Sunnuntaiaamu venyi pitkälle päivään sängyn pohjalla. Hääreissu oli alkanut edellisenä aamuna kahdeksalta ja olimme takaisin kotona puolen yön jälkeen. Paluumatkaa oli tehty pimeässä vesisateessa ja päänsärynhän siitä sain seuralaiseksi. Tosin taitaa olla jotakin tauti-pohjaista, kun ei ole vieläkään särky lakannut. Koska päivä oli särystä huolimatta aurinkoinen ja kaunis, ei haluttu sitä sisällä ololla hukata. Kolmonen oli helposti houkuteltu mukaan kotitekoiselle jokiristeilylle.
Kotirannassa saattoi jo aavistella, että tuuli toisi omat haasteensa tälle veneretkelle. Meidän paattimme, kun on erittäin pieni ja jo pienikin liplatus siinä tuntuu. Ajetiin ohi vanhan höyrypanimon ja hyväntuulen sillan alta päästiin onneksi tyynemmille vesille. Nuo kauniit entisten tehtaanomistajien talot olen kuvannut aiemminkin, mutta ovat niin kauniita, että nappasin ne kuvaan taas.
Kotkan keskusta on nimensä mukaisesti Kotkansaari. Sinne pääsee kolmea eri siltaa myöten. Tällä reissulla alitimme niistä kaksi. Sillan alta tullessa vasemmalle jää Hovinsaari ja keskustan vanha satama oikealle. Saari onneksi hillitsi tuulta ja tässä välissä keikutus tasaantui.
Satamassa on merimuseo Vellamo ja jäänmurtaja Tarmo.
Kolmonen meillä on sen sorttinen poika, että kun hän jostakin asiasta innostuu, hän on sitten niitä miehiä henkeen ja vereen. Nyt on veneily IN ja poika ohjaa meitä varmasti kohti Kymijokea. Merimerkkejä harjoittelevat isänsä kanssa matkan varrella. Purjevene on siirtynyt sitten joskus utopiahaaveesta seuraavalle asteelle, sillä puheet kulkevat tähän tyyliin: "Varissaareen mennään sitten sillä purjeveneellä." Täytyy tunnustaa, että minäkin olen lämmennyt tälle asialle ja ladellut omat ehtoni. Vessa täytyy olla ja jonkun sortin keittiö. Käyn myös kurkkimassa miesväen löytöjä: "ei noin rumaa. Eikö niitä veneitä ole valkoisilla seinillä." Täällä vesillä sitä taas muistaa, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa.
Sunilan tehtaalta kurvaamme jokisuistoon. Kiertelemme lumpeet ja tuuli tyyntyy entisestään. Miesväki ajatteli ensin, että käännytään joen alkukohdasta takaisin, mutta emme maltakaan. Ajellaan jokipuistolle asti ja jäädään miettimään, että mitähän sieltä edestä olisi löytynyt? Kello on kuitenkin jo paljon ja lisämatka olisi tarvinnut jo tukevampia eväitä, kun pelkän kahvin ja kaakaon. On siis aika kääntyä takaisin.
Takaisin kotiin me saavuimme, vaikka tullessa siltojen alta takaisin kotisuoralle, alkoi aallot olla jo melkoiset. Keskipenkille ja taakse pärski, mutta keulassa istuva säilyi vielä kuivana. Kamera oli pakko jo pistää pussiin. Kotona sai onneksi kuivaa päälle ja grillin nopeasti kuumaksi.
Tämä purjevene-haavehan meillä on elännyt vuosien varrella enemmän ja vähemmän. Törmäsin siihen itse asiassa eilen, kun selasin vanhan blogin puolelta meidän matkoja. Miettiessäni, että minkä niistä seuraavaksi tekisin kirjaksi. Muistatteko tätä? Jotakinhan tässä meidän elämässä on jo tapahtunut siten noiden mietteiden:). Talo on (lue: velkaa on). Eläkevuodet merellä maata kiertäen on säilynyt puheissa. Tarvitsisihan sitä kuitenkin harjoitella hieman ennen sitä, vai mitä? Mietin myös mitä kaikkea hauskaa tässä lähellä olisi, jonne purjeveneellä pääsisi ilman yöpymiskustannuksia hotelleissa. Kotkan saaristo, Utö, Ahvenanmaa, Saarenmaa, Tallinna, Tukholma, Suomen länsirannikko, Porvoo...
