SURU

Ensimmäisenä yönä suru pitää minua hereillä. Se sisältää järkytystä, vihaa, turhautumista ja loputonta kysymysten asettelua. Miksi? Mitä ihmettä sinä oikein ajattelit? Mitä päässäsi liikkui? Etkö muistanut? Näin vähänkö ymmärsit? 

Kävin sinä yönä lävitse 20-vuotiaan minäni tunneskaalan siltä ajalta, kun oma isäni kuoli. Minut ja se isoveljeni 25-v. pistettiin paljon vartioiksi. Piti osata saatella rakas ihminen hautaan. Miten hautajaiset järjestetään? Huolehtia perunkirjoituksesta. Mitä se tarkoittaa? Ottaa yhteyttä sosiaalihuoltoon, koska sekä vainaja että hänen lapsensa olivat täysin varattomia. Miksi mikään ei ole muuttunut? Piti tyhjentää yhden alkoholistin koti, jossa oli kiljutynnyrit kylpyhuoneessa ja muualla käsittämätön määrä pois heitettävää roskaa. Ulostetta, sotkua ja silti niin paljon rakasta, että pakahduin. Rakas veljeni, miten ihmeessä sen kaiken läpi käytyäsi saatoit laittaa omat lapsesi käymään sen lävitse? Ja sitten vain sääliä. Surua, joka nielee kaiken muun. Voi sinua. Voi sinua rakas veljeni. Etkö nähnyt miten kaunis on maailma? Miten mahdollisuus parempaan oli koko ajan lähelläsi? 

Suru heittää tunneskaalani nollasta sataan alle sekunnin. Valvotun yön jälkeen suoraan iltavuoroon ja työtoverin lähtöjuhlaan. Kakkukahvit ja naamio naamalle. Ei tällaisessa tilanteessa voi sanoa, että "Muuten, veljeni tappoi itsenä eilen. En oikein tiedä miten jaksan tämän vuoron?". Minähän jaksan, koska a) äiti opetti, että pois ei olla, ellei ole kuumetta. Minulla ei ole. b) minä en ole kuollut. Veljeni on. c) koska varustaudun vuosia etukäteen näiden läheisteni lähtöön, muserrun yllättävissä tilanteissa, mutta katastrofeissa olen tyyni kuin tämän iltainen meri. Hyvää matkaa sinulle veljeni, terveiset täältä iltavuorostani. 

Seuraavina päivinä kerron vuoro toisensa jälkeen työtovereille: "Tässä on nyt tällaista. Veljeni on kuollut". Siitä seuraa vaivaantunutta hiljaisuutta, halauksia, sielujen sympatiaa, monenlaisia osanottoja, kokemusten jakamista, kyyneleitä ja vakuuttelua; minä pärjään kyllä. Veljeni ei pärjännyt. Ei nähnyt sitä enää tarpeelliseksi. Kiitos viesteistänne, kommenteistanne ja eleistänne. En ole yksin, vaikka olenkin yksin. Minun veljeni on kuollut, ei teidän. Tiedätte sitten, kun osuu kohdalle. Omalta kohdaltanne, mutta ette minun. En aina oikein itsekään tiedä. Usein tuntuu ettei edes tunnu.

Kuoleman äärellä elämä on kaikkein kauneimmillaan. Läheiset kaikkein rakkaimmat maailmassa. Pyhä on pyhintä kaikesta. Kauneus särkee silmiä. Hyvyys tuntuu sydämen pohjassa asti. Illalla on pakko ottaa kamera käteen ja lähteä ulos kuvaamaan auringonlasku. Veljeni, jos olisit tämän nähnyt, olisitkohan tajunnut elämän ihmeen? Kuka tästä maailmasta voisi kiirehtiä pois? Miten tämän kauneuden ääressä voisi olla toivoton, masentunut tai täysin lohtua vailla? Minä olen kaikesta juopunut. Minulla on kaikkea, kaikki puutteeni ovat menneet. Rakastan tätä elämää. Esitän taivaalle toiveen, että saisin elää siiheksi, kun on olen kaikesta kauneudesta kylläkseni saanut. Kaikkia sen ihmeitä kylliksi ihmetellyt. Rakastanut niin, että en epäilisi itseäni siinä lajissa vajaaksi.

