Näytetään tekstit, joissa on tunniste Suullisniemi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Suullisniemi. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

3.




Eilinen oli hienoin päivä pitkästä aikaa. Töistä oli tarkoitus suunnistaa kiireesti kotiin keräämään juhlaväki kyytiin, mutta en voinut vastustaa kirkkauden kutsua. Oli pakko kiertää vähän Suullisniemen kautta. Kuvata  edes hetki kohti aurinkoa. Siristellä silmiä. Sanoa moneen kertaan mielessään: Niin kaunista. Miten kaunista. 

Kaikki tämä anoppini kunniaksi, tietenkin. Eilen hän täytti vuosia ja sitä juhlistettiin yhteisellä aterialla ja kakkukahveilla.  Oli koolla päivänsankari, mies,  sisko, lapset, miniät, vävy ja lapsenlapsista 7/9. Seuruetta katsoessa olikin ihan sopivaa kokoontua ensin syömään aasialaisen keittiön antia ja juoda sen jälkeen supisuomalaiset synttärikahvit. Anopillanihan on filippiiniläinen miniä ja vävy. Lapsillamme serkut, joissa nämä kaksi kansaa yhdistyvät ihan parhaalla tavalla.  
Kiitos viimeisestä ja  Monia armorikkaita vuosia sinulle, rakas anoppi!

ps. Oikeasti anopin kunniaksi tuo eilinen, sillä tänään joulukuun 3. maa on jälleen musta. Minä suunnistan töihin ja mies kolmosen kanssa kohti Varkautta. Sähly tulee olemaan heidän päivänsä nimi. Ajakaa varovasti.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

MUSTAAKIN MUSTEMPI

Tällä viikolla suli kaikki kaunis valkeus. Viikko on ollut säiden puolesta mustaakin mustempi. Tänään ajoin töihin sellaisessa vesisateessa, että oksat pois. Mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka toivovat Suomeen lumetonta talvea. Mitä heidän päässään mahtaa liikkua? Kuka haluaa elää neljä-viisi kuukautta mustassa aukossa? Anssi Kela lauloi autoradiossa, että "musta tuntuu multa". Miten lie minullakin oli mustaa päällä, vaikka mieli olisi kaivannut oikeastaan mitä tahansa muuta? Väriä tämän synkkyyden keskelle. Musta ei tunnu multa. Tänä vuonna on ollut ajoittain todella vaikeaa pitää marraskuusta.



Kesken päivää sää muuttui. Tuli lunta taivaan täydeltä ja hetkessä työmaan ympärillä oli valkeus. Niin märkä valkeus, että suli myös hetkessä pois. Mutta ehti jo sytyttää hiipuneen joulumielen. Työkaverit leikkasivat ikkunoihin joulukoristeita ja oli hyvä, lämmin, hellä mieli jokaisen. Avattiin verhot monesta huoneesta. Valkoinen taitaa tuntua ihan multa. Ja punainen.




Viikko on siis kulunut sadetta pidellessä. Kamera olisi hukkunut, jos olisi erehtynyt sitä kantelemaan mukanaan. Olen kyllä ulkoillut. Kadotimme näet yhden avaimen ja etsin sitä pitkin tienvierustoja. Sen reissun jäliltä olin märkä kuin uitettu koira. Muu perhe on käynyt uimassa. Siis saunasta. Hulluuden raja on hiuksen hieno, sanoi yksi asukkaamme töissä. Hän on niin oikeassa moneen kertaan. Loistava tyyppi kaikin puolin. Toisilla meillä on vain diagnoosi, sekin on käynyt mielessä. Toisten hulluus on vaan enemmän ja vähemmän piilossa. Työkaveri sanoikin niin hauskasti, että "työntekijät täällä tunnistaa siitä, että heillä on avain kaulassa". Eikä aina siitäkään. 




