Muistan kuinka odotettiin ikkunassa kello kuusi. Nenät kiinni lasissa, niin äidillä kuin pikkuväellä. Milloin se isi oikein tulee? Lapset oli elämään haluamalla haluttu ja niitä teki mieli lisääkin. Päivään oli riittänyt hyviä ja huonoja hetkiä. Joka päivä kello kuusi voimat oli venytetty äärimmilleen ja laskin minuutteja siihen, että mies jo tulisi töistä kotiin. Ottaisi osansa viihdyttämisestä ja rakkaasta palvelutehtävästä. Mahdollistaisi hetken omaa aikaa. Jakaisi vaivan ja vastuun. Jakaisi ilon.
Muistan ne hetket, kun mies oli matkoilla. Erityiset päivät, jolloin oli asennoiduttava aamusta iltaan siihen, että oli yksin vuorotta vuorossa. Tuntui siltä, että sattui aina niihin hetkiin ne oksennustaudit. Tsempattiin koko porukka, niin äiti kuin lapset. Ei ollut mummoa eikä pappaa. Ei tätejä, setiä, enoja tai muitakaan apujoukkoja. Oli vaan me ja sillä oli toimeen tultava. Ja toimeen tultiin. Jokaisena miehen reissupäivänä mietin, että miten ne selviää, ne yksinhuoltajat. Mitä jos olisi aina se ainut, eikä olisi ketään, joka kohta tulisi?
Muistan, kun ystävät rupesivat tarjoutumaan apuun. Miltä tuntui, kun sanottiin, että "Menkää te vain, kyllä me katsotaan teidän lapset". Olen ikuisesti kiitollinen niistä hetkistä, sillä ne tulivat joka kerta tarpeeseen. Jokaisen reissun tai vapaaillan jälkeen tuntui se oma porukka rakkaammalta. Yksikin ilta poissa vastuusta latasi akut ja oltiin ehkä hetken aikaa taas paremmat vanhemmat. Nähtiin kirkkaammin se hyvä, jota meillä oli.
Näitä olen mm. muistellut kuunnellessani työkaverini tarinoita yksinhuoltajan arjesta. Töissä jo naurattaa, ainakin meitä kuulijoita, aamuiset taistelut tarhaan lähdöstä. Ehkä silloin aamulla kaiken sen hässäkän keskellä ei asianosaisia niin naurattanut. Olen nostanut hattua monesti tälle arjen sankarille, joka hoitaa hommaa itsekseen päivästä toiseen. Ollut kiitollinen vuoropäiväkodista, joka on mahdollistanut sen, että on voitu tehdä yhdessä töitä. Miettinyt seurana, että mitenhän ensi vuonna käy, kun esikoinen menee kouluun, eikä päiväkotijärjestelyä enää ole?
Tiistaina kävivät kylässä. Äiti ja sen pojat. Paistettiin rannassa makkaraa, tutkittiin talo ja legolaatikot. Tunnusteltiin, että tultaiskos toimeen. "Hyvää yötä nainen", toivotti pikkuveli ja nauroi sanomalleen kuulema vielä kotonakin. "Kiitos kyydistä. Me tullaan ehkä teille sitte huomenna", tuumasi isoveli. Tänään soitin tukiperhevastaavalle ja sanoin, että: "Meidän puolesta prosessin voi pistää vireille. Jos vaan kelvataan, me ryhdytään näille tukiperheeksi". Viikon päästä tulevat kotikäynnille tutkimaan talon ja sen asukkaat. Sen jälkeen jäädään odottamaan kuinka tässä vielä käy.
Tukiperhetoiminta on vapaaehtoisuuteen pohjautuvaa ja Lastensuojelulakiin perustuvaa avohuollon tukitoimintaa. Toiminnalla pyritään vastaamaan perheissä syntyneeseen tuen tarpeeseen. Tukiperhe ottaa lapsia luokseen sovitusti noin yhdeksi viikonlopuksi kuukaudessa. Tukiperheellä on vaitolovelvollisuus eikä tuettavan perheen asioita saa kertoa ulkopuolisille. Tämän tekstin kirjoitin äidin luvalla. Koska Kotkassa tällä hetkellä noin kaksikymmentä perhettä ja koko Suomessa yli 900 lasta jonottaa omaa tukiperhettä. Nenä kiinni ikkunassa, että joku jo tulisi. Ottaisi osan viihdyttämisestä… Mahdolistaisi hetken omaa aikaa… Jakaisi vaivan, vastuun ja ilon.
