kiittämällä seurakunnan yli 90-vuotiaita. Nousevat vuoron perään seisomaan ja me hurraamme ja taputamme. Seuraavaksi jokainen seurakuntalainen, joka on valmistunut jostakin koulusta tulee eteen kertomaan mistä koulusta hän on valmistunut. Pastori onnittelee ja antaa Raamatun lahjaksi. Ja me tietenkin hurraamme ja taputamme. Sen jälkeen tulevat nimeltä mainiten eteen kaikki he, jotka ovat saaneet stipendin johonkin kouluun. Mitä tällä kaikella onnittelulla on kirkonmenojen kanssa tekemistä jää vastausta vaille. Mutta yhteisön kannalta tilanne varmastikin oli merkittävä. Lopuksi saamme todistaa kuutta kastetta, kun neljä pientä poikaa ja kaksi äitiä kastetaan jumalanpalveluksen lopuksi. Loppulaulu, siunausta vaan ja hei hei.
On kamala nälkä. Olin ajatellut viedä meidät syömään Harlemin kuuluisaa Soul Foodia, mutta suunnitelmat menee mönkään. Matkaa olisi ollut kymmenisen katua alaspäin, on kuuma ja nälkä. Metroista kulkeekin sunnuntaina vain Express-vuoro, joka ei pysähdy sillä pysäkillä, jossa meidän pitäisi jäädä. Lopulta istumme jossakin kovaäänisessä japanilaisessa ravintolassa tilaamassa nyt vain jotakin ja äkkiä. Mies ja kaksi äkäistä ämmää. Onneksi ämmät siinä tokenevat, kun saavat ruokaa suuhunsa. Sen jälkeen on aika lähettää mies kohti Islantia ja jatkaa lomailua kahden. Ei enää ollenkaan äkäiset ämmät kävelevät Harlemin läpi kauppaan.
Olen kuulkaa aivan Harlemin lumoissa. Täällä on roskaista, rähjäistä ja asiat vähän sinnepäin. Mutta täällä on rutkasti tunnelmaa. Mondon New York oppaasta olen tavannut kaiken tiedon mitä siellä on ollut tarjolla ja pätkä Harlemin historiasta oli erityisen mielenkiintoinen. Lainaan siis tähän nyt suoraan Alli Haapasalon tekstiä:
"Kaikki sai alkunsa 1800-luvun lopulla, kun Manhattanin metrorataa päätettiin jatkaa Harlemiin asti. Rakentajat rynnistivät alueelle ja kortteleita nousi ennätysvauhtia. Sitten kaikki romahti. Metron rakentaminen viivästyi ja kiinnostus Harlemia kohtaan hiipui. Vuokraisännät eivät halunneet vuokrata vastavalmistuneita asuntoja muille kuin valkoisille. Velkojen kasvaessa periaatteista oli tingittävä, ja niinpä Harlemiin muutti juutalaisia, mustia ja -yllätys yllätys- suomalaisia. Eniten Harlemiin muutti kuitenkin mustia.
1920-30-luvuilla Harlem oli mustan kulttuurin ja ennen kaikkea mustan kirjallisuuden keskus. Sen vaikutus mustaan kulttuuriin oli niin suuri, että koko aikakausi nimettiin Harlemin renesanssiksi."
"Suuren laman ja toisen maailmansodan jälkeen Harlemin kehityssuunta kääntyi vuosikymmeniksi alaspäin. Alueesta eivät piitanneet vuokraisännät eivätkä vuokralaiset. Asuinolot huononivat sietämättömiksi. Kaikki kynnelle kykenevät muuttivat pois. Harlemiin jäi vain köyhimmät. 1970-lukua pidetään Harlemin surkeimpana vuosikymmenenä. Esimerkiksi kesän 1977 sähkökatkon aikana kaupunginosassa vallitsi täysi anarkia. Kaupat ryöstettiin yhdessä yössä.
1980-luvulle tultaessa Harlem oli New Yorkin pahin ghetto. Iso osa kaupungin huumeiden käyttäjistä asui Harlemin hylätyissä taloissa tai kaduilla. Ryöstöt olivat arkipäivää. Harlemissa tehtiin kuusi kertaa niin paljon murhia kuin muualla New Yorkissa."
