Viittasin tuolla aiemmassa tekstissä, että mietin Ketunkierroksella asioita, jotka ahdistavat minua. En todellakaan ole mikään helposti ahdistuva ihminen, vaan perusluonteeltani sellainen yleistyytyväinen. Ehdottomasti enemmän optimisti kuin pessimisti. Hyvin harvoin joudun ahdistuksissani valvomaan öitä tai murehtimaan asioita päivätolkulla. Pääosin tiedostan oikein hyvin hyväosaisuuteni suhteessa kehitysmaiden ihmisiin ja jopa moniin kanssakansalaisiin. Osaan tarvittaessa hävetä "ahdistuksiani" ja piirtää niihin lainausmerkit. Olla niistä hiljaa oikean hädän äärellä. Mutta jos ahdistaa niin ahdistaa, ymmärrätte kai.
Ahdistuksen aiheuttajia minulla ei ole montaa, mutta ovat mahdottoman sitkeässä ja aalloittain päälle pukkaavia. Tämä ahdistuksen kultainen kolmioni on raha, paino ja Alzheimer. Näistä kahden vuoksi olen joutunut joskus murehtimaan jopa öitä. Siinä kävellessä tajusin, että jokainen ahdistukseni tulee lapsuuskodin perintönä. Auttaisiko niistä eroon pääsemiseen tällainen julkinen pohdiskelu?
Lapsuudenkodissa ei rahaa ollut liikaa. Isän mielestä äitien tehtävä oli olla kotona, joten perheessämme oli vain yksi tienaaja. En muista, että olisin lapsena kokenut puutetta, mutta tiedostin kyllä, että rahaa ei ollut liiaksi. Tai ehkä ennemmin sen, että oli ihmisiä, joilla oli enemmän rahaa kuin meillä. Äiti teki vaatteet farkkuja myöten itse ja uusia harvemmin kaupasta ostettiin. Pyörää ja muita isompia investointia piti aina odottaa. Onneksi koko senaikainen elämä oli huomattavasti pienimuotoisempaa ja vaatimattomampaa kuin nykyään, niin meillä kuin naapureillakin. Meillä oli sellainen peruskoti, jossa ei todellakaan sisusteltu tai tehty isoja remontteja. Talo ja samat tavarat sai palvella koko lapsuusvuodet sellaisenaan kuin ne 1974 oli sinne hankittu. Lasten elämäkään ei ollut mitään kilpavarustelua, kuten nykyään. Elomme oli perin antimaterialistista.
Vanhempien avioeroa edelsi isän yrityksen konkurssi, joka vei mennessään kaiken. Oli taattu yrityksen lainoja omalla omaisuudella. Yksinhuoltajan perheessä penni oli sen jälkeen tiukassa. Rahat ei vaan riittäneet. Murrosikäisenä aloin jo silloin tällöin kokea kavereiden seurassa, että olin köyhä. Ei voinut pyytää rahaa elokuviin, festarilippuihin tai vaatteisiin, kun näki äidin koittavan selviytyä niistä ihan välttämättömimmistä asioista. Tyhjän tilin ahdistus siirtyi tyttäreen. Tuntui jotenkin nololle, että ei ollut varaa tehdä asioita, jotka muille oli normaaleja. Rahasta alkoi tulla asia, jolla toiset sai asioita ja toiset jäi sen puutteesta ilman.
Yläasteen jälkeen pääsin kesätöihin ja koko lukioajan työskentelin lauantaisin ja kesäisin kesätöissä. Oman rahan ansiosta pystyin lopulta kulkemaan kavereiden mukana pizzalle tai elokuviin. Tarkka piti markoistaan olla ja koko elämän on markat, liirat ja eurot tiukassa olleetkin, joten on ollut syytä elää suu säkkiä myöten. Kunnia-asiani on ollut, että ei ole eletty lainaksi tai osteltu osamaksulla. Että laskut on maksettu ja tultu omilla toimeen. Toimeen on onneksi tultukin, mutta kyllä se on ollut sellainen jatkuva haave, että olisi joskus rahaa niin paljon, että sitä ei tarvisi miettiä. Kun tulisi ne kuukaudet, jolloin jäisi jotakin ylikin. Tyhjenevän tilin ahdistus yllättää siis kuukausittain, joskus laimeampana, joskus kovemmin. Suuri määrä lainaa pistää välillä mietteliääksi.
