sunnuntai 28. helmikuuta 2016

MEIDÄN RAHAT

Meidän rahat on koko ajan vähän niin kuin lopussa. Sen tiesittekin jo, sillä sen verran monesti olen voivotellut tätä Suomen kalleutta. Eikä se ole tämän kirjoituksen aihe. Vaan se, että meillä on yhteiset rahat. Yhteinen tili ollut avioliiton alkuajoista asti. Meillä ei mietitä yhtään, että kuinka paljon sinä tienaat ja mitä sinä maksat. Paitsi siinä mielessä, kun lasketaan, että voidaanko lähteä hiihtolomalla mihinkään reissuun. Molempien palkka menee sille samaiselle tilille ja ne on meidän perheen rahat, joista maksetaan meidän perheen menot. Tottakai. Jotenkin sitä kuvittelisi, että tällainen on jokaisen perheen ja avioparin linja, että tässä ei ole mitään merkillistä. Mutta kun ei olekaan.


Lapsuuden kodissani äiti oli kotona. Isällä oli hyvin perinteiset käsitykset siitä, että mies tienaa ja vaimo hoitaa kodin. Äiti sai rahaa tarvittaviin menoihin. Ei se tainnut aina olla ihan yksinkertaista. Johtuiko sitten siitä, että ne isän rahat ei meinannut aina oikein riittää? Kun menin kolmannelle tai neljännelle luokalle, äiti lähti töihin. Tuli tunne, että se oma raha oli hänelle aika tärkeää. Aika pian äidin töihin menon jälkeen alkoi riidat ja tuli avioero. Tiedä sitten, että oliko sillä omalla rahalla yhteys siihen, että oli myös vapaus valita ja vaikuttaa siihen omaan eloonsa? Ainakin luulen, että siinä oli ollut jonkinlaista rahalla hallitsemista isän puolelta.


Turkissa oli niin, että mies yleensä tienasi perheen rahat. En törmännyt useinkaan aviopariin, jolla ei olisi ollut sitä ajatusta, että perhe on yhteisyritys. Rahat, riippumatta niiden tienaajasta, käytetään perheen yhteiseksi hyväksi. Turkissa myös tarjottiin kavereille ja ystäville ihan eri tavalla kun täällä meillä. Ravintolalasku pyydetynä jokaisen osuudella erikseen oli ihan kummallista. Saatte siis arvata miten uskomattomalta tuntuu, kun me miehen kanssa mennään täällä syömään ja tarjoilija kysyy, että halutaanko lasku erikseen? Miksi ihmeessä haluttaisi? Miksi moni aviopari kuitenkin haluaa? 


Työpaikalla keskustelut saattaa mennä tähän malliin. Miespuolinen työtoveri toteaa, että vaimo tienaa heillä enemmän. Ja jatkaa: "Mutta tottakai me maksetaan kaikki siltikin puoliksi." Toinen kertoo, että heillä on sovittu mitkä laskut kumpikin maksaa ja ruokakaupassa yritetään käydä puoliksi, niin että molemmat maksaa suunilleen saman verran. Uusperheissä lisäksi tulee ne omien lasten menot kummallekin. Minä pysyn niissä keskusteiluissa hiljaa. Ja kassalla, kun perhe jakaa ostoksia puoliksi, pyörittelen silmiäni. Eikö kukaan muu kuin minä koe tässä olevan jotakin perin kummallista menossa? Miksi perheessä ja avioliitossakaan ei olla me, vaan tarkasti minä ja sinä, minun ja sinun?



Meillä ei yleensä riidellä rahasta. Ei siitä, että mitä saa ostaa ja mitä ei. Ei kytätä toisen ostoja tai kyseenalaisteta toisen osuutta perheen rahahuoltoon. Minä olen aina tienannut vähemmän ja ostanut enemmän. Hoidanhan kaikki perheen ruokaostokset:). Kinaa tulee kerran vuodessa ehkä siitä, että siirretäänkö säästötililtä rahaa normitilille, jotta ei tarvitse jännittää saldon ylimenoa aina sitä viimeistä viikkoa kuukaudessa. Minun mielestä ei siirretä, sillä uskon vakaasti, että jos ne vähäiset hätävarasäästöt olisi tavan tilillä, ne tulisi syödyksi. Miehen mielestä taas niiden säästyminen on kiinni siitä, että kulutetaanko meillä rahaa järkevästi vai holtittomasti. Vielä ei taidettu päätyä ratkaisuun tässä asiassa.


