Täällä Harlemissa ei jumalanpalvelukseen niin vain mennäkään. Opaskirja neuvoi menemään paikalle ajoissa, mutta unohti kertoa, että kirkkoon menijää odottaa sääntöjen viidakko. Ei shortseja, lipokkaita, reppuja, kameraa eikä t-paitaakaan. Onhan meillä siisti vaatetus, mutta miehen pitää palata huoneistolle viemään meidän reput. Emme uskalla antaa niitä säilöön kameroineen kirkon vieressä päivystävälle tädille. Hän on kehittänyt hyvän sunnuntai bisneksen. Vuokraa suorat housut tai hame. Jätä tavarasi vahdittavaksi. Tai mene muualle. Kirkko ei jousta säännöistään pätkääkään. Paitsi t-paidasta.
Olemme paikalla yli tunnin ennen jumalanpalveluksen alkua, mutta silti jono edessämme on pitkä. Onneksi saamme lopulta sisäänpääsyä oikeuttavan passin. Mieskin kerkeää takaisin meidän kanssa jonottamaan. Jonossa meitä vielä ojennetaan useampaan kertaan. On kassintarkastus jossa selviää, että meillä on vettä mukana. Ei vettä kirkkoon. Sitten olemme väärässä kohdassa jonossa. Lopulta meidät johdatellaan yläparvelle ja jumalanpalvelus saa alkaa.
Alakerrassa istuu havaintojemme mukaan kaksi valkonaamaa. Muu kirkkokansa on viimeisen päälle pyhään pukeutuneita tummia harlemilaisia puvuissaan ja solmioissaan sekä mekoissaan ja hatuissaan. Abyssinian Babtist kirkon palkitussa kuorossa on mustien laulajien seassa vain yksi poikkeus. Päättelemme, että aasialaisen näköinen mieshenkilö on ehkä japanista tai kiinasta. Veisuu on komeaa. Taputtaminen, huutelu ja mukana heiluminen enemmän kuin suotavaa.
Jumalanpalvelus kestää kaksi tuntia ja sieltä ei ole kesken pois lähteminen. Jokaisella ovella seisoo vahdissa iso tumma mies, joka pontevasti pistää pois pyrkivät turistit ruotuun ja takaisin istumaan. Jumalanpalveluksen lisäksi saamme erinomaisen kulttuuriopetuksen paikallisesta yhteisöllisyydestä Ainakin yli puoli tuntia käytetään aikaa kesken jumalanpalvelusta kiittämällä seurakunnan yli 90-vuotiaita. Nousevat vuoron perään seisomaan ja me hurraamme ja taputamme. Seuraavaksi jokainen seurakuntalainen, joka on valmistunut jostakin koulusta tulee eteen kertomaan mistä koulusta hän on valmistunut. Pastori onnittelee ja antaa Raamatun lahjaksi. Ja me tietenkin hurraamme ja taputamme. Sen jälkeen tulevat nimeltä mainiten eteen kaikki he, jotka ovat saaneet stipendin johonkin kouluun. Mitä tällä kaikella onnittelulla on kirkonmenojen kanssa tekemistä jää vastausta vaille. Mutta yhteisön kannalta tilanne varmastikin oli merkittävä. Lopuksi saamme todistaa kuutta kastetta, kun neljä pientä poikaa ja kaksi äitiä kastetaan jumalanpalveluksen lopuksi. Loppulaulu, siunausta vaan ja hei hei.
On kamala nälkä. Olin ajatellut viedä meidät syömään Harlemin kuuluisaa Soul Foodia, mutta suunnitelmat menee mönkään. Matkaa olisi ollut kymmenisen katua alaspäin, on kuuma ja nälkä. Metroista kulkeekin sunnuntaina vain Express-vuoro, joka ei pysähdy sillä pysäkillä, jossa meidän pitäisi jäädä. Lopulta istumme jossakin kovaäänisessä japanilaisessa ravintolassa tilaamassa nyt vain jotakin ja äkkiä. Mies ja kaksi äkäistä ämmää. Onneksi ämmät siinä tokenevat, kun saavat ruokaa suuhunsa. Sen jälkeen on aika lähettää mies kohti Islantia ja jatkaa lomailua kahden. Ei enää ollenkaan äkäiset ämmät kävelevät Harlemin läpi kauppaan.