Isällä oli ylipainoa, joka ei haitannut häntä. Kantoi mahansa ilman näkyvää murehtimista asiasta. Äiti taas oli melko normaalipainoinen herkkusuu, joka oli jatkuvasti laihiksella. Hän ei tykännyt urheilla, mutta oli mehupaastoa, kaalisoppakuuria, laihista, joka kaatui joka ikinen kerta milloin mihinkin herkkuun. Kiusaus vain kävi ylivoimaiseksi. Pysyvästä painonnousua hillitsevästä elämäntavasta ei tullut äidille koskaan mitään. Minä taas sain syödä kaiken mitä mieli teki ja pysyin hoikkana. Muistan kuinka äiti antoi yläasteikäiselle minulle neuvon opetella elämään ilman herkkuja, koska jossakin vaiheessa ne jäävät vatsanseudulle, mutta niitä ilman ei enää voi olla. En ottanut opiksi.
Kuopukseen saakka kaikki sujui hyvin painonhallinnan saralla, mutta viimeiset kymmenen vuotta on näyttänyt kyllä ihan justiinsa siltä, että ei ole omena kauas puusta pudonnut. Minä rakastan kaikkea sellaista, jonka johdosta painan koko ajan enemmän kuin haluaisin. Minun on äärimmäisen vaikea kieltäytyä herkuista tai oppia syömään tasaisen järkevästi. Minä en tykkää urheilla, mutta minä karppaan, toivon ihmettä puntarille mennessä, aloitan tänään sokeripaaston, mutta kun työpaikan kahvipöydässä oli taas kakkua. En nyt tiedä, että onko ahdistaa oikea sana tässä yhteydessä, mutta ottaa kyllä säännöllisesti päähän. Että ei aikuinen ihminen pysty laittamaan itseään ruotuun tässä asiassa. Mutta periksikään ei voi antaa ja siksi huomenna taas aloitan….
Kun vein äidin sinä kamalana jouluna muistitestiin ja Alzheimerin todellisuus iski täysillä päin naamaa, muutti minuun sairastumisen pelko. Ensimmäinen vuosi oli vaikein. Ahdisti todella usein. Luin perinnöllisyyden mahdollisuudesta, pelästyin joka ikistä unohdustani, laskin lasteni ikiä silloin kuin olisin äitini ikäinen hänen sairastuessaan. Vuosien myötä tilanne on toki helpottunut, enkä ajattele asiaa jatkuvasti, mutta toistuvasti kuitenkin. Luen jokaisen näkemäni artikkelin ja uutisen taudin hoitokeinoista, uusista kokeiluista jne. Rukoilen todella usein, että Jumala varjelisi minut ja läheiseni tältä taudilta.
Toki muitakin ahdistuksia tulee ja menee. Heittelen niitä aika helposti olan yli, mutta nämä kolme löydän jostakin syystä aina uudelleen ja uudelleen edestäni. Onko se sitten niin, että jokaisen elämässä täytyy olla joku ahdistus-vakio? Mikäs sinua ahdistaa vai oletko keksinyt jonkun viisastenkiven, joka upottaa ahdistukset lopullisesti? Vai luuletko, että ahdistukseton elämä on ylipäänsä mahdollista?
ps. Kuvat siltä samaiselta illalta, kun kuopuksen kanssa käytiin kuvaamassa. Silloin ei ahdistanut kyllä yhtään mikään.
12 kommenttia:
En usko, että sellaista ihmistä tältä maapallolta löytyy, jota ei jokin asia ahdistaisi. Minuakin ahdistaa välillä nämä surkeat geenit.Yleensä en asiaa ajattele, mutta joskus on niitä hetkiä, jolloin suorastaan pelottaa, että mitäs jos... Silloin pitää vaan yrittää ajatella järkevästi tyyliin tämä asia ei murehtimalla parane. Ei kovin helppoa. Paino nousee täälläkin ja se ärsyttää. Välillä ajattelen, että who cares ja sitten taas makkarat masentavat. Toisaalta paino ei ole niitä suurimpia murheita, vaikka eihän se kivalta tunnu, kun näkee esim kuvan itsestään. Pitkä välimatka äidin luo ahdistaa välillä. En pysty olemaan huolehtiva tytär, vaikka haluaisin, Tämänkin asian kanssa on vaan opittava elämään. Juuri nyt mielessä pyörii nämä meidän talokuviot. Tuntuu lähes ylivoimaiselta edes ajatella muuttamista. No, ehkä se ei tapahdukkaan. Niin, että kyllä täälläkin välillä ahdistaa, vaikka aika hyvin pystyn ajattelemaan asioita järjellä. Rahasta en enää murehdi. Lamasta selvisimme ja sen vuoristoradan jälkeen uskon, että selviämme tulevaisuudessakin.