Mitäs teillä? Sinun ja hänen rahat vai teidän rahat? Nyt saa kertoa minulle, että miksi ihmeessä perheessä pitää olla omat rahat? Tai miksi olette päätyneet samaan ratkaisuun kuin me? Onko se ollut ongelmatonta? Entä riidellääkön teillä rahasta ja miksi?

ps. Kuvat ovat Karhulan Hovista. Yksi tapa käyttää rahaa, sillä käsittääkseni siellä ei tällä hetkellä toimi oikein mitään? Ei kuitenkaan meidän rahoja, sillä niillä ei saa hovia sitten millään:).

25 kommenttia:

Tuija kirjoitti...

Meillä on ollut yhteiset tilit ensimmäisestä asuntolainasta lähtien ja riidat rahasta loppuivat siihen. Meilläkään ei katsota kumpi tienaa enemmän ja kumpi käyttää rahaa enemmän. Suuremmista hankinnoista kumpikin kysyy toisen mielipidettä, pienemmistä ostoksista ei kysellä.
Kyllä yhteiset rahat ovat yksi riidanaihe vähemmän:)

Anonyymi kirjoitti...

Löin hynttyyt yhteen aikuisena (yli 30-v) eronneen miehen kanssa, jolla oli kaksi lasta ja jotka lapset olivat meillä joka toinen viikonloppu. Itse kävin työssä, kuten myös tietysti puolisoni.

Sovimme niin, että meillä oli yhteinen taloustili, jonne kumpikin laittoi noin 60% nettopalkastaan (joskus enemmän). Tältä tililtä maksettiin huushollin menot, asunnon lainanlyhennykset, ruoat yms. Tein tarkkaa kirjanpitoa ja joskus - harvoin - mieheni halusi nähdä tilintarkastuksen. Ehkä kerran vuodessa? Myös lasten ruokamenot ja viikonloppukarkit tms. herkut menivät taloustililtä.
Tienasimme suurin piirtein saman verran.

Näin kummallakin oli myös omaa rahaa, jotka lähinnä menivät harrastuksiin; mieheni elatusmaksuihin, veneilyyn ja kalastukseen, minulla satunnaisiin matkoihin (mieheni ei halunnut matkustella), kirjoihin jne. Satunnaisesti ostin myös esim. lapsipuolilleni vaatteita, kahvilakäyntejä, maksoin elokuvaliput yms. eikä siinä ollut mitään kummallista.

TÄmä systeemi toimi mielestäni meillä oikein hyvin. Mieheni oli ollut ennen yhteenmenoamme "pakko"raossa t.s. hänellä oli elatusmaksuvelkoja ja palkasta meni 1/3 ulosottoon. Siinä vaiheessa maksoin talousmaksuja ehkä hiukan enemmän. Sitä suuremmalla syyllä en halunnut kokonaan yhteistä tiliä, joskaan minun tultua "remmiin" mieheni talous koheni eikä hän enää koskaan joutunut ulosottoon.

Liitto päättyi eroon, mutta ei raha-asioiden vuoksi.

Terv. Maarit

Lisay kirjoitti...

Meilla on kummallakin omat tilit,mutta koskaan ei keskustella kumpi maksaa.Kaikki menot ja rahat on yhteisia.Emme koskaan riitele edes rahasta.
Minulla on kasitys,etta miehet joskus toppuuttelee vaimon ostoksia,mutta meilla mieheni kehottaa aina ostamaan esim. vaatteita ja jos loydan jotain sopivaa itselleni,han kysyy,miksi en ostanut viela toista eri varisena.
Onko totta,etta ravintolassa kysytaan,jos lasku tulee erikseen tai ruokakaupassa jaellaan ostoksia?Ihan uskomatonta!
Taalla Israelissa myos tarjotaan usein toisille tai joskus lasku maksetaan jokaisen perheen kesken,mutta jaetaan se suurin piirtein eika sen mukaan,mita kukin soi...

Anonyymi kirjoitti...

