TUOREEKS TERVEEKS

Sain aloittaa viikonlopun vieton jo perjantaiaamuna pitäessäni ansaitsemaani vapaapäivää. Tunnin aamukahvit sängyssä ja sen jälkeen naisen laatuaikaa ikkunanpesun ja siivouksen merkeissä. Uskokaa pois, kyllä silläkin tavalla voi tuntea levänneensä. Tai ainakin saaneensa jotakin normaalista poikkeavaa aikaiseksi. Jäi näitä ikkunoita tuleviinkin päiviin, sillä laskujeni mukaan meillä on pestäviä ikkunoita 26 plus kellarissa vielä viisi. Onneksi ikkunanpesutarve ei ole yhtä tiheä kuin Istanbulissa!

Nämä makuuhuoneen tuolit kaipaisivat edelleenkin kunnostusta. Kangas on olemassa, mutta luulot siitä, että osaisin nämä itse päällystää ovat karisseet. Jos joku tietää jonkun edullisen ja hyvän liikeen näillä main, niin vinkkejä otetaan vastaan. Tuossa vasemmanpuoleisessa minä yleensä istun naputtamassa blogikirjoituksia.

Lauantaina käytiin myyjäisissä ostamassa lämpöisiä sämpylöitä. Seisottiin kentän laidalla hytisemässä ja seuraamassa kakkosen torjuntoja maalin edessä. Päästiin juhlimaan kummipoikamme syntymäpäiviä. Ulkomailla vietettyjen vuosien ajan olemme jääneet tällaisestakin ylellisyydestä paitsi. Kahvipöydän ääressä kuulumisia vaihtaessa ei edes haittaa se, että säät on tosi surkeat. Vettä vihmoo ja viikonlopun väri on ollut tasaisen harmaa. Tällä hetkellä sataa räntää. Onneksi ei tarvitse katsoa ikkunoista, jos ei tahdo. Minä en tahdo.

Kesäikaan siityminen ei aiheuttanut hengen vaaraa eikä tuonut fyysisiä vaivoja. Univajetta se kyllä aiheutti ihan omasta syystä. Tuijotettiin miehen kanssa elokuvaa myöhälle yöhön. Onneksi heti aamulla tultiin virvotuiksi tuoreeks terveeks. Ja muutamaan kertaan myös päivän mittaan.

Palmusunnuntain kirkon jälkeen istuttiin valmiiseen pöytään ja syötiin itsemme ähkyyn. Se taitaa nyt olla sellainen joka sunnuntainen perinne se sunnuntaiähky. Tästä on hyvä liukua hiljaiseen viikkoon ja viimeisiin paastopäiviin. Juhlalta tuntuu pääsiäisen lisäksi se, että edessä on vielä kaksi neljäpäiväistä työviikkoa. Minulle kun selvisi se karu tosiasia, että ensi kesänä minulla on lomaa 15 päivää. Suokaa anteeksi kaikki te turkkilaiset, joille kerroin tosiasiana sitä legendaa, että meillä Suomessa on tavallista saada kesälomaa viisi viikkoa. Mistä lie moisen utopian olinkaan itselleni kehittänyt? 

Nyt ei kuitenkaan kiukutella eikä surra sitä, että ulkomaan vuosina tehdyt työt ei näy lomissa. Ei palkoissa. Ei työkokemuksissa. Kietoudutaan sen sijaan vilttiin. Otetaan kirja yöpöydältä ja vietetään lokoisa sunnuntain lopetus. Iloitaan siitä, että nuha taisi sitten antaa periksi ja kulkea ohi. Ollaan tuoreita ja terveitä. Jos ei rikkaita, niin ainakin näille omillemme rakkaita.

Rovasti Serafim Fiinin virpomisloru:

Virvon varvon vitsallani

Tuoreeks, terveeks, rikkaaks, rakkaaks,

Jeesuksen Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistoksi.

Virvon Sinua.

Vitsa virvoittaa,

kivut kirvoittaa.

Jumala Sinua siunatkoon!

