KUKULIN KIERROS

Eilen jo kuopuksen kanssa sovittiin, että jos säät sallii, käydään tänään kiertämässä Kukulin kierros. Tämä luontopolku lähtee Ruotsinpyhtään ruukilta, joten jos joskus meinaa siellä piipahtaa, voi yhdistää useamman kohteen samaan kertaan. Me ehdittiin Ruukin syksyä käydä jo ihailemassa, kun vietiin vieraita viikko sitten lentokentälle. Tänään keskityttiin sitten ihan vain patikointiin upeassa säässä.

Jaahas. Tästä se sitten lähtee. Trackeri päälle ja menoksi.

Kierros oli hyvin merkitty. Vain muutamalla hakkuualueella tuli epävarma olo, mutta eksytty ei silloinkaan. Maasto oli mukavan vaihtelevaa, jopa haastavakin välillä. Käveltiin metsässä ja järven rannoilla. Kiivettiin yli useamman kallion. Parissa paikassa oli köysi viritetty avuksi, eli nousut ja laskut oli sitä luokkaa, että huonompijalkaisen ei kannata tälle reissulle vaivautua.

Olin tehnyt huonosti kotiläksyni ja oletin kierroksen olevan vähän sellainen Valkmusan tyylinen pieni pyrähdys luonnossa. No, se ei ollut. Matkaa tuli kahdeksan kilometriä ja aikaa meillä meni kaksi tuntia. Pysähdyspaikkoja olisi ollut, niin grillipaikka kun laavukin ja molemmat kivoilla paikoilla veden äärellä. En vain ollut tajunnut ottaa mitään evästä mukaan. En edes juomista. Jälkimmäistä olisimme kaivanneet, sillä reitillä tuli lämmin ja matka oli siis odottamaani pidempi. Parempi evästys ensikerralla.

Perille kuitenkin päästiin ja kurvattiin heti Ruukin kyläkauppaan ostamaan limskat. Oltiin ne ihan ansaittu. Ja hyvillä mielin meni koko kierros, niin äidillä kuin tyttärelläkin. Kyllä se vaan niin on, että aina kannattaa lähteä. Ei harmita yksikään luonnossa vietetty hetki. Kiitos siis syyskuu ja tervetuloa lokakuu ja Venäjän viisumit.

ELÄMÄ JA KUOLEMA

Ollut elämä ja kuolema läsnä. Tiistaista lähtien talossa rakkaita vieraita vaihtuvilla kokoonpanoilla. Töistä kotiin ja suoraan keittiöön. Minä rakastan ruokkimalla. Töiden jälkeen olen toisaalta hetken aina niin tyhjällä takilla, että tarvitsen sen hetkeni yksin pannujeni kanssa. Hetken, jolloin ei tarvitse kohdata eikä keskustella. Jolloin saa hiljaisuudessa tehdä rakkauden tekoja. Sen jälkeen jaksan taas nostaa hymyn huulille ja yhtyä polveilevaan keskusteluun ruokapöydässä. Iloita siitä, että tulivat. Että ovat.

Eilen kärsimyskukka avasi nuppunsa. Miten paljon voi ilahtua yhdestä kukasta. Tällä kertaa hyvin kauniista sellaisesta. Päivän se kukoisti ja tänään sitä ei enää ollut. Sen sijaan oli veljeni kuoleman vuosipäivä. Tasan vuosi sitten hän päätti valita elämän sijasta kuoleman. Kirjoitin silloin teille näin.

Surutyössä olemme jokainen edelleen tavallamme. Vuosi on yksi virstanpylväs sillä matkalla. Me vietimme sitä vieraiden kanssa Valkmusan suolla. Mummo ja pappa oli meillä mukana ja monenlaista saalistakin saatiin. Karpaloista sieniin ja hyvin pieniin sammakonreisiin. 

Suolta palatessa saatiin taas syy poiketa pellolla.

Lisää pikkuaurinkoja meille, kiitos.

Päivällä tuli tädille viesti. Veljenpoikani on muuttanut tänne lapsuutensa kotikaupunkiin opiskelemaan ja kysyi, että saisiko tulla tänään käymään. Pistettiin pöydälle auringonkukat. Järjestettiin pizzaperjantai. Kokoonnuttiin pöydän ääreen. Katselin siinä sitä konkreettista todistusta elämän jatkumisesta. Kertoi opintojen aloituksesta, oman asunnon riemuista ja haaveistakin. Ja minä ajattelin, että ehkä tällä kertaa pojasta polvi paranee. Ja sitten, että  pojasta on polven parannuttava.

HITAASTI PÄIVITTYVÄ

Viime aikoina olen miettinyt tiheästi blogini lopettamista. Sitä, että kenen vuoksi kirjoitan tätä tuhottoman hitaasti päivittyvää ja parhaat päivänsä nähnyttä blogia? Pystynhän huomattavasti kätevämmin tuottamaan päivityksen facebookiin. Palaamaan sinne muistojeni ääreen. Näkemään enemmän lukijoiden kommentteja ja muita reaktioita. Hyvän blogin kirjoittamiseen menee monin verroin enemmän aikaa ja minulla ei tunnu sellaista enää olevan. Aiheita varmastikin on entiseen malliin, mutta ehkä  taito niiden ylöskirjaamiseen on kadonnut?