Kun surun keskellä elää, tulee tajunneeksi, että ei halua käyttää elämäänsä toivoakseen vaan toteuttaakseen. Ei halua elää itselleen, vaan mahdollistaa yhteyden. Tajuaa ajan juoksun ja sen aiheuttamat rajat. Rajansa on myös arjella. Käytän siis iltani silittämiseen, vaikka se ehkä rakkaimmilleni on tulevassa yhdentekevää. Sekin aika olisi ollut parempi käyttää yhteydenpitoon, kannustaviin sanoihin, hyväntekeväisyyteen ja halauksiin, mutta realiteetit kertovat, että elämä on. Suuri osa siitä menee välttämättömyyksiin. Onnellinen se, joka sen kaiken arjen ja rutiinin keskellä nauttii, rakastaa ja iloitsee. Edes pienissä hetkissä julistaa sitä mikä hänelle on tärkeintä. Kaikki te rakkaimpani, se ei ole sileät vaatteet vaan te:). Te puettuna sileisiin vaatteisiin:D.

Suru, niin kuin elämä itsessään, on matka. Sen kiirehtiminen ei hyödytä, koska se ottaa juuri sen ajan, joka on tarpeen matkan päättämiseen. Monesti päämäärään saavuttuaan vasta ymmärtää matkan merkityksen. Ilman matkaa päämäärä menettäisi osan merkityksestään tai hienoudestaan Joskus voi olla niinkin, että päämäärässä ymmärtää, että matkan rinnalla se ei olekaan mitään. En vielä tiedä mihin tämä suru päättyy. Nyt siinä viivähtäminen tuntuu erittäin tarpeelliselta osalta tätä elämäni matkaa. Minä pärjään kyllä. Ne veljeni rakkaat pärjäävät myös. Tämän päiväisen perusteella kulkevat tätinsä jalanjälkiä. Joskus se toisen jälkeensä jättämä sotku näet voi olla parasta mitä siinä hetkessä tarvitaan. Sen aiheuttaman kiukun voimalla voisi siirtää vaikka vuoria, edistää surutyötään monen kilometrin verran.

Ja sitten voi käydä niinkin, että koska veljesi kuolee, tulet lopultakin sopimaan serkkusi kanssa treffit Porvooseen. Ihan vain hyvien geenien tähden. Kunhan tästä(kin) kuolemasta taas selvitään.

OLI SISKO JA SEN VELI

Oli isä, äiti, sisko ja sen veli. Tavallisesta lapsuudesta syntyi tavattomuudessaankin tavallisia tarinoita. Meidän perheellä ei mennyt niin kuin olisi toivonut menevän. Tuli konkurssi, lama ja ero. Isä alkoholisoitui vuosi vuodelta. Katselimme sitä voimattomana vierestä. Koulun asuntolaan tuli lopulta veljeltä soitto. Ikäviä, mutta ei odottamattomia uutisia, isä oli kuollut. Vuosikausien itsemurha oli viety päätökseen. Juotu perhe, työ, terveys ja henki. Olin 20-vuotias isätön isän tyttö.

Äidin tarina oli ihan omaa luokkaansa. Oletettavasti hänen äitinsä myrkytti miehensä ja vei lapsilta isän. Lastenkodin kertoi olleensa lapsuutensa onnellisinta aikaa. Sijaisperheessä pidettiin pahasti. Päätyi Kotkan sataman kuppilaan töihin. Sieltä isäni hänet löysi. Niillä eväillä perustivat perheen ja synnyttivät sen melko tavallisen lapsuuden. Siskon ja sen velin. Sitten meni muisti ja vei mennessään meiltä äidin. Otti lapsilta lettu-mummin. Puolisolta vaimon.

Veljestäni ja lapsuudestamme kirjoitin ainakin täällä. Viime tapaamisesta on vierähtänyt aikaa. Kuului monta huolestuttavaa asiaa kautta rantain. Itse kertoi niin kovin vähän, piti oppia lukemaan rivien väleistä. Nähdä kuoren alle vuodesta toiseen. Jäin taas sivusta katsojaksi jollekin, joka vääjäämättömästi vie sellaiseen suuntaan, jota ei toivo, mutta johon ei pääse väliin. Pojasta olisi polvi voinut parantua, mutta mikä lie pakotti kulkemaan kaikki isänsä jalanjäljet? Piikitkään eivät riittäneet suojaamaan sisintä? Siili oli sittenkin lopulta niin yksinäinen jotta.