PISTÄ RIIPPUKEINU KIINNI KEVÄÄLLÄ

Takatalvi herättää kevättä odottavan Paluumuuttajattaren lumivalkoiseen maisemaan, pistää pakkasen puremaan nenänpäätä ja tulppaanin alkuja, pukee taivaalle harmaata ylle ja pakottaa kaivamaan taas ne toppahousut päälle. Mutta mehän ei anneta sen masentaa, turha edes yrittää. Mitä huonommalta ulkona näyttää, sitä enemmän suunnittelen tulevaa ruukkupuutarhaani, viljelyksiäni, pihan mylläystä ja aidan maalausta. Ja heti kun aurinko vilahtaa, ryhdyn istustuspuuhiin ja suunnittelen ikkunan pesua.

Kevään merkit näkyvät kyllä sille joka ne haluaa nähdä ja kakkosen kevätyskää ei voi olla kuulematta, vaikkei tahtoisikaan. Poika on juossut liian pienissä vaatteissa pihalla, kun kukaan ei mukamas ole muistanut kertoa kevään petollisuudesta. Virpomisoksia on askarreltu mummolassa ja kotona. Kuopus on aikeissa lähteä ensi sunnuntaina luokkakaverin kanssa virpomaan, elämänsä ensimmäistä kertaa. Osaakohan tuo edes lorua? Koululla on askarreltu jo monenlaista pääsiäiseen liittyvää ja nämä ukot oli ainakin kolmosen mielestä kaikista kivoimmat työt mitä kuvaamataidossa olivat koko vuoteen tehneet.

Maissi, munakoiso ja pikkutomaatit on piilotettu multiin. Katsotaan mitä sieltä nousee, vai nouseeko yhtään mitään. Tämähän on suorastaan jännitävää. Paprikat ja vihannesportulakat jätin vielä odottamaan huhti- ja toukokuuta. Lotossa pitäisi voittaa mielellään ennen huhtikuun loppua, että saataisiin kaivinkonemies pihalle mylläämään kasvimaan alus suoraksi. Mikä tärkeintä: riippumatto on ostettu ja paikkakin sille on olemassa omenapuiden välissä. Tästä se nyt virallisesti alkaa se puutarhani kevät.

MUISTAN KUINKA ODOTETTIIN IKKUNASSA

Muistan kuinka odotettiin ikkunassa kello kuusi. Nenät kiinni lasissa, niin äidillä kuin pikkuväellä. Milloin se isi oikein tulee? Lapset oli elämään haluamalla haluttu ja niitä teki mieli lisääkin. Päivään oli riittänyt hyviä ja huonoja hetkiä. Joka päivä kello kuusi voimat oli venytetty äärimmilleen ja laskin minuutteja siihen, että mies jo tulisi töistä kotiin. Ottaisi osansa viihdyttämisestä ja rakkaasta palvelutehtävästä. Mahdollistaisi hetken omaa aikaa. Jakaisi vaivan ja vastuun. Jakaisi ilon.

Muistan ne hetket, kun mies oli matkoilla. Erityiset päivät, jolloin oli asennoiduttava aamusta iltaan siihen, että oli yksin vuorotta vuorossa. Tuntui siltä, että sattui aina niihin hetkiin ne oksennustaudit. Tsempattiin koko porukka, niin äiti kuin lapset. Ei ollut mummoa eikä pappaa. Ei tätejä, setiä, enoja tai muitakaan apujoukkoja. Oli vaan me ja sillä oli toimeen tultava. Ja toimeen tultiin. Jokaisena miehen reissupäivänä mietin, että miten ne selviää, ne yksinhuoltajat. Mitä jos olisi aina se ainut, eikä olisi ketään, joka kohta tulisi?

Muistan, kun ystävät rupesivat tarjoutumaan apuun. Miltä tuntui, kun sanottiin, että "Menkää te vain, kyllä me katsotaan teidän lapset". Olen ikuisesti kiitollinen niistä hetkistä, sillä ne tulivat joka kerta tarpeeseen. Jokaisen reissun tai vapaaillan jälkeen tuntui se oma porukka rakkaammalta. Yksikin ilta poissa vastuusta latasi akut ja oltiin ehkä hetken aikaa taas paremmat vanhemmat. Nähtiin kirkkaammin se hyvä, jota meillä oli.

