ITKUMUURILTA KOTIIN

Miten olisinkaan voinut ohittaa Pietarin rakkaan Jumalan hullun, Pyhän Ksenian? Täytyihän hänet jo ihan ammatillisesta mielenkiinnosta käydä katsomassa. Ennen paluumatkaa ajoimme siis aamulla Vasilinsaarella sijaitsevalle Smolenskojen hautausmaalle.

Syksyn lehdet ovat peittäneen haudat. Unohda suomalainen kliineys, täällä nousee maasta jos minkälaista muistomerkkiä jonkunasteisessa järjestyksessä. Aurinko saa hautausmaalle aikaan erikoisen valon. Hautakiviin ikuistetut kasvot tekevät kuolleet todellisemmaksi. Ne kertovat heti jo jonkinlaisen tarinan hänestä, joka on menetetty. Samaan aikaan menetetty koko perhe. Kaunotar ikuistettuna hautamuistomerkkiin ja alleviivattu hänen ulkonäköään vielä valokuvalla. Lapsia, joiden haudalla vettyneet lelut.

Ja se Ksenian tarina menee vaikkapa näin: Ksenia eli Pietarissa 1700-luvulla. Hänestä tuli "hullu" miehensä kuoleman jälkeen. Ilmeisesti Ksenja ei kestänyt menetystään, vaan rupesi pukeutumaan miesten vaatteisiin ja kutsui itseään Andreiksi. Ksenian hän luuli kuolleen. Omaisuudestaan luopuen tämä Jumalan hullu harhaili pitkin Pietarin katuja. Aluksi häntä pilkattiin ja pahoin pidettiin, kunnes alettiin nähdä hänet henkilönä joka piilottaa viisautensa hulluuden taakse. Kerrottiin, että hän osasi auttaa ihmisiä, jotka tulivat hänen luokseen avoimin sydämin. Sen lisäksi hänellä oli taito kyetä paljastamaan ihmisten synnit mitä brutaaleimmalla tavalla.

  

Ortodoksikirkko julisti Ksenian pyhimykseksi vuonna 1988. Hänen pyhäinjäännöksensä sijaitsevat Smolenskojan hautausmaan turkoosissa kappelissa. Tänään, kuten yleensä jokaisena päivänä, kappelia kiertää pääosin joukko naisia vuodattamassa huoliansa Ksenialle. Tämä kappeli on ollut naisten itkumuuri siitä asti, kun Ksenia tänne haudattiin 1800-luvun alussa. Jopa silloin, kun kappeli neuvostoaikana toimi verstaana. Silloin raapustivat rukouksensa kappelin seinään, josta ne päivittäin siivottiin piiloon. Tai pistivät rukouksensa lapulla talon rakosiin. Tänään ei tarvitse piilotella, vaan saa kirjoittaa rukouksensa ja jättää sen sille osoitettuun paikkaan. Tai supista huolensa pää kirkon seinään nojaten.

Itkumuurilta palasimme kotiin. On haettu jääkaapin täytettä ja nyt lämpeää sekä sauna että takka. Kyllä koti on ihmisen paras paikka❤️. Ja lomaakin vielä jäljellä.

NIIN KAUNISTA

Maanantaina Pietarin kadut ovat kosteina tuulitunneleina. Sateensuojan kanssa on vaikea kävellä. Sillä on täysi työ säilyttää muotonsa. Kaupunki, joka oli eilen vielä kaunis ja värikäs, on tänään harmaata massaa. Miten minua harmittaakaan seisoa kanavan ääressä ja katsoa kohti Verikirkkoa. Ulkokuvaukset saa unohtaa, sillä tällä säällä mikään ei näytä miltään. 

Kirkkon suojassa värit palaavat elämään. Tällaista en ole eläissäni nähnyt. Niska kenossa kuvaan ja ikuistan muistiini edessäni olevaa näkyä. Kirkon jokainen seinä- ja kattopinta on vuorattu mosaiikein. Me ikuistamme miehen kanssa näkymää kilvan ja bongaamme Raamatun kertomuksen toisensa perään. Niin kaunista, että huimaa.