Tämän, kuten monen muunkin haaveen tiellä vain on se raha. Kolmonen on nyt miettinyt urakalla, että mistä meidän perhe voisi säästää, jotta vene saataisiin ostettua. Ainut varma keino oli hänen mukaansa se, että lopetetaan syöminen. En oikein tiedä, että kuinka se olisi mahdollista:D? Perustivat kuitenkin eilen isänsä kanssa venetilin ja nyt sitten vain katsotaan, että voisiko sinne jostakin ihmeestä ilmestyä rahaa? Eihän sitä nyt mitään saa jollei ainakin yritä.
10 kommenttia:
Fanitan kolmostasi!<3 Haaveita pitää olla! Unelmilla on myös taipumus toteutua, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin.
Kolmonen:) Olipa kauniit näkymät veneestä .Toivottavasti se purjevenekin joskus muuttuu haaveesta todelliseksi-
Ja toivottavasti ei flunssa iskenyt...
Onpa teilla upeat veneilyreitit, en yhtaan ihmettele etta Kotkassa alkavat siis purjehdushaaveet elaa.
Jännää että olette noin merihenkisiä. (tai ihmekö tuo jos olette aina asuneet meren äärellä...) Voin kyllä kuvistasi aistia raikkaan merituulen ja veneen keinunnan. Itse en ole koskaan oikein tykännyt vesistöistä niiiin paljoa, en ole kovin hyvä uimaan, ja veneessäkin vähän pelottaa ja on vähän tylsääkin, hih. Taidan olla enempi vuoristotyyppiä :D
Anonyymi: Meidän kolmonen on ainoa laatuaan. Jännä nähdä, että mitä siitä pojasta isona tulee. Ruokaa sille nyt ihan varmasti täytyy kuitenkin antaa, että nähdään se isoksi tuleminen:).
Jael: Kolmonen. Toisaalta realisti, sillä meillä ei vain jää mitään säästöön. Mutta kun tarpeeksi johonkin uskoo ja jotakin haluaa, ehkä tapahtuu venetili-ihme:).
Petra: Kotka on ihan Suomen parhaita veneilypaikkoja, sillä meillä on tässä vieressä ihan mahtava saaristo!
Matkatar: Minä en tykkää enää uida, kun vesi on aina kylmää, mutta veneessä olosta tykkään. Ja saaressa olosta sitäkin enemmän. Että ehdottomasti meri-ihmisiä.
Kyllä haaveita pitää olla, vaikka järki(?) sanoisi jotain ihan muuta vedoten rahaan, kokemukseen tai muiden neuvoihin. Ihana kolmonen! ^^ Jospa nyt ei kuitenkaan siitä ruoasta luovuta. Ja ihana kuulla, että teidän lapsilla riittää innostusta ja intohimoa. Se on tärkeää ja kantaa pitkälle.
Minäpä uskon, että teidän purjevenehaave vielä toteutuu, tavalla tai toisella! :-) Kyllä se vaan niin on, että kun haaveet laitetaan alulle, niin asioita alkaa tapahtua. Ihana kolmonen. <3
Hurmioitunut: Kolmosen kohdalla intohimo ei ole ehkä maailman pitkäikäisintä, mutta mikäs siinä. Voihan sinä rakastaa jotakin tulenpalavasti hetkittäinkin. Ostospäätös kannattaa siis ennemmin rakentaan isännän pitkään rakkauteen purjehdusta kohtaan:).
Satu: Eihän sitä koskaan tiedä. Olihan se ihan utopiaa saada talo meren ääreltä ja täällä sitä vain ollaan. Joten uskon purjevene-haaveen toteutumiseenkin. Missä aikataulussa, se on vielä hämärän peitossa.
Purjehtiminen on kivaa, mutta kallistuvaa venettä, tyrskyjä ja keinuntaa ei saa pelätä, nuorena tyttönä on tullut purjehdittua, tykkäsin;) Haaveita saa ja on hyvä olla, ja jotenkin kummasti ne joskus toteutuvatkin, tilin avaaminen on jo unelman liikkeellepano, siitä vaan keksimään miten venekassaa kartutetaan.
Carola: Ei kannnata olla tietenkään tyhmänrohkea, mutta kallistumista ei kannata vältelläkään. Meidän viimeinen purjehduskesä oli 1997. Silloin oli purjehtijalle täydellinen kesä, kun oli reippaasti tuulta ja silti niiin lämmin, että purjehdittiin uikkareissa. Sitten tulikin myrskyt ja masto katkesi. Meni vene myyntiin. 1998 syntyi esikoinen ja purjehdukset on ollut siitä asti tauolla:). Oli aikakin.
Lähetä kommentti