Näitä olen mm. muistellut kuunnellessani työkaverini tarinoita yksinhuoltajan arjesta. Töissä jo naurattaa, ainakin meitä kuulijoita, aamuiset taistelut tarhaan lähdöstä. Ehkä silloin aamulla kaiken sen hässäkän keskellä ei asianosaisia niin naurattanut. Olen nostanut hattua monesti tälle arjen sankarille, joka hoitaa hommaa itsekseen päivästä toiseen. Ollut kiitollinen vuoropäiväkodista, joka on mahdollistanut sen, että on voitu tehdä yhdessä töitä. Miettinyt seurana, että mitenhän ensi vuonna käy, kun esikoinen menee kouluun, eikä päiväkotijärjestelyä enää ole? 

Tiistaina kävivät kylässä. Äiti ja sen pojat. Paistettiin rannassa makkaraa, tutkittiin talo ja legolaatikot. Tunnusteltiin, että tultaiskos toimeen. "Hyvää yötä nainen", toivotti pikkuveli ja nauroi sanomalleen kuulema vielä kotonakin.  "Kiitos kyydistä. Me tullaan ehkä teille sitte huomenna", tuumasi isoveli. Tänään  soitin tukiperhevastaavalle ja sanoin, että: "Meidän puolesta prosessin voi pistää vireille. Jos vaan kelvataan, me ryhdytään näille tukiperheeksi". Viikon päästä tulevat kotikäynnille tutkimaan talon ja sen asukkaat. Sen jälkeen jäädään odottamaan kuinka tässä vielä käy.

Tukiperhetoiminta on vapaaehtoisuuteen pohjautuvaa ja Lastensuojelulakiin perustuvaa avohuollon tukitoimintaa. Toiminnalla pyritään vastaamaan perheissä syntyneeseen tuen tarpeeseen. Tukiperhe ottaa lapsia luokseen sovitusti noin yhdeksi viikonlopuksi kuukaudessa. Tukiperheellä on vaitolovelvollisuus eikä tuettavan perheen asioita saa kertoa ulkopuolisille. Tämän tekstin kirjoitin äidin luvalla. Koska Kotkassa tällä hetkellä noin kaksikymmentä perhettä  ja koko Suomessa yli 900 lasta jonottaa omaa tukiperhettä. Nenä kiinni ikkunassa, että joku jo tulisi. Ottaisi osan viihdyttämisestä… Mahdolistaisi hetken omaa aikaa… Jakaisi vaivan, vastuun ja ilon. 

MATKALLA MIELI MUUTTUI

Ihan parasta viikonlopuissa on se, kun saa nukkua niin pitkään kuin nukuttaa. Yritän siis minimoida kaikenlaiset viikonlopuille osuvat aamumenot minimiin. Viime sunnuntaina oli kello soimassa seitsemältä, sillä kuopus oli lähdössä jumppareissulle. Ei auttanut itku markkinoilla, vaan ylös oli itsensä kammettava ja autettava tytär lähtökuntoon. Jätin yökkärit ulkovaatteiden alle, sillä ajattelin syöksyväni heti vientireissun jälkeen takaisin petiin. 

Matkalla mieli kuitenkin muuttui. Väsymys oli ehtinyt jo karista silmistä ja aamu oli kaunis ja kirkas. Jätin jumppaajan bussille ja päätin lähteä nappaaman muutaman kuvan lähellä olevaan Munsaareen. Munsaaren rakentaminen alkoi 1900-luvun alkupuolella. Vuonna 1958 rakennettiin saareen silta, siihen asti saarelaiset liikkuivat veneillä ja kulkivat talvisin jään yli. Alueella on vanhoja mökkejä ja laajennettuja asuinrakennuksia, sekä jokunen uusikin talo vanhojen seassa. Saaressa on aikanaan toiminut liitutehdas ja sahalaitos, nykyään siellä on enää vain asuinrakennuksia. Melkoisen idyllisessä miljöössä.

