MEIDÄN RAHAT

Meidän rahat on koko ajan vähän niin kuin lopussa. Sen tiesittekin jo, sillä sen verran monesti olen voivotellut tätä Suomen kalleutta. Eikä se ole tämän kirjoituksen aihe. Vaan se, että meillä on yhteiset rahat. Yhteinen tili ollut avioliiton alkuajoista asti. Meillä ei mietitä yhtään, että kuinka paljon sinä tienaat ja mitä sinä maksat. Paitsi siinä mielessä, kun lasketaan, että voidaanko lähteä hiihtolomalla mihinkään reissuun. Molempien palkka menee sille samaiselle tilille ja ne on meidän perheen rahat, joista maksetaan meidän perheen menot. Tottakai. Jotenkin sitä kuvittelisi, että tällainen on jokaisen perheen ja avioparin linja, että tässä ei ole mitään merkillistä. Mutta kun ei olekaan.

Lapsuuden kodissani äiti oli kotona. Isällä oli hyvin perinteiset käsitykset siitä, että mies tienaa ja vaimo hoitaa kodin. Äiti sai rahaa tarvittaviin menoihin. Ei se tainnut aina olla ihan yksinkertaista. Johtuiko sitten siitä, että ne isän rahat ei meinannut aina oikein riittää? Kun menin kolmannelle tai neljännelle luokalle, äiti lähti töihin. Tuli tunne, että se oma raha oli hänelle aika tärkeää. Aika pian äidin töihin menon jälkeen alkoi riidat ja tuli avioero. Tiedä sitten, että oliko sillä omalla rahalla yhteys siihen, että oli myös vapaus valita ja vaikuttaa siihen omaan eloonsa? Ainakin luulen, että siinä oli ollut jonkinlaista rahalla hallitsemista isän puolelta.

Turkissa oli niin, että mies yleensä tienasi perheen rahat. En törmännyt useinkaan aviopariin, jolla ei olisi ollut sitä ajatusta, että perhe on yhteisyritys. Rahat, riippumatta niiden tienaajasta, käytetään perheen yhteiseksi hyväksi. Turkissa myös tarjottiin kavereille ja ystäville ihan eri tavalla kun täällä meillä. Ravintolalasku pyydetynä jokaisen osuudella erikseen oli ihan kummallista. Saatte siis arvata miten uskomattomalta tuntuu, kun me miehen kanssa mennään täällä syömään ja tarjoilija kysyy, että halutaanko lasku erikseen? Miksi ihmeessä haluttaisi? Miksi moni aviopari kuitenkin haluaa? 

Työpaikalla keskustelut saattaa mennä tähän malliin. Miespuolinen työtoveri toteaa, että vaimo tienaa heillä enemmän. Ja jatkaa: "Mutta tottakai me maksetaan kaikki siltikin puoliksi." Toinen kertoo, että heillä on sovittu mitkä laskut kumpikin maksaa ja ruokakaupassa yritetään käydä puoliksi, niin että molemmat maksaa suunilleen saman verran. Uusperheissä lisäksi tulee ne omien lasten menot kummallekin. Minä pysyn niissä keskusteiluissa hiljaa. Ja kassalla, kun perhe jakaa ostoksia puoliksi, pyörittelen silmiäni. Eikö kukaan muu kuin minä koe tässä olevan jotakin perin kummallista menossa? Miksi perheessä ja avioliitossakaan ei olla me, vaan tarkasti minä ja sinä, minun ja sinun?

Meillä ei yleensä riidellä rahasta. Ei siitä, että mitä saa ostaa ja mitä ei. Ei kytätä toisen ostoja tai kyseenalaisteta toisen osuutta perheen rahahuoltoon. Minä olen aina tienannut vähemmän ja ostanut enemmän. Hoidanhan kaikki perheen ruokaostokset:). Kinaa tulee kerran vuodessa ehkä siitä, että siirretäänkö säästötililtä rahaa normitilille, jotta ei tarvitse jännittää saldon ylimenoa aina sitä viimeistä viikkoa kuukaudessa. Minun mielestä ei siirretä, sillä uskon vakaasti, että jos ne vähäiset hätävarasäästöt olisi tavan tilillä, ne tulisi syödyksi. Miehen mielestä taas niiden säästyminen on kiinni siitä, että kulutetaanko meillä rahaa järkevästi vai holtittomasti. Vielä ei taidettu päätyä ratkaisuun tässä asiassa.

Mitäs teillä? Sinun ja hänen rahat vai teidän rahat? Nyt saa kertoa minulle, että miksi ihmeessä perheessä pitää olla omat rahat? Tai miksi olette päätyneet samaan ratkaisuun kuin me? Onko se ollut ongelmatonta? Entä riidellääkön teillä rahasta ja miksi?

ps. Kuvat ovat Karhulan Hovista. Yksi tapa käyttää rahaa, sillä käsittääkseni siellä ei tällä hetkellä toimi oikein mitään? Ei kuitenkaan meidän rahoja, sillä niillä ei saa hovia sitten millään:).