Joulu<3.

Ja jokaisen kuvan reunassa erilainen kukkakuvio.

Eilinen kaupunioppaamme oli vinkannut meille Singer-kahvilan, johon puikahdamme sulattelemaan Verkikirkkoa. Amerikkalainen ompelukonefirma Singer rakennutti tämän jugendhelmen vuonna 1904. Kahvila on 2. kerroksessa ja talosta löytyy kaupungin  suurin ja parhaiten varusteltu kirjakauppa. Tuossa kaari-ikkunan ääressä juotiin kavit ja katseltiin Kazanin katedraalille. Siitä päivä sai kuin itsestään teemaksi "kirkot ja kuppilat".

Kazanin katedraali valmistui 1811. Se rakennettiin ihmeitä tekevän  Kazanin jumalanäiti-ikonin säilytyspaikaksi.  Ikoni riippui ikonostaasin vasemmalla puolella ja sitä suutelemaan haluavia oli jono. Kirkossa oli kuitenkin kuvaaminen kielletty ja siksi minulla on vain tämä yksi salalaukaus. Eikä sekään kuuluisaa ikonia päin.

Kazanin katedraalilta kävelimme Luterilaiselle Pyhän Marian kirkolle. Kirkko vihittiin 1805 kaupungissa 1703-syntynyttä luterilaista seurakuntaa varten. Suomalaisessa seurakunnassa oli parhaimmillaan  yli 17 000 jäsentä. 1938 kirkko suljettiin. Sitä käytettiin siivousvälinevarastona, yhteisasuntolana ja kasvitieteellisenä museona, kunnes 1995 seurakunta sai kirkkonsa takaisin ja sen peruskorjaus saatiin käyntiin. Vuodesta 2002 on Pyhän Marian kirkossa kokoontunut jälleen myös suomenkielinen seurakunta.

Olemme kai kaikki kuulleet sanonnan: rakennettiin kuin Iisakin kirkkoa. Pietarin Iisakin kirkkoa rakennettiin pitkät 40-vuotta ennen kuin se avattiin vuonna 1858. Ja nyt saimme ihailla tämänkin aikaansaannoksen. Kirkkoon on käytetty 600 neliötä mosaiikkia, 16 000 kiloa malakiittia ja 14 erilaista marmoria. Kirkkoa koristaa myös 48 suomalaista graniittipylvästä, jotka tuotiin Pietariin Virolahdelta erikoisrakenteisilla aluksilla.

Sitten olikin aika taas sulatella näkemäänsä. Lounas Libraryssa. Makumatka venäläiseen ruokaan. Seljanka-keittoa ja täytettyä pitaleipää.

Lounaan jälkeen suunnistimme "Uskontojen historian museoon", joka piti pitkään majapaikkaansa Kazanin katedraalissa ja koki kunnia-asiakseen kertoa kansalle siitä miten turhaa on uskonto. Muuttonsa jälkeen museon ajatus on muuttunut ja nyt se esittelee eri uskontoja, pääosin venäjäksi. Minä hurahdin täysin sen kristinusko-osioon. Miehen mielestä mielenkiintoisin osasto jäi itseltäni jostakin syystä täysin näkemättä. Se olisi kertonut ateistisesta ajasta, jolloin kansalle taottiin kalloon uskontojen tarpeettomuutta.

Tämän kirkko ja kirkkotaide pyrähdyksen jälkeen halusimme jo nähdä ja kokea jotakin muuta. Siispä marssimme Mariinskille kärkkymään lippuja illan näytökseen. Viereisellä kassalla asioiva nainen oli nopeampi ja nappasi nenämme edestä viimeisen edulliset liput ja meidän oli siirryttävä nuolemaan näppejämme kahvila Teatroon. Ensi kerralla sitten.