"Kun New York 1990-luvulla alkoi taistella rikollisuutta vastaan, myös Harlemin olot kohenivat. Alueelle muuttaa koko ajan lisää nuoria opiskelijoita. Asuntoja kunnostetaan ja vuokrat nousevat. Kiitos Harlemin uudesta renesanssista ei kuulu vain kaupungille. Lukemattomat avustusjärjestöt, seurakunnat ja vapaaehtoiset tekevät jatkuvasti työtä vähävaraisten perheiden auttamiseksi. Kymmenet projektit pyrkivät takaamaan lapsille hyvän koulutuksen ja mielekkäitä harrastuksia. Silti tehtävää on edelleen. Ruoka-apua jakavan Yorkville Common Pantryn mukaan yli tuhat perhettä hakee viikottain ilmaista ruokaa Spanish Harlemissa."
Ja sittenhän täällä meidän naapurissa on vielä tämä Apollo-teatteri. Teatteri perustettiin jo vuonna 1914, mutta kuuluista siitä tuli vuonna 1934 siellä aloitettujen amatööri-iltojen vuoksi. Joka keskiviikko lavalle nousi ja nousee edelleenkin onneaan koettavia esiintyjiä. Tuomareina toimi yleisö. Jos esiintyjästä tykättiin, hän sai jatkaa esityksensä loppuun, jos ei, hänet buuattiin pihalle. Teatterin edessä on laattoja, jotka kertovat kuuluisuuksista, jotka ovat ponnistaneet tähtiin Apollo-teatterin amatööri-iltojen avulla. Näistä ensimmäinen taisi olla vuonna 1935 Apollon lavalle noussut Billie Holiday.
Tässä se nyt alkaa olla tämä matka. Huomenna kone lähtee iltasella, joten päivällä ehkä vielä ehditään jossakin pyörähtää. Matkaväsymystä alkaa selvästi olla ilmassa, joten on aikakin suunnistaa kotia kohden. Ihanaa on nähdä meidän kolmikkoa, jolle olen kerännyt Amerikan karkkeja tuliaisiksi pitkin viikkoa. Vain ne kolmosen lempparit eli Pixy Stixit puuttuu. En ole löytänyt niitä mistään. Viimehetken vinkkejä otetaan vastaan. Missä niitä myydään New Yorkissa???
Olen kerännyt omaa Top 10-listaani New Yorkista ja pyytänyt esikoista tekemään omansa. Tämän postauksen teen vielä sitten sieltä Suomesta käsin, mutta muuten New York alkaa olla paketissa. Oli hauska matka, josta ei puuttunut kaikenlaisia käänteitä. Kiitos teille, kun jaksoitte kulkea mukana!
ps. Muistatteko muuten tämän? Liittyy aiheeseen<3.
Päivän ohjelmamme alkaa Lower East Sidesta, josta on alkanut myös monen siirtolaisen matka New Yorkilaiseksi. 1800-luvun puolivälistä alkoi New Yorkiin saapua siirtolaisia ensin Saksasta ja sitten Irlannista. He pakkautuivat Lower East Siden kortteleihin ja täyttivät huoneistot äärimmilleen. Yhdessä huoneistossa saattoi asia kymmenenkin vuokralaista. Nyt puhutaan taloista, joissa ei ollut putkistoa, vettä tai muitakaan mukavuuksia ja jossa oli pienet ja pimeät asunnot. Pihan huusseissa ja vesipisteellä mahtoi olla ruuhkaa. Seuraavassa isommassa aallossa 1900-luvun vaihteessa saapuivat juutalaiset ja muuttivat Lower East Siden juutalaisalueeksi. 1930-40-luvun lama tyhjensi alueen kaupungin julistettua asunnot asuinkelvottomaksi. Alueelle muutti vuosikymmenten ajan vain vähävaraisia siirtolaisia Puertoricosta ja Kiinasta. Heitä seurasi taiteilijat ja muusikot, jotka avasivat alueelle baareja, clubeja ja gallerioita. Alkoi Lower East Siden uusi nousu.
Viime postauksen kommenttilootassa saimme vinkin alueella toimivasta Tenement museosta, jonka päätimme käydä katsastamassa. Kiitos vinkkaajalle, pidin museosta valtavasti. Museo toimii Orchard Streetin talossa numero 97. Vuosina 1836-1935 on arvioitu talon olleen noin 7000 yli 20 eri maasta tulleen siirtolaisen koti. Talo jäi tyhjilleen 1930-luvun lamassa, kun vuokraisäntä ei raaskinut korjauttaa taloa kaupungin vaatimalle tasolle. 2000-luvulla talo siis löydettiin suunnilleen sellaisena kuin se aikanaan jätettiin ja niihin rakennettiin muutaman jäljitetyn siirtolaisperheen kodit. Me saimme vierailla irlantilaisen Mooren perheen kodissa ja kuulla heidän tarinansa. Mitä oli asua ainoana irlantilaisena perheenä saksalaissiirtolaisten keskellä ja etsiä paikkaansa Amerikasta. Aikamoista. Museossa ei valitettavasti saanut ottaa kuvia.
