TÄMÄ EI OLLUT TÄSSÄ

Aamulla mies jää hotellille. Kun on matkassa kolmen naisen kanssa, saa matka toisenlaisia piirteitä. Tytöt ovat huomanneet, että hotellimme sijaitsee lähellä Pietarin komeinta ostoskeskusta. Ja mikä heille tärkeintä, siellä sijaitsee monta Istanbulista tuttua liikettä. Aamulla me siis shoppaamme. Ja sitten otamme suunnan kohti Pietarhovia.

 

 

  

  

Kuinkahan moni teistä muistaa vielä retkemme sinne Versaillesin palatsin puutarhaan? Sääolosuhteet tekivät siitä puistosta vielä tarunhohtoisemman kuin se ehkä todellisuudessa olikaan. Tällä kertaa sää suosi tavallisella tavalla. Oli pilvipoutaa, mutta lämmintä. Oivallinen sää kävelyyn. Ylempää puutarhaa saisi ihastella ilmaiseksi, mutta kaikki todella näkemisen arvoinen oli tällä maksullisella puolella. Pistin Sportrackerin päälle ja mietittiin että kuinkahan tiheästi Pietari täällä kävi Versaillesin kopiotaan ihailemassa?

 

 

 

 

Pietarhovi sijaitsee noin 30 kilometrin päässä Pietarista, Suomenlahden rannalla. Vuonna 1705 mainitaan ensimmäisen kerran Petergrof-niminen kartano, jota Pietari I käytti levähdyspaikkanaan käydessään Kronstadissa. Ilmeisesti paikka oli miehelle kovasti mieleen, sillä 1709 alettiin alueelle rakentaa Pietarin kesäasuntoa ja 1700- 1800-luvulla Pietarhovista muodostui yksi Venäjän suurimmista palatsi- ja puistoalueista. Sen pinta-ala on noin tuhat hehtaaria. Pietarhovi oli keisariperheen yksi tärkeimmistä kesäasunnoista aina Venäjän vallankumoukseen asti.

 

Palatsi tuhoutui toisen maailmasodan aikana, mutta on retauroitu loistoonsa. Pömpöösiä riittää niin sisällä kuin ulkonakin.

 

Kulttuuriähkyn paras tainnuttaja on ruokaähky. Vohvelit syötiin siis palatsin puutarhan kahvilassa kierroksen päätteeksi.

Kiitos, Pietari. Jotenkin tuntuu, että tämä ei ollut tässä. Meidän on ehkä pakko vielä tavata? Mutta kiitos tähänastisesta. Aamulla me pakkaamme laukkumme. Suljemme Nevsky Prospektilla oven ja jatkamme eteenpäin. Venäjän kutsu tuntuu vain voimistuvan.

ERILAINEN HELSINKI

Kolmosen sähly-joukkueella on tänä viikonloppuna viimeinen turnaus Helsingissä tällä kokoonpanolla. Emme pystyneet koko viikonlopuksi lähtemään mukaan, joten käytiin tänään päiväselti kannustamassa. Onni ei ollut tällä kertaa joukkueen puolella. Tuli kaksi tasapeliä ja yksi tappio. Huomisissa peleissä eivät siis taistele mitaleista. Katsojalla oli peleissä niin jännät oltavat, että oli mukavaa aina pelien väleissä piipahtaa jossakin ihan muissa maisemissa. 

Aamulla kerettiin käymään ystävillä kahveilla. Oltiin ihan pihalla, koska Suomen luonto sen nyt meille mahdollistaa. Kyläpaikasta antoivat neuvon, että sählyhalli on aivan Ruskeasuon siirtolapuutarhan vieressä, joten sinne sitten suunnattiin ensimmäisen ja toisen pelin välissä. Ja miten soma se olikaan. Kaikkialla kukki. Kauneus oli katsojan silmässä.

Oli Pionitietä ja Tulppaanikujaa. Kukki omenat, tulppaanit, pionit, ruusut ja monet monet muut kauniit. Lainalapsille ja miehelle riitti lyhyempi kierros. Esikoinen kulki kärsivällisesti äidin matkassa useamman tien. Kurkki pihoille ja nurkkien taakse ihan seuran vuoksi.

