maanantai 27. kesäkuuta 2016

HARLEMIN RENESANSSI

Täällä Harlemissa ei jumalanpalvelukseen niin vain mennäkään. Opaskirja neuvoi menemään paikalle ajoissa, mutta unohti kertoa, että kirkkoon menijää odottaa sääntöjen viidakko. Ei shortseja, lipokkaita, reppuja, kameraa eikä t-paitaakaan. Onhan meillä siisti vaatetus, mutta miehen pitää palata huoneistolle viemään meidän reput. Emme uskalla antaa niitä säilöön kameroineen kirkon vieressä päivystävälle tädille. Hän on kehittänyt hyvän sunnuntai bisneksen. Vuokraa suorat housut tai hame. Jätä tavarasi vahdittavaksi. Tai mene muualle. Kirkko ei jousta säännöistään pätkääkään. Paitsi t-paidasta.

Olemme paikalla yli tunnin ennen jumalanpalveluksen alkua, mutta silti jono edessämme on pitkä. Onneksi saamme lopulta sisäänpääsyä oikeuttavan passin. Mieskin kerkeää takaisin meidän kanssa jonottamaan. Jonossa meitä vielä ojennetaan useampaan kertaan. On kassintarkastus jossa selviää, että meillä on vettä mukana. Ei vettä kirkkoon. Sitten olemme väärässä kohdassa jonossa. Lopulta meidät johdatellaan yläparvelle ja jumalanpalvelus saa alkaa.

Alakerrassa istuu havaintojemme mukaan kaksi valkonaamaa. Muu kirkkokansa on viimeisen päälle pyhään pukeutuneita tummia harlemilaisia puvuissaan ja solmioissaan sekä mekoissaan ja hatuissaan. Abyssinian Babtist kirkon palkitussa kuorossa on mustien laulajien seassa vain yksi poikkeus. Päättelemme, että aasialaisen näköinen mieshenkilö on ehkä japanista tai kiinasta. Veisuu on komeaa. Taputtaminen, huutelu ja mukana heiluminen enemmän kuin suotavaa. 

Jumalanpalvelus kestää kaksi tuntia ja sieltä ei ole kesken pois lähteminen. Jokaisella ovella seisoo vahdissa iso tumma mies, joka pontevasti pistää pois pyrkivät turistit ruotuun ja takaisin istumaan. Jumalanpalveluksen lisäksi saamme erinomaisen kulttuuriopetuksen paikallisesta yhteisöllisyydestä Ainakin yli puoli tuntia käytetään aikaa kesken jumalanpalvelusta kiittämällä seurakunnan yli 90-vuotiaita. Nousevat vuoron perään seisomaan ja me hurraamme ja taputamme. Seuraavaksi jokainen seurakuntalainen, joka on valmistunut jostakin koulusta tulee eteen kertomaan mistä koulusta hän on valmistunut. Pastori onnittelee ja antaa Raamatun lahjaksi. Ja me tietenkin hurraamme ja taputamme.  Sen jälkeen tulevat nimeltä mainiten eteen kaikki he, jotka ovat saaneet stipendin johonkin kouluun.  Mitä tällä kaikella onnittelulla on kirkonmenojen kanssa tekemistä jää vastausta vaille. Mutta yhteisön kannalta tilanne varmastikin oli merkittävä. Lopuksi saamme todistaa kuutta kastetta, kun neljä pientä poikaa ja kaksi äitiä kastetaan jumalanpalveluksen lopuksi. Loppulaulu, siunausta vaan ja hei hei.




On kamala nälkä. Olin ajatellut viedä meidät syömään Harlemin kuuluisaa Soul Foodia, mutta suunnitelmat menee mönkään. Matkaa olisi ollut kymmenisen katua alaspäin, on kuuma ja nälkä. Metroista kulkeekin sunnuntaina vain Express-vuoro, joka ei pysähdy sillä pysäkillä, jossa meidän pitäisi jäädä. Lopulta istumme jossakin kovaäänisessä japanilaisessa ravintolassa tilaamassa nyt vain jotakin ja äkkiä. Mies ja kaksi äkäistä ämmää. Onneksi ämmät siinä tokenevat, kun saavat ruokaa suuhunsa. Sen jälkeen on aika lähettää mies kohti Islantia ja jatkaa lomailua kahden. Ei enää ollenkaan äkäiset ämmät kävelevät Harlemin läpi kauppaan.