Minulla on sellainen ihana mahdollisuus, että voin itse ainakin kokea vaikuttavani työvuoroihin. Nyt on menossa kaksi kuuden päivän työviikkoa, koska haalin joulukuun alkuun vapaapäiviä. Meillä on varattu hotellihuone Helsingistä tuon siipan kanssa. Yhdistetään yhdet juhlat ja lahjaostokset. Sekä annetaan aikaa tälle parisuhteelle. Sitä odotellessa annan aikaa työmaalle. Tänään laitoin oven kiinni selkäni takana kello 14. Kävin kuvaamassa työpaikan lähirannat. Lumi suli ja meri sanoi puli puli. Huomenna kello soi taas 6:00. Viisi päivää koeajan loppumiseen ja lauantaina tämän työmaan ensimmäiset pikkujoulut. Ja oman kodin pikkujoulut 1.adventin vuoksi. Valoa pimeyden keskellä.

Mitenkäs siellä? Onko marraskuu ollut musta? Keinoja kaamoksen voittamiseen? Minä koitin porskuttaa sokerin voimalla, mutta nyt olen kolme päivää ollut sokerilakossa. Pieni paasto ennen joulujuhlaa ei voi tehdä muuta kuin huomenna alkavan vierotuspääsäryn ja sen jälkeen hyvää.

torstai 29. syyskuuta 2016

MIKÄ AHDISTAA

Viittasin tuolla aiemmassa tekstissä, että mietin Ketunkierroksella asioita, jotka ahdistavat minua. En todellakaan ole mikään helposti ahdistuva ihminen, vaan perusluonteeltani sellainen yleistyytyväinen. Ehdottomasti enemmän optimisti kuin pessimisti.  Hyvin harvoin joudun ahdistuksissani valvomaan öitä tai murehtimaan asioita päivätolkulla. Pääosin tiedostan oikein hyvin hyväosaisuuteni suhteessa kehitysmaiden ihmisiin ja jopa moniin kanssakansalaisiin. Osaan tarvittaessa hävetä "ahdistuksiani" ja piirtää niihin lainausmerkit. Olla niistä hiljaa oikean hädän äärellä. Mutta jos ahdistaa niin ahdistaa, ymmärrätte kai. 

Ahdistuksen aiheuttajia minulla ei ole montaa, mutta ovat mahdottoman sitkeässä ja aalloittain päälle pukkaavia. Tämä ahdistuksen kultainen kolmioni on raha, paino ja Alzheimer. Näistä kahden vuoksi olen joutunut joskus murehtimaan jopa öitä. Siinä kävellessä tajusin, että jokainen ahdistukseni tulee lapsuuskodin perintönä. Auttaisiko niistä eroon pääsemiseen tällainen julkinen pohdiskelu?




Lapsuudenkodissa ei rahaa ollut liikaa. Isän mielestä äitien tehtävä oli olla kotona, joten perheessämme oli vain yksi tienaaja. En muista, että olisin lapsena kokenut puutetta, mutta tiedostin kyllä, että rahaa ei ollut liiaksi. Tai ehkä ennemmin sen, että oli ihmisiä, joilla oli enemmän rahaa kuin meillä. Äiti teki vaatteet farkkuja myöten itse ja uusia harvemmin kaupasta ostettiin. Pyörää ja muita isompia investointia piti aina odottaa. Onneksi koko senaikainen elämä oli huomattavasti pienimuotoisempaa ja vaatimattomampaa kuin nykyään, niin meillä kuin naapureillakin. Meillä oli sellainen peruskoti, jossa ei todellakaan sisusteltu tai tehty isoja remontteja. Talo ja samat tavarat sai palvella koko lapsuusvuodet sellaisenaan kuin ne 1974 oli sinne hankittu. Lasten elämäkään ei ollut mitään kilpavarustelua, kuten nykyään. Elomme oli perin antimaterialistista.