Veljeni poistui eilen omin avuin elämästään. Meni isä, meni äiti, meni veli. Jättivät siskon kaikki vuorollaan. Jätti myös isättömäksi siskon ja sen veljen sekä vaarittomaksi kaksi ihanaa lastenlasta. Yöllä valvoessani ajattelin: Voi sinua. Voi sinua minun veljeni. 

Meille, jotka vielä olemme täällä: Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Niin kauan mahdollisuus vaihtaa suuntaa. Odottaa parempaa päivää. Tehdä parannus. Kohdata rakkaus, armo ja hyvyys. Myöntää virheensä. Antaa anteeksi. Saada anteeksi. Alkaa alusta. Huutaa ja saada apua.

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." Ps. 50:15.

EI ENÄÄ OLLUT

Sinä toisena Helsinki päivänä pelien välissä toteutettiin retki, joka olisi pitänyt toteuttaa jo vuosia aiemmin. Tässä kohtaa sanonta "koskaan ei ole liian myöhäistä" ei näet pitänyt paikkaansa. Ajoimme katsomaan ne Kruunuvuoren hylätyt huvilat, joita ei enää ollut. Paitsi yksi ainoa, viimeinen ajan syömä mohikaani lammen ja meren välissä. 

Koiraansa ulkoiluttava mies kertoi huviloiden palaneen yksi toisensa jälkeen. Sain sen käsityksen, että tulipaloista oli joillekin kovastikin hyötyä. Harmi, että tulimme vasta nyt. Ja toisaalta, alue oli hurmaava luontonsa puolesta edelleenkin. Kaikkein kamalinta olisi ollut löytää tästä joku steriili kerrostaloalue. Jos saa toivoa, niin toivon, että tästä saisi jäädä virkistysalue kerrostalo lähiöiden kainaloon.

Ensin tulimme lammen rantaan. Sitten löytyi polku Villa Hällebo:n pihalle. Tässä talossa asuttiin tuon linkin lähteen mukaan vielä osittain vuonna 2012. Mahtaakohan pitää paikkaansa?  Rannassa oli sauna, jota talkoin pidettiin yllä, kunnes tuhopolttaja iski 7.1.2016. Ei voi kun ihmetellä  niin saunan kuin talon kohdalla sitä täydellistä tuhoamisen tarvetta. Niin vähän aikaa ja näin paljon rappiota ja tuhoa? Roskasta puhumattakaan. 

Kaikkia huviloiden paikkojakaan en löytänyt. Vain ne joiden entisiin pihoihin veivät polut lammen rannalta. Maisema lammelle ja kallioilta merelle on onneksi olemassa ja luo hyvän kuvan siitä millainen paratiisi täällä on aikanaan sijainnut. 

Alla olevassa on joskus seissyt huvila.

Tässä kallion kainalossa oli aikanaan huvila ja sen pihapiiri.

Kalliolle kukkulalle oli ilmestynyt pieni punainen pyörä. Missä sen ajaja mahtoikaan olla?

Niille joille Kruunuvuoren historia on vieras, kerrottakoon, että Laajasalon kupeessa olevaan Kruunuvuoreen rakennettiin 1800- ja 1900-luvun taitteessa kaunis huvila-alue. Alueella oli ainakin yhdeksän huvilaa ja muita rakennuksia. Vanhojen kuvien perusteella siellä vietettiin hyvin idyllisiä kesäpäiviä. Ennen toista maailmansotaa alue oli saksalaisomistuksessa ja ja siirtyi sodan jäkeen Neuvostoliitolle. Talojen kunnostus jäi huonolle tolalle ja ne rupesivat rapistumaan. Vuonna 1955 alueen osti vuorineuvos Aarne J. Aarnio, joka aikoi purkaa huvilat ja rakentaa tilalle modernin lähiön. Suunnitelma ei mennyt läpi ja huvilat jäivät rappeutumaan, koska kukaan ei uskaltanut satsata rahaa huviloihin, jotka saatetaan purkaa hetkellä minä hyvänsä. Muutamissa huviloissa vietettiin kesiä vielä jopa 1990-luvulla. Yllä olevan lähteen mukaan tuossa Villa Hällebossa siis vielä 2000-luvulla? Lisää huviloista ja niiden historiasta aion lukea kirjastoon päästyäni Minna Torpan ja Aurora Reinhardin kirjasta "Kruunuvuori- unohdettujen huviloiden tarina".