Olen kuulkaa aivan Harlemin lumoissa. Täällä on roskaista, rähjäistä ja asiat vähän sinnepäin. Mutta täällä on rutkasti tunnelmaa. Mondon New York oppaasta olen tavannut kaiken tiedon mitä siellä on ollut tarjolla ja pätkä Harlemin historiasta oli erityisen mielenkiintoinen. Lainaan siis tähän nyt suoraan Alli Haapasalon tekstiä:

"Kaikki sai alkunsa 1800-luvun lopulla, kun Manhattanin metrorataa päätettiin jatkaa Harlemiin asti. Rakentajat rynnistivät alueelle ja kortteleita nousi ennätysvauhtia. Sitten kaikki romahti. Metron rakentaminen viivästyi ja kiinnostus Harlemia kohtaan hiipui. Vuokraisännät eivät halunneet vuokrata vastavalmistuneita asuntoja muille kuin valkoisille. Velkojen kasvaessa periaatteista oli tingittävä, ja niinpä Harlemiin muutti juutalaisia, mustia ja -yllätys yllätys- suomalaisia. Eniten Harlemiin muutti kuitenkin mustia.

1920-30-luvuilla Harlem oli mustan kulttuurin ja ennen kaikkea mustan kirjallisuuden keskus. Sen vaikutus mustaan kulttuuriin oli niin suuri, että koko aikakausi nimettiin Harlemin renesanssiksi."




"Suuren laman ja toisen maailmansodan jälkeen Harlemin kehityssuunta kääntyi vuosikymmeniksi alaspäin. Alueesta eivät piitanneet vuokraisännät eivätkä vuokralaiset. Asuinolot huononivat sietämättömiksi. Kaikki kynnelle kykenevät muuttivat pois. Harlemiin jäi vain köyhimmät. 1970-lukua pidetään Harlemin surkeimpana vuosikymmenenä. Esimerkiksi kesän 1977 sähkökatkon aikana kaupunginosassa vallitsi täysi anarkia. Kaupat ryöstettiin yhdessä yössä.

1980-luvulle tultaessa Harlem oli New Yorkin pahin ghetto. Iso osa kaupungin huumeiden käyttäjistä asui Harlemin hylätyissä taloissa tai kaduilla. Ryöstöt olivat arkipäivää. Harlemissa tehtiin kuusi kertaa niin paljon murhia kuin muualla New Yorkissa."





"Kun New York 1990-luvulla alkoi taistella rikollisuutta vastaan, myös Harlemin olot kohenivat. Alueelle muuttaa koko ajan lisää nuoria opiskelijoita. Asuntoja kunnostetaan ja vuokrat nousevat. Kiitos Harlemin uudesta renesanssista ei kuulu vain kaupungille. Lukemattomat avustusjärjestöt, seurakunnat ja vapaaehtoiset tekevät jatkuvasti työtä vähävaraisten perheiden auttamiseksi. Kymmenet projektit pyrkivät takaamaan lapsille hyvän koulutuksen ja mielekkäitä harrastuksia. Silti tehtävää on edelleen. Ruoka-apua jakavan Yorkville Common Pantryn mukaan yli tuhat perhettä hakee viikottain ilmaista ruokaa Spanish Harlemissa."





Ja sittenhän täällä meidän naapurissa on vielä tämä Apollo-teatteri. Teatteri perustettiin jo vuonna 1914, mutta kuuluista siitä tuli vuonna 1934 siellä aloitettujen amatööri-iltojen vuoksi. Joka keskiviikko lavalle nousi ja nousee edelleenkin onneaan koettavia esiintyjiä. Tuomareina toimi yleisö. Jos esiintyjästä tykättiin, hän sai jatkaa esityksensä loppuun, jos ei, hänet buuattiin pihalle. Teatterin edessä on laattoja, jotka kertovat kuuluisuuksista, jotka ovat ponnistaneet tähtiin Apollo-teatterin amatööri-iltojen avulla. Näistä ensimmäinen taisi olla vuonna 1935 Apollon lavalle noussut Billie Holiday. 

Tässä se nyt alkaa olla tämä matka. Huomenna kone lähtee iltasella, joten päivällä ehkä vielä ehditään jossakin pyörähtää. Matkaväsymystä alkaa selvästi olla ilmassa, joten on aikakin suunnistaa kotia kohden. Ihanaa on nähdä meidän kolmikkoa, jolle olen kerännyt Amerikan karkkeja tuliaisiksi pitkin viikkoa. Vain ne kolmosen lempparit eli Pixy Stixit puuttuu. En ole löytänyt niitä mistään. Viimehetken vinkkejä otetaan vastaan. Missä niitä myydään New Yorkissa???