Vanhempien avioeroa edelsi isän yrityksen konkurssi, joka vei mennessään kaiken. Oli taattu yrityksen lainoja omalla omaisuudella. Yksinhuoltajan perheessä penni oli sen jälkeen tiukassa. Rahat ei vaan riittäneet. Murrosikäisenä aloin jo silloin tällöin kokea kavereiden seurassa, että olin köyhä. Ei voinut pyytää rahaa elokuviin, festarilippuihin tai vaatteisiin, kun näki äidin koittavan selviytyä niistä ihan välttämättömimmistä asioista. Tyhjän tilin ahdistus siirtyi tyttäreen. Tuntui jotenkin nololle, että ei ollut varaa tehdä asioita, jotka muille oli normaaleja. Rahasta alkoi tulla asia, jolla toiset sai asioita ja toiset jäi sen puutteesta ilman. 

Yläasteen jälkeen pääsin kesätöihin ja koko lukioajan työskentelin lauantaisin ja kesäisin kesätöissä. Oman rahan ansiosta pystyin lopulta kulkemaan kavereiden mukana pizzalle tai elokuviin. Tarkka piti markoistaan olla ja koko elämän on markat, liirat ja eurot tiukassa olleetkin, joten on ollut syytä elää suu säkkiä myöten. Kunnia-asiani on ollut, että ei ole eletty lainaksi tai osteltu osamaksulla. Että laskut on maksettu ja tultu omilla toimeen. Toimeen on onneksi tultukin, mutta kyllä se on ollut sellainen jatkuva haave, että olisi joskus rahaa niin paljon, että sitä ei tarvisi miettiä. Kun tulisi ne kuukaudet, jolloin jäisi jotakin ylikin. Tyhjenevän tilin ahdistus yllättää siis kuukausittain, joskus laimeampana, joskus kovemmin. Suuri määrä lainaa pistää välillä mietteliääksi. 





Isällä oli ylipainoa, joka ei haitannut häntä. Kantoi mahansa ilman näkyvää murehtimista asiasta.  Äiti taas oli melko normaalipainoinen herkkusuu, joka oli jatkuvasti laihiksella. Hän ei tykännyt urheilla, mutta oli mehupaastoa, kaalisoppakuuria, laihista, joka kaatui joka ikinen kerta milloin mihinkin herkkuun. Kiusaus vain kävi ylivoimaiseksi. Pysyvästä painonnousua hillitsevästä elämäntavasta ei tullut äidille koskaan mitään. Minä taas sain syödä kaiken mitä mieli teki ja pysyin hoikkana. Muistan kuinka äiti antoi yläasteikäiselle minulle neuvon opetella elämään ilman herkkuja, koska jossakin vaiheessa ne jäävät vatsanseudulle, mutta niitä ilman ei enää voi olla. En  ottanut opiksi.

Kuopukseen saakka kaikki sujui hyvin painonhallinnan saralla, mutta viimeiset kymmenen vuotta on näyttänyt kyllä ihan justiinsa siltä, että ei ole omena kauas puusta pudonnut. Minä rakastan kaikkea sellaista, jonka johdosta painan koko ajan enemmän kuin haluaisin. Minun on äärimmäisen vaikea kieltäytyä herkuista tai oppia syömään tasaisen järkevästi. Minä en tykkää urheilla, mutta minä karppaan, toivon ihmettä puntarille mennessä, aloitan tänään sokeripaaston, mutta kun työpaikan kahvipöydässä oli taas kakkua. En nyt tiedä, että onko ahdistaa oikea sana tässä yhteydessä, mutta ottaa kyllä säännöllisesti päähän. Että ei aikuinen ihminen pysty laittamaan itseään ruotuun tässä asiassa. Mutta periksikään ei voi antaa ja siksi huomenna taas aloitan….



Kun vein äidin sinä kamalana jouluna muistitestiin ja Alzheimerin todellisuus iski täysillä päin naamaa, muutti minuun sairastumisen pelko. Ensimmäinen vuosi oli vaikein. Ahdisti todella usein. Luin perinnöllisyyden mahdollisuudesta, pelästyin joka ikistä unohdustani, laskin lasteni ikiä silloin kuin olisin äitini ikäinen hänen sairastuessaan. Vuosien myötä tilanne on toki helpottunut, enkä ajattele asiaa jatkuvasti, mutta toistuvasti kuitenkin. Luen jokaisen näkemäni artikkelin ja uutisen taudin hoitokeinoista, uusista kokeiluista jne. Rukoilen todella usein, että Jumala varjelisi minut ja läheiseni tältä taudilta. 