Olen kuulkaa aivan Harlemin lumoissa. Täällä on roskaista, rähjäistä ja asiat vähän sinnepäin. Mutta täällä on rutkasti tunnelmaa. Mondon New York oppaasta olen tavannut kaiken tiedon mitä siellä on ollut tarjolla ja pätkä Harlemin historiasta oli erityisen mielenkiintoinen. Lainaan siis tähän nyt suoraan Alli Haapasalon tekstiä:
"Kaikki sai alkunsa 1800-luvun lopulla, kun Manhattanin metrorataa päätettiin jatkaa Harlemiin asti. Rakentajat rynnistivät alueelle ja kortteleita nousi ennätysvauhtia. Sitten kaikki romahti. Metron rakentaminen viivästyi ja kiinnostus Harlemia kohtaan hiipui. Vuokraisännät eivät halunneet vuokrata vastavalmistuneita asuntoja muille kuin valkoisille. Velkojen kasvaessa periaatteista oli tingittävä, ja niinpä Harlemiin muutti juutalaisia, mustia ja -yllätys yllätys- suomalaisia. Eniten Harlemiin muutti kuitenkin mustia.
1920-30-luvuilla Harlem oli mustan kulttuurin ja ennen kaikkea mustan kirjallisuuden keskus. Sen vaikutus mustaan kulttuuriin oli niin suuri, että koko aikakausi nimettiin Harlemin renesanssiksi."
"Suuren laman ja toisen maailmansodan jälkeen Harlemin kehityssuunta kääntyi vuosikymmeniksi alaspäin. Alueesta eivät piitanneet vuokraisännät eivätkä vuokralaiset. Asuinolot huononivat sietämättömiksi. Kaikki kynnelle kykenevät muuttivat pois. Harlemiin jäi vain köyhimmät. 1970-lukua pidetään Harlemin surkeimpana vuosikymmenenä. Esimerkiksi kesän 1977 sähkökatkon aikana kaupunginosassa vallitsi täysi anarkia. Kaupat ryöstettiin yhdessä yössä.
1980-luvulle tultaessa Harlem oli New Yorkin pahin ghetto. Iso osa kaupungin huumeiden käyttäjistä asui Harlemin hylätyissä taloissa tai kaduilla. Ryöstöt olivat arkipäivää. Harlemissa tehtiin kuusi kertaa niin paljon murhia kuin muualla New Yorkissa."
"Kun New York 1990-luvulla alkoi taistella rikollisuutta vastaan, myös Harlemin olot kohenivat. Alueelle muuttaa koko ajan lisää nuoria opiskelijoita. Asuntoja kunnostetaan ja vuokrat nousevat. Kiitos Harlemin uudesta renesanssista ei kuulu vain kaupungille. Lukemattomat avustusjärjestöt, seurakunnat ja vapaaehtoiset tekevät jatkuvasti työtä vähävaraisten perheiden auttamiseksi. Kymmenet projektit pyrkivät takaamaan lapsille hyvän koulutuksen ja mielekkäitä harrastuksia. Silti tehtävää on edelleen. Ruoka-apua jakavan Yorkville Common Pantryn mukaan yli tuhat perhettä hakee viikottain ilmaista ruokaa Spanish Harlemissa."
Ja sittenhän täällä meidän naapurissa on vielä tämä Apollo-teatteri. Teatteri perustettiin jo vuonna 1914, mutta kuuluista siitä tuli vuonna 1934 siellä aloitettujen amatööri-iltojen vuoksi. Joka keskiviikko lavalle nousi ja nousee edelleenkin onneaan koettavia esiintyjiä. Tuomareina toimi yleisö. Jos esiintyjästä tykättiin, hän sai jatkaa esityksensä loppuun, jos ei, hänet buuattiin pihalle. Teatterin edessä on laattoja, jotka kertovat kuuluisuuksista, jotka ovat ponnistaneet tähtiin Apollo-teatterin amatööri-iltojen avulla. Näistä ensimmäinen taisi olla vuonna 1935 Apollon lavalle noussut Billie Holiday.
Tässä se nyt alkaa olla tämä matka. Huomenna kone lähtee iltasella, joten päivällä ehkä vielä ehditään jossakin pyörähtää. Matkaväsymystä alkaa selvästi olla ilmassa, joten on aikakin suunnistaa kotia kohden. Ihanaa on nähdä meidän kolmikkoa, jolle olen kerännyt Amerikan karkkeja tuliaisiksi pitkin viikkoa. Vain ne kolmosen lempparit eli Pixy Stixit puuttuu. En ole löytänyt niitä mistään. Viimehetken vinkkejä otetaan vastaan. Missä niitä myydään New Yorkissa???
Olen kerännyt omaa Top 10-listaani New Yorkista ja pyytänyt esikoista tekemään omansa. Tämän postauksen teen vielä sitten sieltä Suomesta käsin, mutta muuten New York alkaa olla paketissa. Oli hauska matka, josta ei puuttunut kaikenlaisia käänteitä. Kiitos teille, kun jaksoitte kulkea mukana!
ps. Muistatteko muuten tämän? Liittyy aiheeseen<3.