Muuten päivän pääteemaksi näytti kuvien perusteella nousseen ruoka. Eihän se yllätä, sillä minä rakastan syömistä. Ruoka merkitsee minulle ravintoa, mutta myös nautintoa. Iloa. Rakkautta. Yhteyttä. Vietettyäni monen monta vuotta maassa, jossa tavattiin kokoontua yhteen syömään, sai ruoka myös vieraanvaraisuuden kasvot. On ihanaa tulla kutsutuksi syömään. Samoiten on ilo kutsua ihmisiä omaan pöytään. Miten hyvä onkaan syödä yhdessä. Matkoillamme ruoka näyttelee myös isoa osaa. Matkoilla ei mietitä ruoan hintaa tai kalorimääriä. Matkalla syödään kaikkea mitä tekee mieli. Maistellaan uusia makuja. Pysähdytään tiheästi kahville tai juomaan jotakin. Kuten vaikka tähän historiaa havisevaan Katz's-ravintolaan Ludlow kadun ja East Houston kadun kulmassa
New Yorkissa pitää syödä juustokakkua.
Juustokakut syötyämme marssimme parin kadun päässä olevaan Essex Street Markettiin eli Lower East Siden kauppahalliin. Kaupunki perusti sen 1940-luvulla päästäkseen lukuisista katukauppiaista. Ensimmäiset myyjät ja asukkaat olivat juutalaisia. Nykyään myyjiä ja ostajia näytti olevan joka lähtöön eri roduista. Tarjontaa oli juustoista hedelmiin ja kaikkea siltä väliltä. Mies kävi juustot maistelemassa ja kehui erittäin hyviksi.
Kauppahallilta suuntasimme kulkumme Canal Streetille, jossa olimme ensin Kiinassa ja sitten yht'äkkiä Italiassa. Pääartikkeleita molemmissa maissa oli ruoka. Kiinalaisten kauppoja ja kojuja tutkin mielenkiinnolla. Saksia heiluttelevia rapuja, kuivattua mustekalaa, niin eksoottisia hedelmiä, etten tiedä nimiä ja monenlaista lajia josta en osannut edes arvata mitä se mahtoi olla. Ei noussut vesi kielelle, vaikka kiinalaisen ravintolan ystävä olenkin. Italiassa sen sijaan oli sellaisia herkkuja, että niitä olisi mielellään jäänyt maistelemaan. Ei jääty. Mies kävi vain maistelemassa nuudelikeiton merenelävillä. Oli kuulema mauton.
Päivän varsinainen ruoka syötiin Lombardissa, joka väittää olevansa ensimmäinen pizzeria Amerikassa. Pizzeria on pyöritellyt pizzoja jo vuodesta 1905. Hyvä pizza se olikin ja sen syötyämme jaksoimme välillä miettiä muutakin kuin ruokaa:).
Kävelimme siis pizzaa sulattamaan Brooklyn Bridgelle. Vuonna 1883 valmistunut siltavanhus olikin varsin vaikuttava ilmestys. Olisin halunnut kävellä sen illan valoissa, mutta elämässä on opittava tekemään kompromisseja. Kävelimme siis sillan iltapäivällä ja auringon kirkkaassa valossa. Lopuksi vielä lyhyt kiekkaus siltojen alla olevassa Dumbossa ja metrolla kohti hotellia. Päivän kävelyt alkaa selvästi ottamaan nopeammin veronsa. Köllöttely huoneistossa onkin aika mukava vaihtoehto jo entistä aikaisemmin.
Iltapalaksi helteisen päivän päätteeksi minä ostan lähikaupasta ananasta ja mies monta mangoa. Juominen maistuu myös. Päivän aikana janoa ei aina tajua, mutta illalla vedän nestettä kuin rutikuiva pesusieni.
Huomenna taitaa olla Harlem-päivä. Jumalanpalvelusta ja Soul foodia. Harlemin katuja. Illalla mies lähtee kohti Islantia. Me seuraamme sitten maanantaina perästä.