Sunnuntaiaamu venyi pitkälle päivään sängyn pohjalla. Hääreissu oli alkanut edellisenä aamuna kahdeksalta ja olimme takaisin kotona puolen yön jälkeen. Paluumatkaa oli tehty pimeässä vesisateessa ja päänsärynhän siitä sain seuralaiseksi. Tosin taitaa olla jotakin tauti-pohjaista, kun ei ole vieläkään särky lakannut. Koska päivä oli särystä huolimatta aurinkoinen ja kaunis, ei haluttu sitä sisällä ololla hukata. Kolmonen oli helposti houkuteltu mukaan kotitekoiselle jokiristeilylle.
Kotirannassa saattoi jo aavistella, että tuuli toisi omat haasteensa tälle veneretkelle. Meidän paattimme, kun on erittäin pieni ja jo pienikin liplatus siinä tuntuu. Ajetiin ohi vanhan höyrypanimon ja hyväntuulen sillan alta päästiin onneksi tyynemmille vesille. Nuo kauniit entisten tehtaanomistajien talot olen kuvannut aiemminkin, mutta ovat niin kauniita, että nappasin ne kuvaan taas.
Kotkan keskusta on nimensä mukaisesti Kotkansaari. Sinne pääsee kolmea eri siltaa myöten. Tällä reissulla alitimme niistä kaksi. Sillan alta tullessa vasemmalle jää Hovinsaari ja keskustan vanha satama oikealle. Saari onneksi hillitsi tuulta ja tässä välissä keikutus tasaantui.
Satamassa on merimuseo Vellamo ja jäänmurtaja Tarmo.
Kolmonen meillä on sen sorttinen poika, että kun hän jostakin asiasta innostuu, hän on sitten niitä miehiä henkeen ja vereen. Nyt on veneily IN ja poika ohjaa meitä varmasti kohti Kymijokea. Merimerkkejä harjoittelevat isänsä kanssa matkan varrella. Purjevene on siirtynyt sitten joskus utopiahaaveesta seuraavalle asteelle, sillä puheet kulkevat tähän tyyliin: "Varissaareen mennään sitten sillä purjeveneellä." Täytyy tunnustaa, että minäkin olen lämmennyt tälle asialle ja ladellut omat ehtoni. Vessa täytyy olla ja jonkun sortin keittiö. Käyn myös kurkkimassa miesväen löytöjä: "ei noin rumaa. Eikö niitä veneitä ole valkoisilla seinillä." Täällä vesillä sitä taas muistaa, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa.
Sunilan tehtaalta kurvaamme jokisuistoon. Kiertelemme lumpeet ja tuuli tyyntyy entisestään. Miesväki ajatteli ensin, että käännytään joen alkukohdasta takaisin, mutta emme maltakaan. Ajellaan jokipuistolle asti ja jäädään miettimään, että mitähän sieltä edestä olisi löytynyt? Kello on kuitenkin jo paljon ja lisämatka olisi tarvinnut jo tukevampia eväitä, kun pelkän kahvin ja kaakaon. On siis aika kääntyä takaisin.
Takaisin kotiin me saavuimme, vaikka tullessa siltojen alta takaisin kotisuoralle, alkoi aallot olla jo melkoiset. Keskipenkille ja taakse pärski, mutta keulassa istuva säilyi vielä kuivana. Kamera oli pakko jo pistää pussiin. Kotona sai onneksi kuivaa päälle ja grillin nopeasti kuumaksi.
Tämä purjevene-haavehan meillä on elännyt vuosien varrella enemmän ja vähemmän. Törmäsin siihen itse asiassa eilen, kun selasin vanhan blogin puolelta meidän matkoja. Miettiessäni, että minkä niistä seuraavaksi tekisin kirjaksi. Muistatteko tätä? Jotakinhan tässä meidän elämässä on jo tapahtunut siten noiden mietteiden:). Talo on (lue: velkaa on). Eläkevuodet merellä maata kiertäen on säilynyt puheissa. Tarvitsisihan sitä kuitenkin harjoitella hieman ennen sitä, vai mitä? Mietin myös mitä kaikkea hauskaa tässä lähellä olisi, jonne purjeveneellä pääsisi ilman yöpymiskustannuksia hotelleissa. Kotkan saaristo, Utö, Ahvenanmaa, Saarenmaa, Tallinna, Tukholma, Suomen länsirannikko, Porvoo...
Tämän, kuten monen muunkin haaveen tiellä vain on se raha. Kolmonen on nyt miettinyt urakalla, että mistä meidän perhe voisi säästää, jotta vene saataisiin ostettua. Ainut varma keino oli hänen mukaansa se, että lopetetaan syöminen. En oikein tiedä, että kuinka se olisi mahdollista:D? Perustivat kuitenkin eilen isänsä kanssa venetilin ja nyt sitten vain katsotaan, että voisiko sinne jostakin ihmeestä ilmestyä rahaa? Eihän sitä nyt mitään saa jollei ainakin yritä.