Meillä on omat tilit ja yhteinen tili. Kaikki perheen menot hoidetaan yhteiseltä tililtä, jonne laitetaan sovitusti rahaa. Vaivaton tapa pyörittää yhteistä taloutta, mutta samalla kuitenkin molemmilla omat rahat. Kun aika pitkään ehdin sinkkuna elellä, tuntuisi oudolta lyödä eurot yhteen toisen kanssa (plus aikoinaan tuli jonkun huithapelin kanssa kokeiltua yhteisen talouden pitoa) ja miehellä omat syynsä pitää raha-asiat selkeinä. Omat rahat ei meillä tarkoita sitä, että joka sentti laskettaisiin tasan vaan kyllä ravintolassa tulee yksi lasku eikä jääkaapissa ole omia hyllyjä (tällaisenkin tapauksen olen kuullut). Ei ole tarvinnut raha-asioiden hoitamisesta vääntää tai riidellä, kun sovittiin systeemistä heti alkuun. -mk-

katahyva kirjoitti...

On kinkkinen kysymys! Meillä on omat käyttötilit, mutta yhteiset rahat emmekä ole koskaan riidelleet rahasta. Mies on aina hoitanut isot jutut (lainat, vakuutukset, taloasiat jne) ja Suomessa minä maksoin postilaatikkoon tulevat laskut. Ylimääräinen meni yhteiselle säästötilille, josta maksoimme lomat ja muut isot ostokset. Toimi hyvin, sillä tienasimme suurinpiirtein saman verran.
Kun muutimme Jenkkeihin, miehen tulot kasvoivat ja minun putosivat nollaan! Emme edelleenkään riitele rahasta, minun käyttötilille räpsähtää summa jokaisena tilipäivänä ja siitä ostan ruuat ja muuta päivittäistä. Mies hoitaa kaikki muut raha-asiat, laskunmaksut, talojutut yms. ja minä en tiedä niistä asioista mitään. Paikallista luottokorttia en saa ja minulla on miehen tiliin rinnakkaisvisa. Jos rahat tililtäni loppuu, saan lisää pyytämällä, eikä se ole riidan aihe.
Mutta minä koen olevani toisen luokan ihminen!
Tienaamattomuuteni on ollut MINULLE ihan hirveä kasvun paikka, ihan kuin identiteettini olisi revitty. Olen joutunut tosissani pohtimaan suhdetta sekä rahaan että mieheen.
Nyt teen taas töissä ja tienaan ihan minimisummia mieheen verrattuna (eli elämme hänen rahoillaan), mutta koen olevani taas ihminen ja olen hivenen mustasukkainen MINUN rahoistani. Emmekä edelleen niistä riitele, mutta kummallisen syvästi raha ja rahattomuus on minuun iskostettu. Eli raha on yhteistä, mutta koen että minun on sen eteen jotain tehtävä. (Ja se tekeminen voisi olla myös perheen pyörittäminen, jossain muussa tilanteessa.)

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Tuija K: Justiinsa. Ihan samaa mieltä ja samat kuviot täälläkin.

Maarit: Kuulostaa järkevälle. Mitä luulet siitä, että jos kaikki rahat olisi ollut samalla tilillä, eikö harrastukset ja muut olisi siltikin tullut hoidettua samalla lailla? Eli oliko se 40% sinulle turvaprosentti?

Lisay: On totta. Täällä taidetaan aina kysyä, että masetaanko yhdessä vai erikseen. Ja olen monesti todistanut kassalla tätä puoliksi maksua. Luulen, että tällaista ei ole muualla kuin Suomessa??? Israelin systeemi on varmaan sama kuin Turkissa mitä tulee noihin maksuihin ja tarjoamisiin.

-mk-: pääasiahan on, että homma toimii ja rahalla ei kiristetä tai kyykytetä. Ja kai se sitten on vain uskottava, että jollekin perheelle on ok omistaa jokaiselle oma hylly jääkaapissa. Minulle ei olisi.

katahyva: Meidän avioliiton aikana olemme olleet opiskelijoita, olen ollut äitiyslomalla ja työssä. Olen siis jatkuvasti tienannut vähemmän kuin tuo mies, mutta tuonut aina jotakin rahaa kotiin. Voin siis uskoa, että täysin toisen rahoista riippuvaisena olo olisi hankalaa minullekin. Suomessahan sellaista ei nykypäivänä enää ole, kun aina saa edes jotakin. Silloin, kun äitini oli kotona, oli tilanne sama kun sinulla siellä silloin, kun et vielä ollut töissä. Muistan, että se oli äidille iso asia, kun lopulta sai omaa palkkaa. Mielenkiintoinen ajatus, että osaisinko itse olla täysin riippuvainen toisen tuloista ja miten se minuun vaikuttaisi?! Toivottavasti saat asiassa rauhan ja et arvioi arvoasi rahassa:).

Allu kirjoitti...