Toki muitakin ahdistuksia tulee ja menee. Heittelen niitä aika helposti olan yli, mutta nämä kolme löydän jostakin syystä aina uudelleen ja uudelleen edestäni. Onko se sitten niin, että jokaisen elämässä täytyy olla joku ahdistus-vakio? Mikäs sinua ahdistaa vai oletko keksinyt jonkun viisastenkiven, joka upottaa ahdistukset lopullisesti? Vai luuletko, että ahdistukseton elämä on ylipäänsä mahdollista?

ps. Kuvat siltä samaiselta illalta, kun kuopuksen kanssa käytiin kuvaamassa. Silloin ei ahdistanut kyllä yhtään mikään.

tiistai 27. syyskuuta 2016

AARREKARTTOJA UNELMIIN

Viime päivinä olen törmännyt useampaan kertaan eri tahoilla aarrekartoista touhottaviin naisihmisiin. Oli siis pakko ottaa selvää, että mistä siinä nyt oikein on kyse. Selvisi, että kyse on vähän niin kuin "pyörän keksimisestä uudelleen" eli omien unelmien toteuttamispyrkimyksestä  aarrekartan avulla. Aarrekartta-ajattelussa ajatellaan, että unelmat voi toteutua, kun niihin uskoo. Kartan avulla unelmat tehdään konkreettiseksi ja opastetaan mieltä oikeaan suuntaan, jotta unelmat voisi toteutua. 

En ole koskaan ryhtynyt aarrekarttaa piirtämään, mutta tietyllä tavalla olen elämässäni toteuttanut tällaista metodia. Minulla on unelmien kirjoja. Yksi niistä koski vanhoja puutaloja. Tein sitä monta vuotta Istanbulissa ja notkuin vuosikausia lähes päivittäin etuovi.com-palvelussa katsomassa Kotkan talotarjontaa. Nyt asun täällä. Yksi kirja on koottu viimeisenä vuotena koskien tätä taloa ja sitä miltä täällä sisällä tulee näyttämään ja millainen puutarha tänne tulee. On ollut ne listat neljän lapsen nimistä teinikalenterien takakansissa ja lukuisat hautausmaakävelyt, joilla bongailin nimiä hautakivistä:). Matkahaaveet kerätty vuosien myötä lehtien artikkeleista olohuoneen sivukaappiin ja aina toteutuneen haaveen kynnyksellä ostettu matkakirja kyseiseen paikkaan. Jne. jne. Minun haaveisiin on liittynyt aina jotakin konkreettista. Olen pistänyt haaveet näkyviin. Näin olen voinut silmäillä niitä vuosien varrella ja tehdä myös tarkennuksia ja muutoksia. Unelmiensa kohdallahan on luvallista muuttaa mieltään:D.






Aarrekartta, unelmien kirja, nopeasti kirjoitettu lista tai sydämessä kannetut asiat. Kaikki minusta lähtee tästä: Ota selvää tai tiedosta mikä sinulle on tärkeää ja rakasta. Mikä tekee sinut iloiseksi ja onnelliseksi? Mistä unelmoit ja mitä toivot? Sano ne asiat jollekin ääneen tai kirjoita ylös, on ne kuinka pieniä ja mitättömiä tai suuria ja jopa utopistisia tahansa. Jostakin syystä se vain on niin, että ääneen lausutut asiat lähtevät elämään pontevammin, kun ne, joita haalii jossakin syvällä sisällään. Usein jopa niin syvällä, että ne katoavat jopa itseltä. Ei ole myöskään kiellettyä, vaan päinvastoin oikein suotavaa, adoptoida puolison unelmia ja yhtyä niihin, tehdä niistä yhteisiä unelmia. Jotta tietäisi puolison haaveet ja unelmat, olisi nekin tuotava tietoiseksi puheen avulla, sillä harva meistä osaa lukea toisen ajatuksia, vaikka niin väittäisikin. Kun tiedät mitä haluat, elä sitä kohden. Tee päätöksiä, jotka vievät unelmien suuntaan. 