Opaskirjan neuvon mukaan päädyimme loppuillaksi haahuilemaan kadulle.

Nikolain kirkko.

Ja iltapalat sieltä mistä tuli hyvä tuoksu.

Pietari oli huikea! Tänne on pakko palata. Huomenna on kuitenkin aika palata kotiin Kotkassa. Sieltä käsin kirjoitan vielä paluumatkan seikkailut ennen arkeen valahtamista. 

TEALDIN KUKAT

Bussissa nro 24 paikallinen votkansa nauttinut mieshenkilö tutustuttaa meitä venäläiseen lauluperinteeseen. Koko matkamme ajan hän laulaa kovaa ja epävireisesti puhelimensa tahdissa juopunutta säveltä. Jäämme pois Eremitaasilla, laulajan matka vielä jatkuu. Palatsiaukio häikäisee. Pietari taitaa olla hienoimpia kaupunkeja jossa olen käynyt. Yhdenmukainen hienojen rakennusten sarja, Neva ja kanavat. Tällainen auringonpaiste ei tee asioita yhtään huonommaksi.

Eremitaasin loputtomat käytävät. Huoneiden nurkissa istuvat vihreillä tuoleillaan tympääntyneen näköiset tädit, jotka väsymättä ohjeistavat meitä venäjäksi, kun olemme jälleen eksyneet. Pahinta kulttuuriähkyä hoidetaan palatsin kahvilassa. Kaikkialta saa hyvää ruokaa ja erinomaista kahvia. Palatsin puitteet ovat käsittämättömän upeat. Rembrandt, Picasso ja Matisse löytyvät lopulta vastapäisestä rakennuksesta. Juoksemme ne kirjaimellisesti läpi, sillä meillä on sovittu treffit ja nyt alkaa olla kiire.

Ja olihan siellä Leodardo da Vincikin jotain maalaillut.

Tämä sininen oli lempisalejani, sillä sen alta kulki kanaali.

Eikä hullumpi ollut tämäkään läpikotaisin maalattu huone.

Ja sitten juoksujalkaa kohti aukion toista laitaa ja näitä kaunokaisia:

Matissen kukat. Ja nainen pöydän ääressä.

Pariskunta pyjamoissaan.

Ylhäällä Tealdin kukat ja alhaalla Girieudin versio samasta aiheesta.

Palatsiaukiolta saamme mukaamme ihanan paikallisoppaamme. Meidät on kutsuttu kylään Anna Ahmatovan Fontankan taloon. Se on minun Pietarin kohde nro. 1. Siitä saakka kun sain käsiini kirjan Anna Ahmatova Fontankan talossa, on Annasta ja hänen kodistaan tullut jonkunlainen pakkomielle. Ja nyt se on tässä. Kävelen porttikongista pihalle. Nousen 58 porrasta asunnon numero 44 ovelle. Astun eteisestä keittiöön ja käytävää pitkin huoneesta huoneeseen.

Fontankan talon kattojen alla,

missä illan raukeus vaeltaa
avainnippu ja lyhty kädessään,
jostain etäältä ääneni huhuili,
sopimaton nauruni häiritsi
esineiden sikeää unta;
missä vanha vaahtera, todistaja
auringonkiertojen vartija,
katselee sisälle huoneeseen,
ja eromme ennalta aavistaen
ojentaa kuin apua tarjoten
mustaa, kuivunutta kättään.

-Anna Ahmatova-

Iltaa päätetään ystävän kantiksessa. Ruoka on hyvää ja täyttävää. Vatsat täynnä kävelemme pimenneessä illassa Nevskiä pitkin takaisin Pietarin pesään. Karttaan ympyröitynä monen monta vinkkiä huomiselle. Ainoana kysymyksenä vain se, että miten saada kaikkiin niihin aika riittämään? Aikamoinen paikka tämä Pietari!