Mukavaa oli, että Kruunuvuoren vieressä oli vielä vähän uudempia "huviloita" Päätien varressa. Toiselle puolelle rakennettiin parasta-aikaa kerrostaloja.

Nyt on sitten kuvat käytetty ja olisi mentävä ottamaan uusia. Huomenna ja ylihuomenna onkin sopivasti vapaapäivät, joten ehkä menenkin jonnekin retkeilemään. Tänään kuitenkin vielä iltavuoroon.

KUN PELI OLI PELATTU

Muistatteko kun meidän kolmonen viime keväänä pitkin hampain päätti jatkaa sitä sählyä. Joukkueella oli ollut tappioputki ja poikaa veti enemmän kaverit ja ostoskeskus, kun sählymaalin vartioiminen. Itse olen sitä mieltä, että harrastamaan pakottaminen ei ole kenenkään etu, mutta myös sitä mieltä, että harrastus on lapselle ja nuorelle erittäin hyvä asia. Se opettaa vastuunkantoa, kohottaa kuntoa (jos kyseessä urheilu), antaa kokemuksia yhteisestä tekemisestä ja joukkuehengestä jne. Harrastava nuori myös harvemmin joutuu siihen porukkaan, jolla on niin paljon liikaa aikaa, että sitä aletaan käyttää hölmöilyyn. Olimme siis hyvillämme, kun ei heittänyt hanskoja tiskiin.

Hyvillänsä on ollut poikakin. Kauden alettua hän saikin siirron vuotta vanhempien joukkueeseen ja on nyt parhaimmillaan keikkunut kahdessa joukkueessa. On osallistunut kaksiin harkkoihin, koulun liikuntatunteihin ja aamuharkkoihin. Peliä näyttää pukkaavan lähes joka viikonloppu. Tänään on menossa Porvooseen, jonne ei valitettavasti voida mennä mukaan, kun on mainosten jako ja sen päälle iltavuoro. Viime viikonloppuna olimme kuitenkin sen viime vuoden joukkueen matkassa Helsingissä, jossa pelasivat sekä lauantaina että sunnuntaina. 

Kahvilla Robert's Coffee Jugendissa. Kaunis.

Kuopus pistettiin lauantaiaamuna Onnibussilla Tampereelle siskoaan katsomaan. Miehen ja kakkosen kanssa käytiin harjoittelemassa puikolla syömistä, että ei ensi kesänä Japanissa kuolla sitten ainakaan nälkään sen vuoksi, jos siellä ei ole haarukkaa ja veistä tarjolla. Helsinki oli vetinen, joten kuvaamaan ei tarvinnut lauantaina ruveta. Hoidettiin siis asioita. Miehelle piti löytää tummapuku ja ottaa hänestä kuvat. Minun pukuni kaipasi kenkiä ja laukkua. Kakkonen katosi serkkunsa kanssa omille menoilleen. Itselleni ostin kahvia ja kauneimmat villasukat kirjan. On siis puikot olleet siinäkin käytössä:).

Hauska kukkateline ja  alla se parkkiruudun kokoinen minitalo. Sinne oli niin pitkä jono, että ei edes yritetty sisälle asti.

Miehen puku löytyi ja sitä sovitettiin näin tyylikkäässä sovituskopissa.

Yövyimme huoneistossa Iso-Roobertinkadulla poikien kanssa. Kun viimeinen peli oli pelattu, käpyttelimme pelimiehen ja miehen kanssa Helsingin iltaan herkkuja ostamaan. Meillä on miehen kanssa sellainen Helsinki-tapa, että haemme iltaan herkut Stocmannin herkusta. Nyt se mokoma oli jo mennyt kiinni, joten oli tehtävä suunnitelman muutos. K-kauppa sai kelvata ja hyvät herkut sieltäkin löytyi. Kolmonen osti Subin. Kakkonen oli omat herkkunsa napannut serkkunsa kanssa seikkaillessaan. Sitten vain herkut esiin ja sänkyyn syömään. Niinkin meillä on tapana tehdä.

ps. Eilen saapui odotettu paketti. Miehen väitöskirja on nyt painettu kansiin ja se projekti on taas askelta lähempänä loppuaan. Huh. 