Toisaalta kun on vuosia ollut tämä paikka ja ajatusten näyttämö, tuntuu sen taakse jättäminen vaikealta. Onhan siellä lukijoissa ihmisiä, joiden kanssa on kuljettu pitkä yhteinen matka. Moni tippunut pois, monen tahti omalla laillani hiipunut. Itselläni ei ole koskaan ollut haavetta mistään huippu bloggarin työstä, olen kirjoittanut itselleni ja iloinnut siitä jos joku muukin on siitä saanut iloa. On arki, työ ja matkat. Viimeisimmistä kirjoittaminen on ollut se itselleni rakkain ja mieluisin. Harmi vain, että sairaanhoitajan palkoilla Suomessa asuessa ei niihin matkoihin ole liiemmin enää ollut varaa.

Vai olisiko sittenkin? Keskiviikkona vanhenin taas vuodella. Mieheni lahjoi minua vuoden viisumilla Venäjälle. Aukeni uudet mahdollisuudet. Viisumi tulee ensi kuun alussa ja siltä istumalta varasin meille huoneiston Viipurista ja hotellin Pietarista. Pidennettynä viikonloppuna meinasin yrittää ajaa  myös Terijoelle ja Äyräpäähänkin. Ja sitten niihin tuleviin viikonloppuihin jää vaikkapa Valamo, Laatokka, Ääninen, Vienan karjala jne. jne. Lyhyisiin tuuletuksiin vaikkapa vain päiväselti bensaralli ja pistäytymiset rajan takaisiin kyliin. Voitteko kuvitella miten onnelliseksi tulin  tästä lahjasta ja sen mukanaan auenneista näkymistä? Kolmen yön hotellit maksoivat yhteensä alle 100€, enkä edes varannut niitä ihan halvimpia vaihtoehtoja. Eli, ehkä blogi elää kanssani nyt ainakin tämän viisumivuoden. Jos arki päivittyykin hitaasti, niin matkat sitten sitäkin ripeämmin.

Ps. Kuvat Pyhtään Siltakylästä viime viikolta. Käytiin kuopuksen kanssa keräämässä auringonkukkia kotiin. Ihana pelto ja hyvä mieli, kun sai luvan kanssa ottaa. Eikä maksanut mitään.

ET VOI TIETÄÄ

Syyskuu on jo pitkällä, vaikka useimpina päivinä tuntuu vielä kovin kesäiselle. Siirrän kesävaatteiden poislaittoa viikosta toiseen. Kesäkengät lojuvat edelleen etuoven vieressä. Takkia on tarvinnut hyvin harvoin. Villasukkia kudon tasaiseen tahtiin, mutta käyttöön niitä ei ole tarvinnut ottaa. Lämmitystä ei tarvita. Takkatultakaan ei ole viritelty kuin muutamaan kertaan tunnelman tähden. Ihanaa talvea, kevättä ja kesää on seurannut suurenmoinen syksy.

Olen tehnyt töitä. Sain heti muutamaksi päiväksi sijaisuuden ja niin sitten työputki venyi melkein parin viikon mittaiseksi ennen ensimmäistä vapaapäivää. Sitä makeammalta on tuntunut tämä takana oleva vapaa viikonloppu. Ja tämä kolmas vapaani, jota parasta aikaa viettelen. Tarkoitus olisi kyllä ollut, että tänään olisin taas ollut sijaisena, mutta soittoa ei ole kuulunut. Ehkä sitten ensi maanantaina?

Töiden lisäksi olemme saaneet tehdä makumatkoja. Mieheni sisko työskentelee maahanmuuttajien parissa ja sitä kautta tutustuimme Irakin turkmeeneihin. Pitkän ja vaikean tien kuljettuaan tämä nuori perhe saapui Kotkaan, jossa ovat odottaneet nyt jo useamman vuoden päätöstä siitä, että saavatko turvapaikan vai joutuvatko palaamaan takaisin turvattomaan elämäänsä Irakissa. Melkein yhteisen kielen ja yhteisten makumuistojen ääreen olemme nyt kokoontuneet vuoroin vieraissa periaatteella. Nämä kuvat ovat viime kerralta meiltä, kun perheen rouva opetti minua tekemään Turkin herkkuani eli İçli köfteä.

Mitä useampi kokki sen monimuotoisemmat köftet:). Mukana opettelemassa oli siis anoppi ja kälykin.

Nyt kun pakkopalautukset ovat olleet tapetilla ja kautta linjan tunteet maahanmuuttokeskustelun äärellä vellovat  edelleen puolin ja toisin, on ollut hyvä kuulla niitä oikeita tarinoita. Mitä konkreettisesti tarkoittaa se, kun olet täysin toisten armoilla. Kävelet 18 tuntia tauotta metsässä niin, että jokainen varpaankyntesi irtoaa. Kannattelet vettä ylittäessäsi selässä kahta lasta ja vielä matkasta väsynyttä vaimoa. Tietämättä, että pääsetkö koskaan perille. Mikä sinua edessä odottaa. Ja kaiken sen maksetun rahan, vaivan, pelon, väsymyksen ja muun jälkeen et voi vuosien jälkeenkään tietää, että pääsitkö turvaan. Miten sinun käy.

Tiedostamme, että tulevasta emme tiedä, meillä on vain tämä hetki. Siitä kannattaa siis nauttia ja iloita. Syödä hyvin.