Meillä on molemmilla oma tili, mutta kummallakin on valtuudet molempiin tileihin eikä ole rahasta riidelty. Suomessa olen usein ihmetellyt, miten siellä erottelevat ravintolalaskut, täällä pyydetään ystäväpariskunnan kanssa aina yhteinen lasku ja maksetaan sitten puoliksi, riippumatta siitä mitä kukakin on syönyt. Jos joku on syönyt jotain kalliimpaa, niin seuraavalla kerralla toinen ja ollaan todettu, että loppujen lopuksi kukaan ei maksa liikaa. Suomessa ihmettelin kerran, kun olimme ystäväparin kanssa syömässä ja jouduimme maksamaan oman osuutemme (se taisi olla 25 euroa), vaikka heidän tyttärensä oli ollut meillä kaksi kuukautta ja olimme maksaneet kaiken. En olisi edes tajunnut tarjota maksua, mutta he sanoivat tarjoilijalle mitä he maksavat ja me maksettiin sitten oma osuutemme.

Leena Lumi kirjoitti...

Paluumuuttajatar, no nyt sait minusta hengenheimolaisen, sillä minä en tajua tuota, että ollaan muka sitouduttu toisiinsa ja silti on eri tilit ja kaikki yritetään jyvittää. Olen jopa siitä nyt haastanut omaa tytärtäni, 'että en vain tajua'. R. on sen sadasti sanonut, että 'on aivan selvää ollut hänelle aina, että kun mennään yhteen tilit on yhteiset, kaikki on ytheistä.' Meillähän oli vielä siitä outo tilanne,että olin hyvässä urakiidossa kun tapasimme, mutta sitten jouduin jättämään työpaikkani kun muutimme tänne mieheni työn takia. Ja sitten syntyi kuopus, jolla oli ne kaikki mahdolliset ruoka-aineallergiat, mitä ikinä voi olla ja vielä astama päälle. Lääkäri kielsi hoitoon viennin ja määräsi kotihoidon. Herranen aika, jos minä olisin siinä pitänyt kiinni omista suunnitelmistani hakeutua yliopistoon lukemaan unelma-ammattiini, olisi ollut tyhjän päällä...Laitoimme yhteisen tilin heti kun muutimme yhteen eli jo ennen tänne saarelle muuttoa.

Voi hitsi, kun nyt unohdin, missä lehdessä oli just haastattelu, jossa mies sanoo, että 'kun sitoudutaan, tilitkin ovat sen jälkeen yhteiset, samoin omaisuus ja kaikki muu.' Joku arvostamani herra se oli...

No, ensi viikolla istumme illalla ravintolassa juhlimassa 32 vuotistapaamisemme merkkipäivää. Olisihan se aika erikoista, jos tarjoilijan kysyisi, että 'laitetaanko eri laskuun?'. Ei kysy, kun on tuttu paikka, mutta sitä Suomessa taphtuu jatkuvasti ja heidän täytyy kysyä, sillä melkein kaikki pitävät omat tilinsä vaikka äiti olisi kotona hoitamassa lapsia. Siihen muuten on sitten jo laissa joku pykälä...eli enemmän ansaittavan on laitettava tilille enemmän eli kukinkykyjensä mukaan.

Anoppini oli ikänsä kotirouvana ja muistan miten hänen piti pyytää monasti sukkahousurahoja. Appi ei helpolla rahoistaa hellittänyt. Kun sitten anopille tuli yllättävä Amerikan perintö, appi keksi, että sillä tehdään sitten yhteiseen taloon remontti!

Että tälleen!

Pepi kirjoitti...

Kyllä niin monenlaista säätämistä on vuosien mittaan tullut nähtyä ja kuultua, että ei voi kuin huokaista. Yksineläjänä sanoisin, että olkoon miten on kunhan kukaan ei tunne itseään alistetuksi, syrjityksi tai muuten vaan olevansa epämukavassa tilanteessa. Meikäläinen voi vaan peiliin katsoa jos asiansa sössii, mutta onneksi voi sanoa myös, että jos on ylimääräistä ollut, niin on silloin ehkä jollain muullakin ollut kivaa kuin mulla :) ( ainakin toivottavasti :o )

Kirjailijatar kirjoitti...

Meillä on omat tilit ja yhteinen tili, eikä rahasta onneksi ole tarvinnut kovasti riidellä. Vaan kyllä siitä on joskus riideltykin, näihin vuosiin on mahtunut niin paljon kaikkea. Mutta ajatus on kuitenkin se, että kun yhdessä ollaan kaikki jaetaan.