Munsaaren rannoilla vielä pilkittiin. Vastaranta on jo sulaa ja siellä on meidän koti. Jää vain kumisi, kun pilkkijät vaihtoivat paikkaa. Joku työkavereista kertoikin, että eräänä keväänä polki Munsaaren lähellä olevan Mussalon sillan yli. Sillan toisella puolella vielä pilkkijä istui jään rippeillä. Toisella puolella taas soudettiin jo soutuveneellä. Toinen taas kertoi miehestä ja koirasta, joista viisaampi yksilö pisti tassut lukkoon rannassa ja kieltäytyi enää astumasta jäälle. Mies sen sijaan jatkoi matkaansa. Yllättävän harvoin sitä kuulee, että nämä viimeiset uhkarohkeat olisi jäihin kuitenkaan tippuneet.

Kotkan hurjimmat pilkkijät löytyvät kuitenkin Hirssaaren sillan kupeessa. Pysähdyin siellä vielä kotimatkalla. Pieni pläntti rannassa on jäässä ja sitten alkaa avovesi. Uhkarohkeuden näkee suoraan siitä kuinka lähelle sulaa pilkkijä reikänsä kairaa. Nämä pilkkijät pääsivät paikallislehteen. Yksi heistä kertoi aikanaan yhdeksän kertaa pudonneensa jäihin, mutta viimeiseen pariinkymmeneen vuoteen ei enää kylmiä kylpyjä ole tarvinnut kokea.

Jäi nyt nuo pilkkimiset tältä talvelta kokematta. Nytkin tekee mieli pysytellä ennemmin täällä rannoilla. Takatalvella uhkailevat, mutta sitä ennen on saatu kokea kevättä kaikilla aisteilla. Kylmyys ei niin edes haittaisi, kuhan vain saataisiin pidettyä tämä valo!

KULTTUURISHOKKI MUUTTI TALOON

Ystävät olivat viikonlopun meillä kylässä. Nuoren parin perheeseen oli muuttanut kulttuurishokki siten viime näkemän. Hieno maa nimeltä Suomi olikin kääntänyt tympeämmät kasvot mamua päin. "Luulin, että suurimman kulttuurishokin aiheuttaisi sää, mutta sen aiheuttikin suomalaiset," tuumasi nuori mies. Seitsemän kuukauden aikana on tullut todettua, että paikallisiin on mahdotonta tutustua. Ketään ei näytä kiinnostavan ja kun kerran toisensa jälkeen saa tuntea, että ei ole tervetullut, alkaa toivo ystävyyssuhteiden muodostumisesta hiipua. "Sitä istuu viikko toisensa jälkeen samoihin tiloihin, mutta kukaan ei kysy takaisin, että mitä kuuluu", ystävä huokaa. Erityisen rankkaa hänelle, joka tulee kulttuurista, jossa ihmiset tulevat arvojärjestyksessä ensin ja asiat vasta kaukana jäljessä.

Kela ja muut byrokratian kiemurat ovat myös tulleet tutuksi. Ensin vakuuteltiin viranomaisia paluumuuttajienkin todistuksen avulla siitä, että kyseessä oli tosi rakkaus eikä järjestetty liitto. Oleskelulupa heltisi lopulta lähes puoli vuotta maahan muuton jälkeen usemman henkilön kirjallisten todistelujen ja valokuvien avulla. Nuoripari koki, että viranomaiset etsimällä etsivät todisteita tai pykäliä, jotta olisivat voineet kieltäytyä antamasta lupaa.

Elo vaimon opintotuella läheni loppuaan ja kielikoulua käyvä mamu odotti kotoutumisrahan alkamista. Oma rahakin on erityisen tärkeää hänelle, joka tulee kulttuurista, jossa mies huolehtii perheensä elatuksesta. Kaikki piti olla selvää, mutta ei sitten ollutkaan. Perjantaina tuli kielteinen päätös, koska nuori mies on vielä synnyinmaansa koulussa kirjoilla, ei aktiivisena opiskelijana. Neljän vuoden opinnot on yhtä kurssia vaille valmiit. Tämän kurssin voi suoritaa vasta ensi talvena ja saada opinnot sen myötä päätökseen. Kirjojen ottaminen pois koulusta nyt ennen suoritettua kurssia, tarkoittaisi koko neljän vuoden työn valumista hukkaan. Vaikka mamumme ei siis käy koulua synnyinmaassaan vaan on kielikoulussa Suomessa, pisti Kela rahahanat kiinni jo ennen niiden avaamista. Ei auttanut selitykset, kun kerran säännöissä niin sanotaan. "Mihin teillä täällä hukkuu ihminen ja inhimillisyys", tuskailee ystävä. 

