LOKAKUUN LOPPU

Marraskuun suhteen olen epävarma. Pimeys käy voimille ja ajaa joka kerran sen äärelle, että mielen on annettava periksi. Marraskuusta on muotutunut herkkukuu. Työpaikan pöydät notkuvat suklaata ja karkkia, joille pimeydessä vaeltavan on mahdotonta sanoa ei. Tänä vuonna herkkuhimo iski jo lokakuussa ja nyt olen jo valmiiksi itseeni väsynyt. Näin ei voi jatkua.

Lokakuu ei edes ollut pimeä tai ruma. Se on ollut lempeä. Kylpenyt ensin ruskassa ja loppukuusta ollut paljaan kaunis. Vapaapäivinä olemme saaneet ihastella lehtien lähdöstä seurannutta esteetöntä näköalaamme jokisuistoon. On ollut helppoa huomata, että milloin kannattaa tarttua kameraan ja kipaista tien toiselle puolelle ikuistamaan lokakuun kauneimmat hetket.

Huomenna on aika sukeltaa mustaan marraskuuhun. Olen vähän ajatellut selättää sen. Jättää herkut ottamatta ja pyrkiä löytämään jokaisesta päivästä jotain kaunista tai kivaa. Mahtaakohan onnistua?

VEDIN SYKSYÄ KEUHKOIHIN

Miten kaunista meillä täällä Suomessa onkaan. Ulkoilua ja ruskan ihastelua on vain haitannut flunssa. Ei nosta kuumetta, mutta nenäliinoja kuluu ja yskittää. Jaksaa mennä töihin, mutta muuten se on sitten sen pituinen se. Eilen otettiin edes vähän vahinkoa takaisin. Aloitettiin pihan haravointia. Sitä lajia meillä riittää vielä pitkään, sillä pihaa reunustaa monen monta komeaa ja runsaslehtistä puuta. Aamu ja Ilta harrasti samaan aikaan hyppyharjoituksia.

 

 

 

Iltapäivällä käytiin lunastamassa kuopuksen joululahja. Miehellä on tapana antaa lapsille joululahjaksi elämyksiä. Issikka vaellus maastossa oli toissavuonna kuopukselle kovin mieleen, joten se lahja uusittiin viime jouluna.  Mies on ollut molempina kertoina itse mukana. Varsin rohkea mies, sillä hän ei ole harrastanut ratsastusta ollenkaan, mutta uskalsi lähteä maastoon ilman taluttajaa tuosta vain. Molemmilla kerroilla ovat laukanneetkin menemään.

 

Itse kävelin pitkin hiekkatietä ja vedin syksyä keuhkoihin. Ihastelin pilvimassan läpi puskevia auringonsäteitä. Katselin pihlajan marjaisaa satoa. Kuuntelin hiljaisuutta.

 

 

Syksy<3.

KOHTI SYKSYÄ

Työt alkoivat varsin lempeästi. Meidän talossa on onneksi varsin vakiintunut porukka, joten neljän viikon raportti tarkoittaa yleensä: "ei mitään erityistä, jatka siitä mihin jäit". Kaksi työkaveria ei jatka tänä syksynä, joten siinä ne suurimmat mullistukset, kun ruvetaan etsimään uusia ihmisiä töitä jatkamaan. Uhka vai mahdollisuus? Luotan siihen, että mahdollisuus.

Heti ensimmäisellä viikolla oli työnohjaus ja tällä kertaa puheet meni kuin itsestään työssä jaksamiseen. Siihen, että miten minä mahdollistan sen, että työpäivän jälkeen en olisi kotona pelkkä sängylle huojuva poissaoleva hahmo. (Täytyy tunnustaa, että päiväunet piti ottaa joka päivä ensimmäisellä viikolla, mutta sen en usko johtuvan liian tiukasta työtahdista, vaan siitä, että kuukauden tauon jälkeen kello piti säätää taas herättämään ennen kuutta, mutta illasta uni ei tullut yhtään sen aikaisemmin kuin kesälläkään.) Puhuttiin työn rytmittämisestä ja siitä, että oppii ottamaan päivän aikana itseään lataavia lyhyitä taukoja. Jollekin se oli hetki yksin pyykkihuoneessa pyykkiä viikaten, toiselle lounashetki kollegojen kanssa, jollekin ehkä kävely asukkaan kanssa ulkona.