Toisen ja kolmannen pelin välissä ajettiin Seurasaareen. En ottanut sieltä montaakaan kuvaa, mutta sekin oli mukava uusi paikka minulle. Pienet pojat uittivat varpaitaan vedessä ja heittivät kiviä. Me muut istuimme lämpimillä rantakallioilla ja ihmettelimme tätä Suomen kaunista kesää.

Illaksi ajettiin kotiin. Lämmitettiin sauna ja käveltiin omaan rantaan vilvoittelemaan. Kiva oli nähdä hieman erilaista Helsinkiä. Mutta kaikkein mukavinta palata kotiin. Nyt on kyllä sellainen tunne, että on tälle päivälle kaikkensa antanut ja ei millään malta odottaa sitä hetkeä, kun saa painaa pään tyynyyn ja sulkea silmät. Kerätä voimia uuteen päivään.

PUUTARHUROINTIA & PARTUROINTIA

Olemme tässä toukokuussa olleet enemmän pihalla, kun kahtena viime kesänä yhteensä. Ihan ansaitusti. Lähinnä tekisi mieli nautiskella. Katsella, kun kukkaa pukkaa. Istahtaa syömään terassille auringon lämpöön tai juoda kahvit jossakin terassin rapun kulmalla. Koska kauneudesta pitävä silmäni vaatii pihalle jotakin kukkivaa ja kasvavaa, on ollut pakko myös tehdä jotakin. Kasvilaatikot on nyt yhtä laatikkoa vaille valmiit. Puutarhapäivää odotellaan, jotta saadaan myös kukkalaatikoihin täytettä.

Omenapuut on juuri aloittamassa. Näillä hetkillä kauneus ryöstäytyy esiin.

Tänään istutin porkkanan, salaatin ja tillin. Mummo toi tomaatin- ja kesäkurpitsan taimet.

Sekä lehtikaalia.

Viikonloppu on mennyt töissä, mutta tänään päivä jo loppui yhdeltä. Sen jälkeen ehti vielä vaikka mitä. Kuten testaamaan uuden riippukeinun. Kyllä siinä pystyi kahvia juomaan, kun treenasi samalla tasapainoa. Sitten oli pakko kaivaa letku esiin ja antaa istutuksille vettä. Perjantaina täällä satoi, mutta se vesi katosi janoiseen luontoon alta aikayksikön. 

Sitten se parturointi-osasto. En siis osaa ollenkaan leikata hiuksia. Kun pojat oli pieniä huristelin heille kesän aluksi kesätukat. Koneella vaan millin siili. Se onnistui jopa minulta. Joskus leikkelin omia hiuksia ja mies sitten paikkasi pahimmat vahingot. No, eilen lapseni kolmonen sai tarpeeksi pitkästä takatukastaan ja halusi heti parturiin. Mikä lie älynväläys meille tuli, kun rupesin itse "alustavasti leikkaamaan". Nyt hiukset ovat niin epätasaiset, että on vaikea viedä poikaa parturiin, kun joutuu tunnustamaan, että "itse leikkasin".  Täytynee siis tänään hieman tasoitella, että kehtaa päästää pojan huomenna kouluun. Onneksi uhri otti asian ihan tyynesti, vaikka näytin hänelle tänään tämän kuvan:

No, tekevälle sattuu. Ja hiukset kasvaa. 

Tuleva viikko lukuina: Kaksi aamuherätystä. Yksi iltavuoro. Kaksi arkivapaata ja viikonloppuvapaasta alkaa KESÄLOMANI. Ensimmäinen täysimittainen palkallinen kesälomani siten kesän 2014. Ja tällaiset kelit. Voi mikä onni. 

ps. Olen toistaiseksi vielä tervekin.