Mutta onpa hienoa paikka tuo Karhulan hovi - kiitos vinkistä.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Allu: Tuli mieleen joitakin vähän vastaavia tilanteita, kun tuo sinun lopetuksesi:). Meille on kai aina ollut raha sellainen välttämätön paha, eikä sitä ole tarvinnut suojelemaan ryhtyä. Olen sitä mieltä, että muille annettu raha on siunattua rahaa ja itsekkään loppu ei ole auvoinen. Sen tähden loppu tunne niissä tilanteissa on ollut sääli sitä toista osapuolta kohtaan. Häneltä jää kokonaan kokematta antamisen ilo. Näkemättä se, että vieraanvaraisuutta osoittaessaan on saattanut saada kotiinsa vieraaksi enkeleitä.

Leena: Niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sillä mentaliteetilla myös raha-asioissa. Mikä on minun on sinun. Ja mitä enemmän pitää perheessä pitää asioita vain itsellään, sitä suurempi on riski ajautua kokonaan omilleen. Ja jos minulle tulisi tuo mies esittämään AVIOEHTOA, saisi kuulla kunniansa. Siis miten ehdot kuuluu yhteiseen yritykseen?

Pepi: Antamisen ilo on yksi elämän suurimpia iloja. Itsellään panttaaja jääkin usein itsekseen. Rahalla kiristämistä ja alistamista en ymmärrä, mutta sen kai jo tunnistaa ihmisestä ennen kuin sellaisen kanssa hynttyitä käy yhteen lyömäänkään? Jotkut on niin köyhii, et niil ei oo ku rahaa.

Kirjailijatar: Ja saahan sitä riidelläkin, mutta jos on raha jatkuvasti kivenä kengässä, niin rakkohan siitä vaan syntyy. Meillä on kai aika samanlainen ajatus siitä, että mikä on tarpeellista ja mikä ei, niin ei ole tarvinnut koko ajan tässä asiassa törmäillä. Eri asiahan se olisi, jos toinen olisi raha-asioissa todella tiukan euron tyyppi ja toinen täysin holtiton?

Karhulan hovi on kaunis rakennus, mutta en tosiaan tiedä, että onko siellä mitään toimintaa tällä hetkellä.

anumorchy kirjoitti...

Juu en yhtaan ymmarra tuota suomalaista omat tilit systeemia.
Meilla on yksi eika riitaa ole koskaan tullut.

aNNiKa kirjoitti...

Meillä on aikalailla suhteen alkuajoista asti ollut "yhteistä rahaa" ja yhteisiä menoja, vaikkakin molemmilla omat tilit. Ollaan maksettu menoja molempien tileiltä, eikä olla laskettu kuinka paljon kumpikin palkastaan mihinkin laittaa. Nyt vasta muutama kuukausi sitten avattiin yhteinen tili, jonne molemmat laitetaan palkasta tietty osa ja maksetaan sieltä kaikki yhteiset ruuat, kulut ja laskut. Meille ei tulisi mieleenkään ravintolassa pyytää erillisiä laskuja eikä sitä olla meille mun muistaakseni ikinä tarjottukaan. On meillä tosin yksi kaveripariskunta (ollut naimisissa vissiin 6v.), jotka vieläkin maksaa ravintolassa laskut puoliksi ja miettivät kumpi maksaa jaetun jälkiruoka-annoksen. Olin tosin ihan äimän käkenä kun ensimmäisen kerran tämän huomasin.

sannabanana kirjoitti...

Noh, ihmisiä on niin erilaisia, että paljon riippuu siitä millainen kaksikko on kyseessä. Jos molemmilla on samankaltainen suhtautuminen rahaan ja avioliittoon, niin eihän siitä riitaa saa ja kaikki toimii hyvin, olipa tili yhteinen tai erit.

Minulla on henk koht huono kokemus yhteisestä tilistä aiemmassa liitossa, minkä vuoksi jatkossa en aio siihen helposti mennä mukaan, vaan pidän itselläni oman tilin. En silti jaksa mitään tarkkaa kirjanpitoa raha-asioista parisuhteessa, kunhan on sellainen tunne molemmilla, että yhdessä tehdään ja kykyjen ja tilanteen mukaan maksetaan suht reilusti.

Ymmärrän hyvin, että ihmiset, jotka ovat aikaisemmin esim joutuneet taloudellisen hyväksikäytön tai kyykytyksen uhreiksi, haluavat pitää oman tilin.