Lauantaina ruokapöydässä istui myös miehen vanhemmat ja sisko perheineen. Siskon miehellä on jo 15-vuoden kokemus mamuna olemisesta Suomessa ja kuultiin kokemuksen rintaäänellä neuvoja tulokkaalle. "On kaksi vaihtoehtoa. Joko hukkaat itsesi ja ryhdyt suomalaiseksi. Toimimaan niin kuin muutkin toimii ja olet epäitsesi. Tai pysyt sellaisena, kuin olet ja säilytät itsesi, mutta hyväksyt suomalaisetkin sellaisena kuin he ovat". Pamut, nuo entiset mamut, taas kertoivat Turkin kodin sisällä olleensa suomalaisia ja kodin ulkopuolella suomalaisina turkkilaisessa kulttuurissa. Hyväksyen sen rajat ja käyttäytymiskoodit. Niin hyvän kun pahankin, mitä uuteen kotimaahan kuului. Koko maata ja kulttuuria kun on mahdotonta ja tyhmääkin yrittää muuttaa mamun mielen mukaiseksi. Ystävän kotona Turkki kohtaa Suomen ihan pakosta, kun sattuu olemaan tuo suomalainen vaimo. Onneksi hyvä sellainen, eikä kulttuurishokki ole ulottanut lonkeroitaan vaimon suomalaiseen persoonaan.

Pöydän ääressä myös kuultiin, että tutustuminen ei Suomessa ole helppoa paikallisellekaan. Olen kirjoittanut tästä mm. täällä. Jokaisella pöydän ääressä oli kokemus siitä miten hankalaa Suomessa on päästä uuteen porukkaan mukaan. Miten itse tuntee aina olevansa se, joka aloittaa sitä juttua ja pitää sitä useimmiten ylläkin. Miten tuntuu, että useimmille ihmisille riittää se oma elämä eikä muiden elämä todellakaan kiinnosta. Tai miten toisten asioista kysytään ikään kuin anteeksi pyytäen, ettei vaan luultaisiin uteliaiksi. Kuultiin tosin sekin puoli, että kun niitä ystäviä lopulta löytää, ovat sitten taatusti uskollista sorttia. Valmiit auttamaan ilman vastapalveluksia ja vailla sitä Turkissa takaraivossa lymyävää ajatusta, että "kuinka minusta nyt yritetään hyötyä tämän ihmissuhteen avulla". Ja sekin on todistettu omalla kohdalla, että kyllä niitä puheliaita ja minustakin kiinnostuneita työkavereita sieltä porukasta on lopulta aina löytynyt.

Loppuillasta päästiin keskusteluissa perussuomalaisiin ja perusturkkilaisiin. Ystävän mielestä kun meidän turkkilaiset ystävämme eivät todellakaan olleet "perusturkkilaisia" vaan perin erikoisia persoonia. Näin ollen kuvauksemme turkkilaisesta luonteesta ei hänen mielestään osu aina oikeaan. Kunnon turkkilaiset ovat pyyteettömiä ja muutenkin fiksumpia ihmisiä. Minä taas toivon, että perussuomalaiset eivät ole todellinen kuva kansastani. Toivon myös, että ystävän saama kuva meistä kylmistä suomalaisista ei ole koko totuus, vaan hänen eteensä ilmestyy niitä ystävällisiä suomalaisia, jotka olisivat kiinnostuneita siitä mitä heidän lähellään oleville ihmisille kuuluu. Anopilla on tähän vinkki. "Muuttakaa tänne Kotkaan ja lähdetään käymään Karjalassa. Helsinki ei takuulla olekaan niitä Suomen lämpimämpiä ihmisiä täynnä." Minä taas yritän kysyä, että "Entä me, eikö me muka olla sinulle ystäviä?" "No te nyt ette olekaan suomalaisia, se on varma se", tuumasi siihen ystävä.