CARPE DIEM

Viime kesät ovat opettaneet: carpe diem. Ja minähän tartun. Kuljen ovesta ulos ja sisään ihan jo siitä ilosta, että ulkona tuntuu lämpimältä. Tekee mieli tehdä pihalle tikusta asiaa. Tai kulkea pihalla ihan asiattomasti. Minulla on menossa viimeinen vapaapäivä neljän vapaan putkessa. Sen aikana olen kääntänyt ja lannoittanut istutuslaatikot. Upottanut perunat ja sipulit multiin. Istuttanut ensimmäiset kesäkukat. Raahannut parvekkeelle tuolit ja maton. Kävellyt tänään kaupunkiin ja takaisin. Ihan vain huvin vuoksi. 

Taivan on sininen ja valkoinen. Ja puissa on hiirenkorvat.

En käsitä, että miksi meillä on näitä Lenineitä tässä kaupungissa. Tämäkin versio oikein kukitettuna ja patsaan vieressä kynttilä illan valaistusta varten. Joku pitää tästä kaverista ihan tosissaan. Minä taas pidän  auringon paisteesta päin kasvoja. Lokin liidosta sinitaivaalla. Kukista jotka puskevat ylös puiston uumenista. Vastaleikatun nurmen tuoksusta puiston ohi kävellessäni.

Tekisi niin mieli laskea itsensä jo irti. Ostaa kukkaöverit. Mutta sinnittelen vielä. Sallin itselleni vain saavillisen orvokkeja höystöineen. Tilasin myös riippumaton ja riipputuolin, kun edelliset homehtuivat pihalle viime kesän kosteudessa. Jos tätä menoa jatkuu, niin kiipeän niihin lukemaan kirjastosta lainaamani Mondon Tokion. Kyseistä kirjaa ei saa ostettua mistään ja sekös hieman harmittaa. Jos siis sinulla on sellainen kuljeksimassa tarpeettomana nurkissasi, niin vinkkaa. Olisi kiva lukea matkavinkkejä omalla kielellä. Japani on jo ihan oven takana.

Toukokuu<3.

TAI HASSUSTI PIHALLA

Hei, työ vei näköjään mennessään. Paluu töihin ei ollut vaikea, koska jos nyt totta puhutaan, niin en oikeastaan ehtinyt olla sieltä poissa lähes ollenkaan. Mies vakuuttikin, että opettajilla jos joillakin se on hankalaa tuo lomalta töihin paluu juuri siksi, kun ovat olleet niin kauan töistä poissa. Niin tai näin, nyt me molemmat taas heräämme kellon soittoon, sovittelemme kyytejä ja harjoituksiin viemisiä ja koitamme saada syksyisen sirkuksen taas pyörimään. 

Ensimmäisen työviikon mukavaksi lopuksi sain kutsun työtoverini perinteisiin kesäpippaloihin (ainakin ymmärsin, että näistä on jo tullut perinne tai ainakin tulossa sellainen). Kotkan naapurissa Pyhtäällä vietetään tähän aikaan vuodesta saaristolaismarkkinoita ja sinne mekin kaikki lopulta päädyimme. Mutta ei mennä asioiden edelle. Ensin me astuimme tähän kauniiseen puutarhaan, jossa riittikin ihmettelemistä pitkäksi toviksi.

Minua on siunattu valtavan mukavilla työkavereilla, taas kerran. Edellisen työpaikan työkavereista nämä eroavat siinä, että jo tämän ensimmäisen vuoden aikana on useampaankin kertaan tavattu myös työajan jälkeen. Kun ottaa huomioon kuinka paljon oikeasti vietät elämästäsi aikaa työpaikallasi, on hienoa, että tässä iässä vielä löytää kasan niin kivoja ihmisiä, että niiden kanssa mielellään tapaa myös siellä heidän kauniissa puutarhoissaan. Silloinkin kun ei ole töiden puolesta pakko. 