Täällä osa pitää tilit erillään ja osalla yhteinen. Ravintolassa yleensä jaetaan vain osiin kavereiden/sukulaisten kanssa, tai joku vain maksaa koko homman ja muut antavat osansa hänelle. Ei aleta tuijotella jokaista ostosta laskulta, vaan tosiaan helpommin jaetaan tasaeriin. Loppujen lopuksi toimii ihan hyvin, joskus maksaa enemmän, joskus vähemmän. Jos on kaksin puolison kanssa liikkeellä, ei kyllä yleensä kysytä että maksatteko erikseen.

SaaraBee kirjoitti...

Siis, että kassalla ja ravintolassa maksetaan puoliksi, vaikka asutaan saman katon alla?? Meillä on myös yhteinen tili. Olen aina ollut se pienempi palkkainen. Palkkaani tarvitaan ja minusta on tärkeää, että voin kantaa korteni kekoon. Minulla on postaus tekeillä aiheesta suomalainen ja irlantilainen ravintolassa ja kuka maksaa.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Aika uskomattomia nipottamisia tuollaiset mainitsemasi käytänteet. Me emme ikinä jaa mitään tuollaisissa käytännön tilanteissa, vaan olemme etukäteen sopineet, mitä kumpikin maksaa, minä mm. ruuat ja lahjat ja mies isommat menot, asumiseen liittyvät, vakuutukset, auton jne. Mieheni on sen suunitellut, niin että minulle jää enemmän vpaasti käytettävää. Hän on tarkka (köyhän lapuuden perua), minä rennompi. En esim. koskaan halua, että ystävien kanssakaan ruvetaan jakamaan laskua. Se on noloa. Toisella kertaa me maksamme ja toisella kertaa he. Ei sen tarvitse tasan mennä.

Meillä on siis omat tilit ja jokin yhteinen, jolle molemmat laitamme jotain, mitä jää kuun lopussa. Tämä tili kasvaa pikkuhiljaa matkoja tai jotain odottamatonta varten.
Avioliiton alussa meillä oli muutaman vuoden yhteinen tili, mutta minä en koskaan tuntenut itseäni itsenäiseksi. Kerran ostin miehelle ison lahjan ja hän murehti, että noin paljon on nyt mennyt. Se oli käännekohta. Totesimme molemmat, että omat tilit ovat paremmat. Saa yllättää toisen ilman että hän ryhtyy sen takia murehtimaan. :)
Jo tuo erilainen suhtautuminen vaikuttaa siihen, että on parempi pitää omat
tilit. Minä saatan ihan hyvin ostaa jotain Masterilla ja maksaa jälkikäteen, esim. lapsille jotain isompaa. Mies taas ei halua käyttää luottokorttia.

Petra kirjoitti...

Meilla on yhteiset rahat, on ollut aikoja kun olemme tienanneet yhta paljon ja aikoja kun olen tienannut enemmin, nyt viime vuodet ovat olleet taas niita kun mies on tienannut kaiken tai suuremman osan ainakin. Ikina ei ole rahasta kiistelty eika toista kohtaan kayttaydytty mitenkaan alentuvasti rahan tienaamisen tai kaytön suhteen. Itselleni on taysin vierasta etta perheessa jyvitetaan tarkkaan menoja ja jaetaan laskuja. Itse kokisin sen epavarmuutena suhteesta kun taas joku saattaa kokea yhteiset rahat tai toisen rahoilla elamisen sellaisena.

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Anu: En ymmärrä minäkään. Mutta mitäs ne minulle kuuluu, ne muiden rahat.

Annika: Meidän ystäväpiiri on varmaan ollut meidän kanssa näissä raha-asioissa aika samoilla linjoilla. Kuolisin varmaan nauruun jos ryhtyisivät miettimään yhetisen jälkiruoan maksajaa. Kaikenlaista.

sannabanana: Sinä olet oikeassa. Siitä sen täytyy riippua. Jos on samansuuntaiset ajatukset rahasta ja luotto toiseen, ei rahasta täydy riidellä yhteisellä eikä eri tileillä. Ja jos taas toinen tuhlaa ja toisen elämäntehtävä on säästää, tulee riitaa aina. Ehkä se oma ihmetyksen aihe onkin siinä. Jos ei olisi luottoa, miksi löisi hynttyyt yhteen moisen epäluotettavan tyypin kanssa? Vai voiko olla niin, että puoliso muuttuu yht'äkkiä huithapeliksi?

SaaraBee: Minä olen kuin sinä. Juuri noin.