Hienoa, että kirjoitit näinkin henkilökohtaisista asioista.
Tuttu tunne tuo on. Varsinkin yöllä asiat paisuvat. Raha, tuo välttämätön, kuinka saada riittämään. Yksinhuoltajana, kaksi lasta lukiossa ja yksi pienempi, se raha oli usein mielessä ja hiki niskassa. Kun tuo aika jäi taakse, tuli ahdistus, kuinka se raha riittää eläkkeellä, kun tulot putoaa.
Sairaus ahdisti niin paljon, että nuorimman huoltajuudesta tehtiin virallinen paperi maistraatissa. Jos äiti kupsahtaa, lapsi siirtyy serkkuni tuttuun perheeseen. Sairaus on edelleen, mutta tuokin lapsi on aikuinen.
Näin 60+ ikäisenä ei paljon peiliin viitsi vilkuilla. Paino on pysynyt ennallaan, mutta vartalo muuttaa muotoaan, ei suoranaisesti ahdista, vaan ärsyttää.
Nykyisin välillä on selittämätöntä ahdistusta lasten elämästä ja omasta vanhenemisesta ja pärjäämisestä sitten.
Olen sellainen etukäteen murehtija ja se vie paljon turhaa energiaa.
Kiitos, että tartut arempiinkin aiheisiin.
Aurinkoista viikonloppua!
Kiitos kun jaoit ahdistuksia, niita on varmasti jokaisella. Minua ahdistaa maailman tilanne, se varmaan jotenkin konkretisoituu taalla kun Syyrian sota on vieressa ja pakolaisia nakee paivittain. Olen ahdistunut siita ymmarryksesta etta ihmiset eivat saa yhdessa tarpeeksi hyvaa aikaan. Omalla tasolla ahdistaa huonot geenit, jotka tulevat joskus uniin ja viime aikoina myös paino. Olen aina ollut sellainen etten painoa tarkkaile kauheasti mutta nyt olen ahdistunut ja kiloja on saatava pois. Onneksi on perjaintai ja viikonlopun kynnyksella kaikki on aina valoisaa. Mukavaa viikonloppua.
Ahdistuksen aiheita löytyy varmaan jokaiselta,ja minulla on nuo samat kuin sinulla,plus vielä syöpä,joka ahdistaa erityisesti perhehistorian vuoksi. Painoa en saa millään pudotettua vaikka en edes syö herkkuja ja säätelen syömistä.Maailma on niin täynnä ahdistavia asioita mutta täytyy uskoa että sieltä löytyy hyvääkin tasapainottamaan ahdistavia asioita.
Kaunista viikonnloppua teille.Ja kuvat ihanat,etenkin tuo heijastuskuva:)
SaaraBee: Ehkä tuon sairastumisen pelon myötä olen enemmän tarttunut hetkiin. Tajunnut, että minulla ei ehkä olekaan loputtomasti terveitä päiviä. Siksi, kun nyt vielä olen terve, kannattaa mennä ja lähteä. Nauttia tästä hetkestä ja siitä mitä vielä voin tehdä ja nähdä. Ja sitten yleensä törmään siihen rahaan:(. Tiedän hyvin, että olemme saaneet mennä ja tulla kestovertoihmistä enemmän. Olen siitä todella kiitollinen. Mutta ei se estä sitä tosiasiaa, että nauttisin matkustamisesta edelleenkin. Se piristää jotenkin erityisellä tavalla, kun tietää, että matka on jossakin edessäpäin:D.
Toivottavasti teidän taloasia järjestyy parhain päin ja pääset siitä ahdistuksesta.
Mimon mami: Minä olen murehtinut vain muutamia öitä elämässäni. Yksi liittyi rahaan siinä mielessä, että ostimme Turkissa auton, joka osoittautui ihan katastroofikaupaksi. Se oli niin järkyttävää, että valvoin yön pohtien kaikenlaista kauhuskenaariota. No, selvisimme. Rahaa meni runsaasti kankkulan kaivoon, mutta lopulta pääsimme autosta eroon ja ajan kanssa asia unohtui. Paitsi etten IKINÄ enää osta Kiaa;). Toinen yövalvominen oli tuon äidin sairauden paljastumisen jälkeinen yö. Se oli kauhea yö. Painon takia ei sentään ole yöunet mennyt, mitä nyt ylensyömisen vuoksi kärsinyt joskus unettomia öitä mm. laivan seisovanpöydän jäljiltä kerran Tallinnan reissulla. Ahneella on PIIIP loppu.