Olen kerännyt omaa Top 10-listaani New Yorkista ja pyytänyt esikoista tekemään omansa. Tämän postauksen teen vielä sitten sieltä Suomesta käsin, mutta muuten New York alkaa olla paketissa. Oli hauska matka, josta ei puuttunut kaikenlaisia käänteitä. Kiitos teille, kun jaksoitte kulkea mukana!

ps. Muistatteko muuten tämän? Liittyy aiheeseen<3.

15 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos hienon reissun rapotoinnista!

Täällä on vietetty täysin toisenlaista viikkoa. On ollut hiljaista (ympäristössä), rauhallista ja vihreää. Hyvin viikko hurahti, vaikka välillä taisi ikävä hiipiä puseroon. Teillä on hieno kolmikko, oli ilo pitää heitä viikko täällä.

H-M

Cheri kirjoitti...

Minä muistan Harlemin pelottavana ghettona, jonne ei juuri ollut menemistä ainakaan ilman mustaa seuraa. Jouduin siellä seikkailuun, joka opetti minulle millaista on olla vähemmistön edustaja ja ei-toivottu värinsä vuoksi. Mustien jumalanpalveluksissa kävin joskus muualla Manhattanilla, menot olivat juhlavat ja iloiset. Nykyään monin paikoin maailmassa kirkkoihinkin on tarkat turvatarkastukset ja turvamiehet tarkkailevat vieraampia kulkijoita. Teillä on ollut hieno ja elämyksellinen matka Suurkaupungissa, isolla ässällä.

Pepi kirjoitti...

Huikea nojatuolimatka ❤️ Kiitos!

Merja kirjoitti...

Oli kiva kulkea teidän matkassa mukana:)

Paluumuuttajatar kirjoitti...

H-M: Hiljaista oli viestittely kolmikon suunnasta. Oletin, että ovat viihtyneet. Olihan tämä pitkä aika olla erossa, joten hyvähän se on, jos olisi isi ja äiti edes joskus noussut mieleen;). Kiitos teille tuhannesti, kun saivat olla.

Cheri: Sitä se varmasti on ollut. Nyt ei kyllä missään vaiheessa tullut mieleen, että tänne ei olisi tervetullut. Mutta en edelleenkään suosittelisi kulkemista kaduilla öisin. Ihan vaan intuitiolla, ei perustuen mihinkään omaan kokemukseen.

Pepi: Onhan tässä sulattelemista varmaan seuraavaksi vuodeksi. Voi taas hyvillä mielin pysyä kotona:D.

Merja: Kiitos sinulle virtuaalisesta matkaseurasta.

Liivia kirjoitti...

Minuakin kiinnostaa Harlem. Samantyyppisestä syystä minua kiinnosti myös ottaa kämppää Pariisin afrikkalaiskortteleista ( joita ei tällä nimellä saisi kutsua, mutta mikään muu ei kuvaa paikkaa yhtä hyvin, sillä afrikkalainen kulttuuuri oli kyllä melkoisessa voimassaan ja läsnä joka asiassa).
Mutta jos Harlemissa suhtauduttiin valkonaamaan ystävällisesti, niin tästä Pikku-Senegalista en voi sanoa samaa. Erityisesti naiset näyttivät ettei valkonaama ollut tervetullut. Kameraa ei saanut pitää edes näkyvillä, sen naiset tekivät aika agressiivisestikin selväksi.
Yhtä kaikki se oli mielenkiintoista ja hyvä "kerran elämässä kokemus", mutten voi sanoa sulautuneeni joukkoon vaikka mieleni niin olisi tehnytkin.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Liivia: Sanoisin, että valkonaamaan suhtauduttiin Harlemissa välinpitämättömästi. Kukaan ei huudellut eikä jäänyt perään tuijottamaan. Kuvauksesta ei sanottu eikä elehditty mitenkään. En kuitenkaan tohtinut ihan selvästi käydä kuvaamaan ketään. Paitsi sen yhden koiratytön, johon sain luvan. Mistähän tuo Pariisin alueen vihamielisyys mahtoi johtua? Onko siellä vielä vahvat jännitteet eri rotujen kesken? Minusta tuntuu, että New Yorkissa on joku oma nokkimisjärjestyksensä, jossa kaikki tietää paikkansa ja siitä ei tarvitse enää vääntää peistä?