Marjatta: Löysin minut sinusta ja miehen miehestäsi. Meillä se menee niin, että mies on jättänyt rahahommat minulle. Maksan laskut ja käyn kaupassa. Ostan lahjat jne. Mies pysyttelee poissa pankkitileiltä, ettei rupea voivottelemaan. Hän varmasti olisi tarkempi kuluttaja kuin minä, mutta luottaa tässä asiassa minuun. Ei onneksi kuitenkaan mikään nihilisti, mutta tyyppi joka tulisi huokeammillakin kupeilla toimeen. Mutta toisaalta osaa iloita niistäkin mitkä vaimo ostaa. Etenkin jos ei tiedä, että kuinka paljon niistä on maksettu:).

Petra: Se on onnea se. On varmaan kuluttavaa, jos koko ajan pitäisi taistella jostakin. Rahasta tai muusta. Tarpeeksi kuluttavaa on sekin, kun koko ajan on pelko takamuksissa, että rahat ei riitä. Jos siitä pitäisi vielä puolison kanssa riitaa vääntää, niin se vasta olisi kamalaa. Olen muuten usein ajatellut, että teillä on jotenkin sellainen harmoniselta tuntuva avioliitto. Se on onnea se.

Kääpiöotus kirjoitti...

Niin ja kummitäti, rupesin lukemaan kommentteja tarkemmin. Totesit että tässä massa ei taida olla enää mahdollista semmoinen tilanne missä toinen ei saa _mitään_. Sen käsityksen korjatakseni: kyllä on. Meillä oli vuonna 2014 semmoinen tilanne. Tosin omalla tietämättömyydelläni ja väärillä valinnoilla hankittu tilanne mutta tilanne kumminkin: minun tililleni ei ilmestynyt rahaa _mistään_ siis pyöreä nolla euroa kuukaudessa. Samaa jatkui siis monta kuukautta, ei ollut mikään tilapäinen yhden kuukauden juttu. Ja mitenkö se oli mahdollista? Jouduin karenssiin, kun en hakenut kevään yhteishaussa opiskelemaan. En siis saanut työttömyyspäivärahaa. Yritin hakea kelasta asumistukea ja sossusta toimeentulotukea, molemmista sama vastaus: meidän talouteen laskennallisesti kuitenkin tippui "tarpeeksi" rahaa kun mies sai palkkaa töistä. Tähän siis viittasin myös edellisessä kommentissa, että tämän lain mukaan mieheni oli minua elätettävä. Emmekä olleet edes naimisissa silloin!

Niin että kävikö itsetuntoon? No kävi. Tilanne laukesi kun sain työkokeilupaikan ja siitä rahaa. Ja sen jälkeen sitten äitiyspäivärahaa ja nyt sitä kotihoidontukea. Kaikesta sitä kuitenkin selviää (:

sannabanana kirjoitti...

Hih, kysymykseeksi: voi olla niin, että puoliso muuttuu vuosien jälkeen ihan täysin noiden raha-asioiden kohdalla. Omakohtaista, karvasta kokemusta löytyy!

sannabanana kirjoitti...

Ystäväpiiristä löytyy myös esimerkki, jossa molemmat kuvittelivat olevansa samalla aaltopituudella ja säästävänsä isoa kohdetta varten. Kaikki sujui ongelmitta, kunnes eräänä päivänä ystäväni vilkaisi säästötilin saldoa, joka oli vuosien säästämisen jälkeen melkein nolla! Mies oli kaikessa hiljaisuudessa ja salaisuudessa uhkapelikoukussa ja oli tuhlannut koko perheen rahat! Täysi yllätys puolisolle ja erohan siitä tuli muutaman vuoden viiveellä. Voin hyvin kuvitella, että esim tuollaisen kokemuksen jälkeen tekee mieli pitää oma tili. Eli kaikenlaista vipeltäjää löytyy tästä maailmasta!

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Kummityttö: Olet oikeassa. Kaikki karenssit ovat tilanteita, joissa ollaan hetkellisesti nollilla. Minua sellainen odottaa kesällä, jos päädyn työttömäksi. Ja sen jälkeen osaa taas arvostaa sekä sitä tilille tippuvaa rahaa että sitä puolisoa joka maksoi kaiken kiltisti, kun ei muutakaan voinut:).

Sannabanana: Kamalaa. Siis se, että mies muuttuu vuosien varrella. MIKSI? Ja tuo, jossa mies paljastuu ihan ketkuksi. Mutta millainen oli nainen, joka ei katsellut tiheämmin säästötilan saldoa???

sannabanana kirjoitti...