Petra: Täällä Suomessa maailman pahuus pääosin on unholassa, kunnes tapahtuu jotakin järkkyä ja uutiset toitottaa sitä. Voisin kyllä kuvitella, että siellä tulisi asioita mietittyä enemmän. Sitä Turkinkin tilannetta. En minäkään nyt meinaa ahdistua, kun on vapaa viikonloppukin edessä:).
Jael: Minulla taisi olla ennen tätä Alzheimer-ahdistusta jonkunlaista pelkoa rintasyövästä. Tuleehan se aina välillä muutenkin mieleen, kun on jotain kolotuksia tuon tuosta kainaloiden alueella tai rintavarustuksessa. Tosin niitä on tainnut olla vähän aina vaihtelevasti, joten olen päätellyt sen vain johtuvat jostakin hormoniheilautuksista. Allah Korusun- Jumala varjelkoon, sanoisi turkkilainen.
Rohkea aihe keskusteltavaksi ja kuten muutkin toteavat:kaiketi kaikkia jokin aihe ahdistaa; sairaudet, maailman eriarvoisuus ja kriisit, huoli vanhempien ikääntymisestä, lasten pärjäämisestä, Toiset murehtivat murehtimasta päästyään ja hukkaavat elämän ilonsa siinä sivussa, mutta kukapa sitä luonnolleen mitään mahtaa, mutta kenenkään ei myöskään tarvitse kantaa koko maailman murheita.
Yöuniani en ole tainnut murehtimisella sentään koskaan menettää, mutta toki vaikeat asiat tai tilanteegt ovat joskus mietityttäneet, vaikka olen positiivinen ja optimistinen luoone ja pyrin aina ajattelemaan niin, että kyllä tästä selvitään.
Carola: Tuossa raha ja paino asiassa kaipaan kai eniten huolettomuutta. Miten mukavaa se olisi, kun ei tarvitsisi laskea pennosia eikä kaloreita. Tekisi, ostaisi ja söisi mitä mieli tekisi. Ja samalla tiedän, että juuri sen takia ne matkat, juhlapäivälliset, karkkipäivät, hotelliyöt yms. on niin ihania, kun ne ei ole jatkuvasti saatavissa. Tämä on siis tällainen dilemma, jonka kanssa toisaalta ja toisaalta vastausten parissa pyörin. Välillä enemmän harmitellen ja välillä en ollenkaan. Oikeastihan se on hienoa, että osaa tulla vähemmälläkin toimeen. Ja oikeesti en laske koskaan kaloreita, se tuntuis tosi työläälle:D.
Osuitpa asian ytimeen, kun paikansit ahdistustesi juuret. Ainakin minä löydän yhteydet omaan elettyyn elämääni, erityisesti lapsuuteeni. Yksi pahimmista ahdistuksistani liittyi isäni äkkikuoleman jälkeisiin vuosiin yli 30 vuotta sitten. Kannoin jatkuvaa huolta jäljellä olevien rakkaitteni terveydestä, oli siihen sitten aihetta tai ei. Koin tehtäväkseni olla valppaana ja estää kaikki uhkaava ja paha. Tuo aika ei ollut helppoa mutta näin jälkikäteen nähtynä opin paljon itsestäni. Vastuunkantajan roolista tuskin koskaan pääsen täysin vapaaksi mutta enää se ei samassa mitassa ahdista. Jossain hetkissä saatan tuntea sen ailahduksen mutta kun tiedostan, mistä on kyse, näen asian realistisemmin ja hengitän kevyemmin.
Mörköjään ei pääse loputtomiin karkuun, ne tulevat vastaan muodossa tai toisessa. Uskon siihen, että rohkeus olla kasvokkain ahdistuksen kanssa, tulla sen kanssa tutuksi, ymmärtää mistä se kumpuaa ja tahtoo sanoa, vie siltä voiman. Hetkessä se ei tapahdu mutta onhan siihen aikaa koko elämä. Ja oikeastaan se on mielenkiintoistakin. Löysin muutama vuosi sitten meditoinnin ja tietoisuustaitojen harjaannuttamisen. Siitä koen saaneeni paljon. Toimii minulla parhaiten säännöllisesti päivissäni mukana ollen.
