En ole potenut sen kummempia ikäkriisejä ikinä. Minusta on aina ollut mukavaa olla sen ikäinen kun olen. Olen tainnut koko elämäni ajan ajatella eläväni elämäni ihaninta aikaa. Nelikymppisenä olemisen iloja on se, että elämän suurimmat valinnat on takanapäin. Lapset ovat jo sen verran isoja, että on aikaa myös itselle. On ammatti ja työpaikka ja sen myötä taloudellinen turva. Ei tarvitse miettiä, että kelpaako sitä kenellekään miespuoliselle ihmiselle tai istua tyrkyllä kapakassa tai netin treffipalvelussa. Eikä vaivaa kyllä sekään, että olenko hyvä tällaisena ihmisenä vai pitäisiköhän minun olla jonkun toisenlainen. Saati sitten, että miettisin mitä muut minusta ajattelevat.
Olen tuhonnut järjestelmällisesti teinivuosiani. Polttanut kirjeitä ja päiväkirjoja. Ainoastaan mieheni kirjeet säilytin seurusteluajoiltamme. En kaipaa paluuta niihin analysointeihin, vaivaamisiin enkä epävarmuuksiin. Silloin se kuului asiaan ja oli ehkä tarpeellistakin. Nyt en halua, että joku muu joskus lukee niitä tekstejä ja kuvittelee oppivansa niiden kautta minusta jotakin uutta. Enhän ole se henkilö vuosien takaa, vaan siellä kommunikoi minä matkalla minuksi. Tärkeintä on se, että itse tiedän mistä lähdin liikkeelle ja miksi valitsin minkäkin risteyksen elämäni varrella. Että olin tyytyväinen niihin valintoihin sekä siihen mihin ne johtivat. Olen tyytyväinen nyt.
Surullisinta minusta olisi elää sitten kun tai silloin kun. Jossakin tulevassa tai menneessä. Katkeruus, kateus ja jossittelu pysyköön minusta kaukana. Iloitsen aina ihmisistä, jotka ovat levossa itsensä kanssa. Yksi elämäni suuria toiveita on elää vanhaksi ja kuolla elämästä kyllänsä saaneena. Vanhainkotiharjoittelussa viivyin pidempään niiden sänkyjen laidoilla joista nousi kiitos. Vaikka olisi ehkä pitänyt pysytellä siellä missä valitettiin ja kiukuteltiin? Olisiko elämän loppusuoralla vielä voinut tyyntyä, löytää ilon siinä missä on?
Yksi asia nyt sentään on huonommin kuin silloin joskus. Se, että suklaa tarttuu välittömästi vatsan seudulle ja joudun joka ikinen tammikuu antamaan ruumiilleni vähemmän herkkuja ja enemmän lenkkejä. Kuvituskuvina tällä kertaa esikoisen ja minun lauantainen kauppareissu-lenkki. Matkalla puhuttiin mm. kehonkuvasta ja ihannevartaloista. Nykymaailma pistää tälle nuorisolle kohtuuttomia odotuksia ja menevät raukat siihen halpaan. Mikä sääli kun oikeasti oltaisiin iässä, jolloin ollaan nuoria ja nättejä justiinsa sellaisina kuin luonnostaan on. Vaikka söis joka päivä jälkiruokaa! Siis ne tyttäret, ei niiden äidit.
7 kommenttia:
Olet onnekas, kun olet aina ajatellut eläväsi elämäsi parasta aikaa. Minulla ei ole näin ollut, syystä tai toisesta. Mutta nyt olen suhteellisen tyytyväinen, ja sekin on jotain se. :-)
Minäkin tuhosin aikoinani lähes kaiken lapsuus- ja teinivuosistani - siis kortit, kirjeet ja sen sellaiset; valokuvat ovat kyllä tallella - mutta ukkelin kirjeet säästin. En ole kyllä niitä uskaltanut jälkeenpäin lueskella. Ehkä pitäisi, ehkä ei.
Minä tein saman suursiivouksen joskus vuosia sitten, runoja on vielä tallella aikamoinen läjä, koska niitä olen kirjoitellut vuosikausia, mutta kirjeet yms lähti kaikki. Ei ne ole minuakaan olleet aikoihin, vaan juuri sitä mainitsemaasi matkaa.
Voi tuota tyttöjen osaa, tosiaan.
Kun joka paikasta tuupataan photoshopattua kuvaa silmiin, ei ihme, että siinä omat vaatimustasot on ihan pihalla.
Varsinkin kun suurella osalla ei ole edes minkäänlaista tajua siitä, kuinka muokattuja kuvat ja mainokset onkaan, moni ei itseään edes tunnistaisi niistä välttämättä.
...suklaa...mitä se on...voih, minä olen sen suhteen nyt totaalikieltäytyjä. Pala sitä, niin lähtee heti lapasesta!
"hei, minä olen Pepi ja olen chokoholisti" :/
Tuo että olet niin sinut itsesi kanssa huokui sinusta myös tavatessame. Minulla ei teinivuosista ole jäljellä kuin muutamia valokuvia ja yksi aika lyhyt päiväkirja. Kai sen vuoksi kun muutin nuorena pois Suomesta ja ne tavarat jäi sinne jonnekin...
Onpa mahtava asenne,noinhan se on,ei ne teinivuodet kerro kenestäkään tämän hetkisestä ihmisestä. Jokainen kasvaa ja kehittyy, oppii, ja vaikkei myöntäisikään että on jotenkin muuttunut, muuttuuhan sitä iän myötä väkisin. Toivottavasti kaikki vain parempaan suuntaan.
Mies luki jo joku aika sitten postauksesi ja sanoi minulle, että lue se, Mine on taas hyvin kirjoittanut. Meinasikohan, että minun pitäisi ottaa opiksi? Ehkäpä, myönnän että jossittelen toisinaan liikaa että jos olisin tehnyt toisin tai tms...Parempi keskittyä tähän päivään ja huomata, että oikeastaan on ihan onnellinen ;) Ja ps. Herkkuja joudutaan vähentämään täälläkin yhä enemmän ja enemmän... :/
Satu: Minäkin olen ymmärtänyt sen olevan onnekasta. Miksi se on ollut niin, sitä en tiedä. Ja en myöskään lukenut niitä säilyttämiäni kirjeitä. Luulen kyllä, että joskus vielä luen.
Pepi: Täällä toinen sokeriholisti. Ja viettelystä on nyt ollut työpaikkojen pöydillä niin maan mahdottomasti. Tunnen itseni kyllä väärinkäyttäjäksi, kun käyn siellä taistelua kakkujen edessä. "Ottaako vai eikö ottaa," ja itsekin tiedän, että jos otan vähän, syön sitten koko kakun. Eli se on totaalikielto tai täyshulluttelu.
Hups. Mitenkäs lähetin viestin kesken kaiken?
Jael: Me taas hillosimme kaiken mahdollisen mummolan kellariin lähtiessämme. Ja se oli hölmösti tehty se. Nyt niitä hillottuja tavaroita sitten koitetaan saada jonnekin poistoon.
Hurmioitunut: Ei kai kukaan halua jäädä ikuiseksi teiniksi? Hui kamalaa.
Matkatar: Jossittelu on energian ja elämän hukkaa. Eli kannatttaa todeta tilanne, tehdä korjaavia liikkeitä ja sitten ei kun eteenpäin.
Lähetä kommentti