Carola Lehtonen kirjoitti...

Kiitos myös tästä Harlem postauksesta , oli mielenkiintoista.

Liivia kirjoitti...

Välinpitämättömyys on se oikea sana millä minäkin vakiasukkejen suhtautumista meihin kuvailisin, mutta samalla siinä oli hienoista torjumista. Kamera sitten kimmoitti esiin joukkoagressiivisyyden- siis vaikka olisin vain kuvannut puskaa. Riitti se, että kamera oli olemassa. Alue oli muslimialuetta ja se saattaa selittää kielteisyyden kuvaamiseen. Minähän olen aina hienotunteinen kameran kanssa, joten en millään tavoin provosoinut ja äkkiä pistinkin suosilla kameran pois ja annoin olla kokonaan piilossa. Sitten sai olla rauhassa.
Mutta myös töykeyttä kohtasin tuolla nimenomaan naissukupuolen puolelta, ja se hämmensi muuten niin läpeensä kohteliaassa Pariisissa. Rouvat esimerkiksi katsoivat paikallisen oikeudeksi marketin kassajonossa ohittamisen tai jos kysyi jotain sai puhua kuuroille korville tai jos halusi päästä kapealla tiellä eteenpäin he tahallisesti olivat väistämättä. Sellaisia pieniä juttuja, jotka pistivät ajattelemaan etteivät kaipaa sinne muukalaisia eivätkä etenkään valkonaamamuukalaisia. Samalla se teki vähän surulliseksi, koska olin tullut sinne avoimin ja ystävällisin mielin.
Minulla on oma teoria asioista, mutta se on liian pitkä tähän.

Jael kirjoitti...

Oli teillä erilainen jumalanpalvelus;D

Harlem oli kiehtova jo 10 vuotta sitten ,kun kävimme siellä katsomassa asuntoa. Niinpä kävimme siellä muutaman kerran lenkilläkin katsomassa vähän tarkemmin.

Jael kirjoitti...

Ja hyvää kotimatkaa teille:)

Mari Jalava kirjoitti...

Kiitos ihanasta matkakertomuksesta ja aivan loistavista valokuvistasi. Aivan kuin olisin ollut mukananne. Mukavaa kotimatkaa.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Carola: Harlem ON mielenkiintoinen ja ehkä turhaan edelleen menneisyytensä varjossa.

Liivia: Voihan se olla, että jos joku ryhmä on kokenut pitkään olleensa ja olevansa alaspainettu, heissä kytee. Se kyteminen on helppoa kaataa valkonaamaturistin päälle? Nykymaailmassa on myös ihan selvä jännite muslimien kohdalla. Harmillista. Minäkin kun olen vilpittömästi värisokea. En missään nimessä kuvittele minkään rodun olevan toista parempi, vaan jokaisen ihmisen näen Luojansa kuvana. Ja jokaisessa paikassa haluaisin kuulla ja oppia niitä paikallisten tositarinoita. Ja silti joka paikassa sen vain näkee, että on niitä nokkimisjärjestyksiä. Kenen tekemiä ja millä luvalla? Ps. Näimme Amerikassa muslimeja todella vähän. Ainakaan muslimeja, joilla olisi ollut ulkoisia merkkejä esim. pukeutumisen suhteen.

Jael: Varmasti on muutosta tapahtunut kymmenessä vuodessa. Silti toivon, että sitä alkuperäistä hyvää saisi säilyä.

Mari: Kiitos sinullekin matkaseurasta. Yhdessä aina mukavampaa.

Satu kirjoitti...

Tässä sen taas näkee, miten erilaiset kiinnostuksen kohteet ihmisillä voi olla. Ei tulisi minulle ihan ensimmäiseksi mieleen mennä lomalla kirkonmenoja kuuntelemaan. :-) Enkä taatusti olisi noin sinnikäs sisäänpääsyn kanssa!

Kiitos New York-jutuista. Toivon vielä joskus itsekin pääseväni sinne...

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Satu: Selvästikään moni muu turisti ei tiennyt mihin olivat tulossa, kun eivät sitten jaksaneetkaan olla. Mutta pois ei tosiaan päässyt sitten enää, kun oli kerran sisälle tullut:). Toivottavasti sinunkin tiesi vielä vie New Yorkiin ja toiveestasi tulee totta.