 

Heti sillan jälkeen tuli vastaan kaksi mustaa kyytä.

Itselleni viime vuoden kevät oli ihan hulluista hulluin. Matkajalka vipatti niin kovasti, että tein suurimman osan vapaapäivistäni keikkaa vanhuspuolella. Olikin sitten ihana kesä, kun sai tehdä kaksi niin erilaista ja hienoa reissua. Mutta samalla tiedostin, että toista tällaista työrupeamaa ei voi tulla. On ryhdyttävä etsimään niitä hienoja hetkiä ihan siellä arjen keskellä. Ja tehtävä vapaapäivinä asioita, joista saa iloa, lepoa ja voimaa. Rytmitettävä arki sellaiseksi, että hyvinvointi tasaantuu ympäri vuoden.

 

 

Että nyt sitten kohti lempivuodenaikaani syksyä. Tuokoon se mukanaan monta metsäretkeä, pientä irtiottoa arjesta, lempeää arkea ja kivoja kohtaamisia ihmisten kanssa. Jännä on myös nähdä, että millaiseksi meidän elämä muodostuu näin nelihenkisenä perheenä, kun esikoinen palasi taas opintojensa pariin ja kakkonen jatkaa maan puolustamista armeijassa.

 

 

Nämä kuvat eiliseltä metsäretkeltä ja auringonkukkapellolta. Tukiperheily jatkuu edelleen kolmen pojan kanssa.

JOKA PIMEYDESSÄ VAELTAA

Marraskuu näyttää muuttuvan vuosi vuodelta vaikeammaksi. Asiaa ei auttanut ainakaan se, että ensimmäiseen kahteen viikkoon täällä aurinko ei tullut esiin kertaakaan. Tuli konkreettiseksi se Raamatun mainitsema lause: "Kansa joka pimeydessä vaeltaa...." Sen täytyy tarkoittaa meitä. Valon odotus tuntui jo lähes kipuna ruumiissa. Toisaalta, miten onnelliseksi se sitten tekikään, kun kuun puolivälillä tapasi vanhan ystävänsä auringon.

Tällä viikolla alkoi jo hieman  helpottaa. Oli muutama kirkkaampi päivä ja lupaus talvesta pikku pakkasten myötä. Oli asioita joita odottaa. Perjantaina ajetaan taas Viipuriin autoa tankkaamaan ja ostoksille. Booking.com-palvelulla on menossa kampanja, jonka avulla saatiin hotellihuone yhdeksällä eurolla. Eli kun minä suosittelin palvelua ja mieheni käytti lähettämääni linkkiä, sai sekä linkkiä käyttänyt henkilö 15€ alennusta huoneesta että linkin lähettänyt henkilö 15€ tililleen. Viikko Viipurista on sitten työpaikan pikkujoulut ja sitten onkin marraskuu selvitty.

Tänään vien auton huoltoon, joten piti aamusta lähteä viemään miestä töihin ja kolmosta kouluun. Aamu alkoi kajastaa ja oli onneksi kamera matkassa. Pakkohan se oli jäädä kuvaamaan Mussalon hento jääpeite ja Rytäniemen sarastava aamu. Huokasin. Luojalle kiitos, maailma on sittenkin kaunis.

SATUMAINEN VALO

Olen ilmoittanut itseni sijaiseksi yhteen ja toiseen paikkaan, jotta pääsisimme tuon siipan kanssa ensi kesänä matkalle. Ei niinkään rakkaudesta lajiin, vaan ihan vaan rahan takia. Toisaalta vapaapäivät on tarpeellisia levolle ja niiden viettäminen työmaalla ei ehkä pidemmän päälle ole kovin järkevää. Olenkin siis aina ristiriitaisissa tunnelmissa, kun soittoa töihin ei näytä tulevan. Lopulta päädyn kuitenkin aina ottamaan ilon vapaapäivästä irti. Erityisesti tänään.