Illan emäntä oli selvästi osaavaa sorttia puutarhan lisäksi myös keittiössä. Ruoka oli hyvää ja sitä syötiin hyvässä seurassa. Ilta oli lämmin ja niin oli myös tunnelma, kun jaoimme pihamökissä arpiamme. Olen tässä vuosien varrella tehnyt näet omaa "tutkimustani" ja huomannut, että psykiatrian puolelle ihmisiä usein ajaa tietenkin tahto hoitaa. Se tahto on syntynyt useimmiten omista tai hyvin läheisten haavoista, joita on ollut kipeä saada tai katsoa. Joihin tahtoisi saada ratkaisun, löytää parannuskeinon ja nähdä, että kaikki on taas hyvin. Ja jos ei olekaan täydellisen hyvin, niin kuin harvoin elämässä on, saa ainakin ymmärryksen siitä, että useimmat haavat arpeutuvat. Joku lähes huomaamattomaksi, toinen enemmän ja vähemmän repsottavaksi. Niiden kanssa voi elää. Ja useimmiten juuri niiden haavojen, kolhujen, onnettomuuksien ja kipeiden asioiden vuoksi voimme hoitaa toista haavoittunutta. Ymmärtää keskeneräisyyttä. Sietää sitäkin haavaa, joka jatkuvasti aukeaa, eikä asetu. Rakastaa sitäkin mikä on rumaa (terveiset laulun kirjoittajalle :D). 

Ilta pimeni. Tunnelma tiheni. Siirryttiin markkinoille. Kojut oli tietenkin jo kiinni ja auki lähinnä ne kaljateltat. Oli tarjolla erilaista musiikkia ja tanssilattiaa. Olenko jo tunnustanut, että olen toivottoman huono tanssija? Aerobickiin menin joskus Istanbulissa ja siinäkin tarvittiin lähes mustaa huumoria itseä kohtaan. Käteni ja jalkani eivät osaa toimia, jos pitäisi mennä eri tahtiin. Laulussa on rytmi, mutta ei kropassa. Lisäksi ei ole ollut tanssin tarvetta oikeastaan ikinä. Mutta nämä toverini tanssivat selvästi mielellään, joka pippalossa. Ja niin minä sitten joko koikkelehdin mukana ja en oikein tiedä miten pitäisi olla. Tai seuraan sivussa, jolloin muille saattaa tulla tunne, että eivät oikein tiedä miten olla minun kanssani? 

Tämän tilanteen keskellä kävin kotimieheni kanssa seuraavan viestien vaihdon: "Tulepas tänne Sagittaan, niin koet tällaista oikeaa elämää tutkimuksen vastapainoksi:)." -Tulen vähän myöhemmin, kirjoitan yhden pätkän loppuun. "Olen täällä KTP:n teltassa. Menen täällä porukan mukana, jos osaan." -Ok. Mikä on KTP:n teltta? "Tule alueelle sisälle ja tämä on ensimmäinen, jossa on väkeä. Olen se nainen, joka ei tiedä mitä täällä pitää tehdä ja odottaa sinua." Mies lähti tulemaan ja tunnisti heti sen naisen:D. Ja kaksin oli parempi kuin yksin olla katsomassa sivusta, että miten ollaan saaristomarkkinoiden illassa<3.

Tajusin siinä, että en ole tullut istuneeksi kaljateltassa ikinä. Ehkä siksi, että en ole opetellut kaljan juontia? On ollut aina mielenkiintoisempia paikkoja, johon mennä? Kapakassa olen käynyt kerran, se oli muistaakseni penkkareideni jälkeen. En tiennyt mitä siellä piti tehdä, koska oli niin kova meteli, että ainakaan siellä ei voinut keskustella kenenkään kanssa. Joku tönäisi minut nurin ja sain komean mustelman muistoksi elämäni ensimmäisestä ja toistaiseksi viimeisestä kapakka-illasta. En ole myöskään ikinä ollut tanssilavalla. Varmaan siksi, koska en osaa tanssia? Eikä se haittaa minua. Ei se, etten osaa, eikä se, että muut tanssivat, koska osaavat. Minä osaan kuunnella sitä musiikkia. Minä pidän ihmisten katselusta. Minusta on yleensä mukavaa, jos muilla on mukavaa.

Entäs siellä? Muistatko kokemusta, jossa ei ollut mitään vikaa, mutta jossa tajusit olevasi aika outo, erilainen tai hassusti pihalla? Minä onneksi elin sellaisessa kokemuksessa 14-vuotta ja olen hyvin sinut sen kanssa:D. Ihan mielellään hassusti pihalla:).