SUHTEENI SIENIIN

En syö sieniä. Syy moiseen ehdottomuuteen on lapsuuden peruja. Äitini ja isäni pitivät kovastikin sienistä. Sienimetsällä käytiin ja sieniruokia oli kotona tarjolla. Jonkun kerran oli pakko maistaa ja joka kerta ne maistuivat erittäin pahalle. Äiti kyllä yritti kaikkensa ja mm. ujutti sieniä lihapiirakkaan, varmana siitä, että en huomaisi. Huomasin aina, sienen niljakkaasta makutuntumasta ei voinut erehtyä. 

Vaikka en syö sieniä, pidän erittäin paljon niiden keräämisestä. Olen aina pitänyt. Se ei ole kovinkaan ihmeellistä sinänsä, koska sienestämiseen liittyy asioita joista muutenkin pidän erittäin paljon. Eli metsä, syksy, eväät ja löytämisen riemu. Ja koska kotonani asuu ihminen joka vielä mielellään syö ne löytöni, on siinäkin hyvää syytä kyllikseen sienimetsään menoon. 

Appivanhempani ovat varsinaisia metsänkävijöitä. Heillä on kesästä syksyyn asti jatkuvasti syytä metsään menoon. Mustikat, lakat, vadelmat, puolukat, sienet ja karpalot. Kun siis heittää ilmaan ajatuksen, että voisi vaikka lähteä metsään, saa heistä heti seuraa. Viiden vapaapäiväni aikana ehdittiin käydä kahdesti sieniretkellä. Ensimmäinen retki tehtiin lapsuuteni sieniapajille. Meillä oli näet tapana käydä Kymin lentokentän metsästä hakemassa suppilovahverot. Siellä ne kasvoivat näköjään edelleen. 

Kiitos anopille kuvasta:).

Toinen sieniretki tehtiin Metsäkylään, jossa bulgarialaiset ystävät toissa kesänä poimivat mustikoita. Tämä olikin satoisampi paikka, sillä löysin vaikka minkälaisia sieniä. Koska tunnistan varmasti vain kattarellin, suppilovahveron ja kärpässienen, poimin kaikki mielestäni syötävän näköiset sienet koriini ja aina anoppiin törmätessä testaan, että mitä sitä tulikaan poimittua:). Ainakin olin löytänyt rouskuja ja jotain haperoja:). Kotiin nappasin mukaani vain kanttarellit ja mummolan väki sai loput. 

Kuka tietää mitä tuo yllä oleva on? En minä ainakaan. Alla viimeisen sieniretken saaliini.

Metsäkylässä jouduimme hirveän pommituksen kohteeksi. Hirvikärpäset lensi parveittain päälle. Tarttuivat silmäripsiin, mönkivät hiuksiin ja hulahtivat kyykätessä takin helmasta sisään. Onneksi en ennen autolle menoa tiennyt, että mikä määrä niitä remusi takkini ja paitani välissä, sillä en ehkä olisi kestänyt sitä. Siinäkin oli tarpeeksi ihmettelemistä, kun yritti epätoivoisena repiä niitä pirulaisia silmäripsistä irti ja tunsi kuinka joku mönki niskassa, korvan takana ja rintaliivin hakasen alla. Autolla riisuttiin takit ja paidat ja totuus paljastui. Kymmenittäin hirvikärpäsiä vilisti takin vuorissa ja paidassa, paidan alla, hiuksissa jne. Sitkeimmät kaverit piti irrottaa vaatteista sieniveitsellä. Viimeisiä poimittiin kotona vielä illallakin iholta, mummo löysi kavereita itsestään vielä seuraavanakin päivänä. Vastaavaa eivät olleet appivanhemmatkaan koskaan kokeneet. Voi siis olla metsästäjän syksy,  sillä en ihmettelisi vaikka hirvikärpästen hulluiksi tekemät hirvet juoksisivat vapaaehtoisesti pyssyn eteen. 

Mitäs sinä? Onko sienet herkkua vai niljakasta sapuskaa? Haluaisitko jakaa minulle parhaan sienireseptisi? Nimimerkillä: kanttarelleja vielä kaapissa.

ps. Täytyy muuten tunnustaa, että näin aikuisiällä olen ihan niiden lapsuuden yök-kokemusten varassa ja ne istuvat minussa sitkeästi. Joskus olisi siis kai otettava sienistä uudelleen mittaa ja maistettava tällä nykyisellä suulla. Miehen karonkkaan valittiin yhdeksi ruokalajiksi sienikasvisrisotto. Jos vaikka silloin sitten testaisin taas suhteeni sieniin?