Tiedän kyllä, että elämässä on myös velvollisuuksia, jotka täytyy hoitaa, vaikka niistä ei pitäisikään. Sitä tärkeämpää on, että on että jokaisessa päivässä on myös niitä ilontuojia. Ja että elämässä säilyy positiivinen vire ja luottamus siihen, että minunkin toiveeni voivat toteutua. Olen tavannut liian monta ihmistä, joka eivät  mielestään unelmoi enää mistään. Eivät tiedä mitä haluavat tai edes mistä tykkäävät. Ymmärrettävästi nämä ihmiset eivät ole kovinkaan tyytyväisiä elämäänsä.





Joku on toteuttanut unelmansa purjeveneestä. 


Monen utopistiseksi luokittelemansa haaveen edessä usea luovuttaa. Olen kuitenkin saanut monesti kokea, että jotenkin käsittömästi ne ihan mahdottomiltakin tuntuvat asiat vain ovat ajan kanssa tulleet mahdolliseksi. Mieli muuttuu, sattuu ihmeitä ja asiat loksahtelevat paikoilleen. Meillä näin on sattunut monta kertaa. Tuo mies mokoma oli monta kuukautta sitä mieltä, että minä olen hänelle liian nuori. Siinä 15-vuotiaan nuoren naisen uskoa onnistumiseen horjutettiin. Mutta sainpas tuon lopulta! HAH! Mies taas haaveili siitä ulkomaille muutosta pitkän aikaa ja minä harasin vastaan. Tiedättekin, että 14-vuotta hurahti Istanbulissa lopulta ihan molempien toiveesta ja halusta. Minä haaveilin vanhasta puutalosta (ja kolmonen siitä, että se sijaitsisi meren vieressä) vuosikausia. Mies oli silloin joskus uuden kivitalon kannalla, koska se on helpompi hoitoinen, sitten sitä mieltä, että voisi asua kerrostalossakin ja lopulta siinä kävi niin, että me kaikki koimme tulleemme kotiimme, kun tähän taloon astuttiin. Vastoin kaikkia pankkitilimme mukanaan tuomia todennäköisyyksiä meillä on tuo kolmosen toive eli meri  ja vielä joki bonuksena vieressä. 




Olenko aina saanut kaiken mitä olen halunnut? En tietenkään. Moni asia on  vuosien varrella muuttunut merkittömäksi tai toive vaihtanut raidetta. Miten iloinen olenkaan, että unelmani jostakin ala-asteen pojasta eivät käyneet toteen:D. Raha ei vaan riitä jokaiseen haavematkaan, toivehuonekaluun tai idean toteuttamiseen. Ainakaan vielä. Harvemmin meille tulee mitään pikavastauksia, vaan useimmiten toiveiden toteutuminen on ollut vuosien tie. Se on toisaalta opettanut sen, että toivoa saa ja kannattaa pitää yllä. Unelmaa ei tarvitse tappaa, vain koska se juuri nyt ei ole mitenkään mahdollinen. Kymmenen vuoden päästä se voikin yllättäen syntyä. Sen tähden unelman tiedostaminen on tärkeää, jotta matkan varrella voi hivuttautua sitä kohti.






Isojen toiveiden rinnalla kannattaa pitää pikkutoiveita yllä. Niiden toteuttaminen kun on helpompaa ja näin voi iloita toteutuneista toiveista tiheämpään. Nämä on myös niitä mielihyvä-asioita arjessa. Kun tietää mistä tulee iloiseksi, kannattaa altistaa itseään sille usein. Ja sitten se tärkein: koko ajan ei tarvitse haluta, unelmoida tai toivoa jotakin uutta, vaan nauttia niistä jo olemassaolevista asioista, toteutuneista unelmista ja toiveista. Elämästä, jota saa juuri nyt elää.