Suomi on kiedottu lämpimään värikkääseen viittaan. Eilinen meni enemmän ja vähemmän pakosta sisätiloissa, mutta tänään otettiin vahinko takaisin. Esikoinen on kotona viettämässä etäviikkoa ja hänestä sain lenkkikaverin. Käveltiin Pahalammelle syksyä ihastelemaan. Sitä ihastelua riittikin sitten ihan kotirannasta Pahalammelle asti. Takaisinkin piti osa matkasta kävellä, kun mies olikin jäänyt koululle tukiopetusta antamaan. 

Kaikkialla täällä Kotkassa hehkuu sellainen satumainen valo. En tiedä johtuuko se valoa heijastavista keltaisista puista vai mistä? Aina autolla ajaessa harmittaa, kun ei ole mahdollisuutta pysähtyä kuvaamaan. Illan valo on ollut erityisen ihmeellistä. Kävellessä sai pysähdellä ihan luvan kanssa. Ikuistaa ja ihastella monta asiaa.

Hiippailtiin mökkien pihalla. Tässä oli aikanaan hiihtokallio mereen.

Torstaina sain meidän viisumit. Tänään on työpäiviä jäljellä kolme ja sitten onkin aika ylittää raja. Toivon kovasti, että tämä ihmeellinen lämpöaalto pysyttelee täällä siis vielä viikon ja saamme ihmetellä Venäjää aurinkoisessa säässä. Mutta jos ei, niin mennään sitten matkalle ihan vaan  hyvällä tuulella.

KUKULIN KIERROS

Eilen jo kuopuksen kanssa sovittiin, että jos säät sallii, käydään tänään kiertämässä Kukulin kierros. Tämä luontopolku lähtee Ruotsinpyhtään ruukilta, joten jos joskus meinaa siellä piipahtaa, voi yhdistää useamman kohteen samaan kertaan. Me ehdittiin Ruukin syksyä käydä jo ihailemassa, kun vietiin vieraita viikko sitten lentokentälle. Tänään keskityttiin sitten ihan vain patikointiin upeassa säässä.

Jaahas. Tästä se sitten lähtee. Trackeri päälle ja menoksi.

Kierros oli hyvin merkitty. Vain muutamalla hakkuualueella tuli epävarma olo, mutta eksytty ei silloinkaan. Maasto oli mukavan vaihtelevaa, jopa haastavakin välillä. Käveltiin metsässä ja järven rannoilla. Kiivettiin yli useamman kallion. Parissa paikassa oli köysi viritetty avuksi, eli nousut ja laskut oli sitä luokkaa, että huonompijalkaisen ei kannata tälle reissulle vaivautua.

Olin tehnyt huonosti kotiläksyni ja oletin kierroksen olevan vähän sellainen Valkmusan tyylinen pieni pyrähdys luonnossa. No, se ei ollut. Matkaa tuli kahdeksan kilometriä ja aikaa meillä meni kaksi tuntia. Pysähdyspaikkoja olisi ollut, niin grillipaikka kun laavukin ja molemmat kivoilla paikoilla veden äärellä. En vain ollut tajunnut ottaa mitään evästä mukaan. En edes juomista. Jälkimmäistä olisimme kaivanneet, sillä reitillä tuli lämmin ja matka oli siis odottamaani pidempi. Parempi evästys ensikerralla.

Perille kuitenkin päästiin ja kurvattiin heti Ruukin kyläkauppaan ostamaan limskat. Oltiin ne ihan ansaittu. Ja hyvillä mielin meni koko kierros, niin äidillä kuin tyttärelläkin. Kyllä se vaan niin on, että aina kannattaa lähteä. Ei harmita yksikään luonnossa vietetty hetki. Kiitos siis syyskuu ja tervetuloa lokakuu ja Venäjän viisumit.