Haluatteko taas neuvoja? Minustakin elämä täällä Suomessa on kaiken energian nielevämpää kuin elämä Turkissa. Oma motivaatio uusiin ihmisiin tutustumiseen ja keskustelujen ylläpitämiseen ei aina ole itselläkään huipussaan. Omassakin elämässä on riittävästi tekemistä, se on ihan totta. Totuus kuitenkin on myös se, että jos voisit pelastaa toisen päivän sillä hymyllä ja mitäsullekuuluulla, niin ei se ole mahdottomasti vaadittu, eihän? Eikö siis voisi nähdä ne ihmiset lähellään ja nähdä vähän vaivaa heidän eteensä. Siirtyä siitä työpaikan kahvipöydän vakipaikalta sen uuden ihmisen viereen ja kysyä vaikka, että mites olet päässyt porukkaan ja tarvitsetkos jossakin apua. Ja nähdä sen mamun siellä tiskin toisella puolella mahdollisena kunnon ihmisenä eikä systeemistä hyötyä tavoittelevana nilviäisenä.

Ei oleteta, vaan kysytään. Laitetaan hyvä kiertämään. Avataan suut ja sydämet. Hymy ei paljoa vaadi, mutta antaa isosti. Halikaan ei tarvitse olla extreameintä mitä voit arjessasi tehdä. Juuri sinä voit olla se, joka tekee jollekin olon siitä, että hän on tervetullut. 

ps. Suomen Kotkassa oli tänään uskomattoman kaunis sää. Vietiin mamu ja vaimonsa ulos puistoilemaan. Kuvat sieltä.

NYT ON VESSAAN PÄÄSTÄ PAKKO

Aamuisin täytyi ajoittaa kello soimaan ennen lapsia. Muuten täytyi koputella hermostuneesti vessan oven takana. Ei kai sinne ole kukaan jäänyt aamulehteä lukemaan? En itse harrasta pitkiä istuntoja vessassa, mutta jokunen muu tässä perheessä harrastaa. Jätetään nyt nimet mainitsematta. Totuus on, että jonotus venyttää pinnaa silloin, kun sinne olisi jo pakko päästä. NYT HETI.

Yhden vessan politiikka on nostanut perheessämme uusia asioita esille. Kuka on se, jonka jäljiltä vessapaperi on aina pöydällä eikä sille kuuluvassa telineessä? Kenen jäljiltä hammastahnatuubit ovat auki? Mistä johtuu, että ennen niin siistinä pysyvä vessa on nyt jatkuvassa kaaoksessa? Kuuluuko vessan siivous vain isälle ja äidille?

Yhden viikon vessaremontti on siis kohta kestänyt kolme viikkoa. Elämässä on suurempiakin murheita, kuin yksi vessa kuusihenkistä perhettä kohti. Kuin työkalujen sotkema aula. Kuin vessajono ja lika. Mutta kun tähän kolmeen viikkoon on kuulunut muutakin pakollista remontin lisäksi, on pinna välillä soinnut ja kovaa. Viimeksi eilen illalla tunteet kuohuivat ja maailmanloppu meinasi olla käsillä. Ja syynä siihen oli pyykkivuori ja tuhraantunut pöydän reuna. Ja sitä edeltänyt kamala päivä töissä.

Nyt on vessaan päästä pakko,

muuten räjähtääpi rakko,

pissirakko.

Yksi on varma ja vissi,

minulta pääseepi pissi,

pääseepi pissi.

-Uppo Nalle-

Mutta huomasitteko tuon iloisen naaman tuossa peilissä tänään? Se on nyt kuulkaa sitä peilin kiinnitystä, oven listoja ja putkimiestä vailla valmista. Viis niistä ei niin suorista saumoista, hieman epätasaisista kohdista maalipinnassa ja pöytälevyssä. Kyllä me kehdataan sanoa, että me ollaan tämä tehty. Istuttu kahden tässä kopperossa viimeisten viikkojen illat milloin mitäkin näpertäen. Opittu monta monta asiaa. Kuten vaikka se, että "ei siinä varmaan kauan kestä"-asenteella ei kannata ryhtyä mihinkään. Todennäköisesti kun siinä kestää. Ja hiljaa hyvä tulee, vai tuliko?