Minun mielipaikkani on takkatulen ääressä sohvalla, metsässä, meren, järven tai joen rannalla,  rantakalliolla, nuotiolla, ruokapöydässä, illalla peiton alla, makkarin nurkkatuolissa, kesäiltana terassilla, autossa ajaessani jonnekin. Tänään olen ollut monessa noista ja kylläpä minulla olikin ihana vapaapäivä. Tulette vielä siitäkin kuulemaan. Tämän tekstin kuvat on myös otettu mielipaikoissani. Kuvasin ne eilen illalla kuopuksen kanssa, kun odotimme esikoista ja kakkosta nyrkkeily-harkoista. Miten kaunis ilta se olikaan. Merta, metsää, veneitä, autoilua, rantaa, puutalokatuja ja taivaallinen väri-iloittelu.



Vanhan talon haaveisiini kuului aina lasi-veranta. Minulla on niistä monta kuvaa unelmien talo-kirjassani. En saanut sitä. Ei haittaa. Kaikkea kun ei voi saada ja montaa asiaa ilmankin voi olla onnellinen. Onneksi kuvan talossa asuva sai verantansa. Ja noin kauniin vielä.


Unelmat siis saattavat toteutua, siksi kannattaa unelmoida. Perustaa vene-tilejä ja surffailla myynti-ilmoituksia netissä.  Kirjoittaa listoja maista, jossa haluaisi vierailla, toivoa lottovoittoja ja päivää, jolloin ei ole yhtään velkaa. Elää tiedostaen, että onni on tässä, vaikka yksikään unelma ei enää toteutuisi. On saanut jo yllinkyllin. Kirjoitin sen ajatuksen tuonne alakuvaan: "Jos et löydä onnea siitä missä olet, mistä muualta kuvittelet sen löytyvän?" Älä siis ikinä erehdy luulemaan, että vasta unelmasi saavuttaminen tekisi sinut onnelliseksi. 

maanantai 29. helmikuuta 2016

AURINKO ARMAS

Joskus arjen iloja täytyy ihan etsiä. Viime päivinä ei sitten ollenkaan. Kun heräät valoisaan aamuun, se on onnea. Ja kun aurinko armas viihtyy kanssasi yli kello kuuteen, se on jo lähellä hurmosta. Jos kesken työpäivää järjestyy muutama vapaa minuutti, niin ei kun ulos ja kasvot kohti valonlähdettä. Imen valoa. Voin jo kuvitella sen lämmittävän puolen. On vahvasti eloonjäännyt olo. Talvi ja pitkä pimeä on lopultakin voitettu. Ymmärrän sitä Ronjaa, jonka oli ihan pakko huutaa keväthuuto.




Aurinko ei katso alentuvasti. Ei valikoi sitä kenelle paistaisi. Yhtälailla kaunistaa rikkaan pihan ja luo valon slummeihin. Tekee tehtaan varjoissa eläville näytöksen. Piipahdin tänään pikaisesti siellä mitä jo haaveilin kotiseuduiksi. Olisivat olleet oikeassa ne varoitelijat. Siellä haisee. Tehtaan varjo luo omat rasitteensa. Mutta auringossa näytti kauniille, jopa se haisutteleva tehdas.






Meillä pakataan. Olohuoneessa on kasoja toppahousuista, pipoista ja hanskoista. Kuivuri viimeistelee viimeisiä pyykkejä. Keittiön pöydällä on tarkistuslista. Muistithan pyyhkeen, yöpuvun ja villasukat? Muutama tunti sitten viiletettiin vielä pitkin Kymenlaaksoa, kun laskettiin, että on halvempaa ostaa lapsille käytetyt varusteet, kun vuokrata sukset ja monot kolmeksi päiväksi. Kaikille löytyi sopivat välineet.



Aamulla vaihdetaan maisemaa. Miten pitkästi onkaan kulunut aikaa jostakin aiemmasta lähdöstä. Olemme kuin uuden edessä. Mitä pitää pakata. Monelta laitetaan kello soimaan. Osataanko enää tällaista reissaavaa elämää? Ja samalla tuntuu, että jo on aikakin. Vaihtelu varmasti virkistää.