Ja kiitos kauniista syksyisistä kuvista. Paitsi kuvia, kävelyretket tuottavat oivalluksia ja viisaita ajatuksia! Anisi
Anisi: Olen kyllä yrittänyt puhua itselleni järkeä. Käyn kehityskeskusteluja itseni kanssa. Olenkin oppinut jo moneen kertaan, että elämä kyllä kantaa ja asiat järjestyvät. Turvani ei ole pankkitilin saldossa, vaan Jumalassa. Raha on aina riittänyt tai apu saapunut jostakin juuri sopivasti. Se ettei saa kaikkea mitä haluaa, on ihan normaalia. Painonhallinnan kohdalla olen käskenyt vihdoinkin tehdä asialle PYSYVÄSTI jotakin, mutta kun. Tämä ärsyttää ehkä juuri siksi, että se on asia, jonka pystyisin tekemään, mutta kun en vaan saa tehtyä. Heikko itsekuri ei ole mikään mieliominaisuus itsellä. Sairastumisen murehtiminen on kaikkein hölmöintä, sillä en pysty siihen asiaan vaikuttamaan yhtään mitenkään. Ja ehkä juuri sen vuoksi se on kaikkein pelottavinta. Siihen liittyy itsensä menettämisen pelko. Asiat unohtuvat palatakseen taas uudelleen. Eikä ne minua hukuta tullessaan, joten mikäs siinä sitten. Voinhan minä niiden kanssa elääkin.
Aikaa ajatella. Joskus hyviä ja joskus huonoja ajatuksia. Tulee siivottua sitä omaa päätänsä.
Kun kävin lääkärissä vuositarkastuksessa oli kaikki hyvin! Sanoin lääkärille että nyt on vain sitten ylipanoni ongelmana. Paluumuuttajan paino ei voi verrata minun painooni. En oikein helpolla ymmärrä sinua tässä ahdistuksessa, kun et ole, minun mielsetäni, koskaan ollut ylipainoinen. Mutta näemme asioita eri tavalla.
No, lääkäri vastasi minulle näin: "Rasvassa on suojaavaa estrogeeniä, jos/kun kaadut lonkka ei murru ja on tieteellisesti tutkittu, että lihavat naiset elävät kauemmin kuin laihat". Mene ja tiedä pitääkö tämä paikkansa, mutta tulin lohdutetuksi :)
Minua ahdistaa kaikkein eniten jos ihmissuhteissa on solmuja ja "kränää". Eläkkeeni ei tahdo milloinkaan riittää. Kyllä sekin ahdistaa joskus, mutta minulla on kaikki mitä tarvitsen. Kunhan ei tule yllätyksiä, esim. vanhan autoni korjaamista, tai vastaavaa, niin menettelee. Mitän ei jää kylläkään säästöön eikä ulkomaanmatkoja voi enää tehdä. Jos ei lahjaksi saa, niinkun minä kun täytin 70. Veljeni asuu talvet Espanjassa ja hän lahjoitti minulle matkan sinne :) :) Lähden, jos Jumala suo, 13.10. ja saan olla heillä 10 päivää! Olen kuin lapsi jouluaattona!!:)
Terveisää kaijjaanilaiselta
Kajjaanilainen: Mummojen kuuluu minusta olla hieman pyöreitä, eikä kuivakoita:D. Mutta tuo se on aina jännä, että milloin ne lihotut kilot saa olla ongelma? Vasta sitten kuin niitä on 15, 20 tai 30 kiloa liikaa? Samalla tavalla ne kiristää housuja ja pömpöttää vatsaa ne 5-10 ylimääräistä kiloakin. Ja se minua eniten ärsyttää, että pitäisi ostaa uusia vaatteita, kun ei meinaa mahtua vanhoihin. Että täytyyhän ihmisen pystyä mahtumaan omiin housuihinsa, vai mitä?
Ja tyhjän tilin ahdistus liittyy juuri tuohon, että mitä jos loppukuusta tapahtuukin jotain yllättävää. Tulee lasku, jota et muistanut, joku hajoaa tms. IHANAA, tuollainen on juuri paras lahja. Jotakin mitä ihminen itse ei millään raaskisi ostaa tai johon hänellä itsellä ei olisi mahdollisuutta. Nautihan nyt sitten auringosta ja kaikesta urakalla.
Kiitos lohdutuksesta mummojen pyöreydestä! :) Yksi lastenlapsista sanoo usein mulle "olet niin pehmeä" :)
Muistatko, kun surin kilojen menetystä Istanbulissa? Sanoit "kyllä ne vielä tulevat takaisin"!? Olisinpa nyt, terveenä, samoissa kiloissa! Mutta olen ihan tyytyväinen kun olen voinut käyttää samoja vaattetita 6 !! vuotta.
Kas kun ei ole oikein varaa uusiinkaan.
Terv. Kaijjaanista!
Lähetä kommentti