Oih, tulisi romaani, jos alkaisi syitä kaivella, mutta kyllähän ihmiset joskus päättävät itse muuttua, muuttavat ajattelutapaansa tai muuttuvat jonkin tapahtuman seurauksena, esimerkiksi.
Nainen, joka ei katsellut säästötiliä luotti mieheensä 100%, hoiti kolmea pikkulasta, hoiti kaiken kotona, lenkitti koiran ja kävi vielä töissä, kun aikaa liikeni jostain...

Anonyymi kirjoitti...

Huh, Huh... Nyt on kyllä ihan pakko ääneen (kirjoitettuna) ihmetellä, että tulikohan vedettyä mutkat suoriksi ??

Onko ystävyys vähempi arvoista, jos kumpikin maksaa ravintolassa omat laskunsa kuin silloin, jos toinen maksaa toisen aterian ?

Onko avio-, avo- tai muu liitto vähemmän arvokas, jos suhteessa olevilla on omat tilit, kuin jos heillä olisi yhteinen tili ?

Tarkoittaako omat rahat suhteessa sitä, että kukaan ei ole siihen sitoutunut ? Tai puhumattakaan avioehdosta ? Onko yhteinen tili sitoutumisen merkki ? Tae tai peräti vakuutus ?

Onko suhde arvokkaampi / hienompi / parempi kuin muilla, jos siinä ei riidellä rahasta ? Onko rahankäyttöön liittyvät erimielisyydet merkki jostakin toimimattomasta ?

Yhteiset rahat voivat olla myös alistamista, vallankäyttöä, kontrollia, vastuusta vetäytymistä, kyvyttömyyttä hoitaa omia asioitaan, alistumista, omien ajatusten puutetta, pelkoa, väkivaltaa jne.

Meillä on omat tilit, yhteiset menot, omat menot ja yhteinen elämä; ollut jo vuodesta -84. Meillä riidellään monesta asiasta, rahastakin... Ja voin tarjota ravintolassa ystävälle aterian, syödä hänen tarjoamansa aterian tai maksaa itse omani. Ja minulla on ystäviä, jotka ovat olleet sitä jo yli 40 vuotta...

Pahoittelen ärtymystäni, mutta siitäkin huolimatta Ihanaa ja Iloista Hiihtolomaa koko teidän perheelle ! t: Tiina

Paluumuuttajatar kirjoitti...

Tiina: Saahan sitä ärsyyntyä. Tai vosi vain ihmetellä, että tuollakin lailla sitä joku ajattelee:).

Tämä blogihan on yhtä kuin minun mielipiteeni. Minä kokisin omassa avioliitossani perin kummalliseksi, jos mies vaatisi omat tilit ja kertoisi, että minkä verran hän on valmis laittamaan yhteiseen kassaan ja mikä rahasumma on vain hänen. Ja jos tuo nyt tulisi haluamaan avioehdon, niin kyllä vain se olisi merkki minulle siitä, että joku on perusteellisesti pilalla meidän liitossa. Ei siinä sen suurempia mutkia kai oiota?

Samaa ihmettelyä voisin jatkaa vaikka siihen, että toisissa perheissä pidetään tarkkaa aikaa sitä kuinka paljon on saanut omaa aikaa, kuinka paljon on hoidettu lasta, kumman vuoro on tänään päästä kapakkiin ja kummalle iskee hoitonakki jne. Tai jaetaan listalla kotitöitä, oikeuksia lähteä yksin reissuun tms. Minusta se on kummallista. Miksi pitää jakaa asioita omaan tai toisen aikaan? Tai oikeuttaa omia menoja toisen menoilla? Minua sellainen häiritsisi. Minulle on tärkeämpää se, että olemme me. Ja meidän sisällä on toki yksilöiden lupa tehdä ja mennä ilman oikeutuksia.

Tästä kai voisi kirjoittaa taas vaihteeksi jonkun yksilö-ja yhteisökulttuuri-postauksen. Minä selvästi koen yhteisökulttuurin omemmaksi kun tämän yksilökeskeisyyden, joka on Suomessa vallalla. Ulottuen avioliittoihin ja perheisiin asti. Onko se siis parempi tai huonompi asia? Minulle se on huonompi, mutta sinullehan se voi olla parempi. Eikä siinä tarvitse toisen mieltään pahoittaa, ellei halua.