OSTAISIN ONNEA

Suomen kesä parantaa juoksuaan syksyä kohden. Kesän takuulla sään puolesta hienoimmat päivät vietimme perjantaina ja lauantaina perhe-leirillä. Monta iloista lasta uimassa ja uimavalvojilla suorastaan hiki siinä laiturilla päitä laskiessa. Laskemista riitti, sillä sadasta osallistujasta puolet oli lapsia. Ohjelman päätteeksi kävin kameran kanssa kierroksella ja kuvasin nämä monesta eri yhteydestä tutuksi tulleet rannat. Näissä hetkissä oli läsnä onni ja lepo. Leirin hälyn jälkeen myös rauha ja hiljaisuus:).

Tiistaina ajellessamme esikoisen kanssa kohti Tamperetta, tuli radiosta jälleen kerran jonkun onnellisuus-kyselyn tulokset. Kyselyssä oli siis kysytty ihmisiltä asioista, jotka tekevät heidät onnelliseksi tai jotka lisäävät heidän hyvinvointiaan. En muista, että mitkä asiat mainittiin, mutta sen muistan että ne olivat niitä perusjuttuja, joita suurin osa meistä varmasti mainitsisi. Toisessa osiossa taas oli annettu tutkimukseen osallistuneille rahaa, joka heidän pyydettiin käyttävän siten, että se tekisi heidät onnelliseksi. Ostettiin siis onnea. Tutkimuksen mukaan rahalla oli ostettu ainakin palveluja, joilla vapautettiin itselle aikaa (siivousta yms.) ja käyty vaikkapa ulkona syömässä.  Tuossa laiturin nokassa koin olevani onnellinen ja mietin taas kerran omaa listaani, joka voisi näyttää vaikka tältä.

Asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi tai asiat, jotka lisäävät hyvinvointiani/onnellisuuttani: 

1. Ihmiset, joista iloita. Tälle leirille mm. kokoontuu vuosi toisensa perään ihmisiä, joiden kanssa olen saanut jakaa elämääni enemmän ja vähemmän. Osa on tuttuja sieltä omasta rippikoulusta asti, osa vieläkin kauempaa. On koulukavereita alakoulusta tai lukiosta, isoskoulutuksesta, tai seurakuntanuorista. Osaan olen tutustunut puolison kautta, osan kanssa on oltu työkavereita, osa tullut tietoisuuteen tällä leirillä. Miten hyvä on olla, kun on niin monia kivoja ihmisiä ympärillä. Leirin aiheena oli yhteys. Koettiin yhteyttä, mikä myös lisää onnellisuutta.

2. Koti. Koti on aina ollut itselleni sellainen turvasatama. Sinne on hyvä palata työpäivän jälkeen, matkoilta tai vaikka kovassa ukkoskuurossa leiripäivän päätteeksi. Koti on ne ihmiset, jotka kotona asuvat ja joiden kanssa saa elämänsä jakaa. Koti on myös seinät, joiden sisällä saa olla juuri se, joka on. Minä olen helposti kotiutuva. Teen kodin sinne missä milloinkin olen asunut. Koti on ollut lapsuudenkoti kolmessa eri osoitteessa, huone opiskelija-asuntolassa, kaksio ylioppilaskylässä Jyväskylässä, vuosi toisten kalustamassa kodissa jne. jne. Koti on se paikka, jossa on hyvä olla.

3. Luonto. Taas illalla kameran kanssa kävellessäni mietin, että miksi en liiku enemmän luonnossa?Luonto palauttaa asiat oikeille paikoilleen ja näyttää sen mikä on todellista. Se rauhoittaa ja hidastaa ruuhkavuosissa riehuvaa. Miten kaunis on maailma. Merenranta, metsäpolku, vuoristopuro, kukkaniitty, suo ja ahonlaita. Luontokokemukset tallentuvat itselleni myös jotenkin syvemmin mieleen. Olihan se nyt aikamoinen se eilisilta, kun sata salamaa iski parin tunnin ajan tauotta, jyrisi ja paukkui.

Jos saisin rahaa käytettäväksi, niin näin ostaisin onnea:

1. Matkat. En koskaan harmittele summaa, jolla olen ostanut meille matkan. Jokainen reissu lähemmäs tai kauas on ollut hintansa väärti. Aina se on vähän niin kuin mielessä, että olisi ihana lähteä reissuun. Miten monta mielenkiintoista paikkaa olisi vielä näkemättä ja kokematta. Tiedän, että monen mielestä ihan turhaa rahanmenoa, mutta eipä ole minun mielestäni. Voi kun saisi vielä kokea monen monta matkaa. Automatkaa, purjehdusreissua, junalla lähtemistä kohti tuntemattomaan tai lentäen maailman ääriin. Kaikki käy.

2. Ruoka. Ruoka on minulle nautinto, ei pelkkä polttoaine. Olen herkkusuu. On ihanaa, kun saa syödä hyvää ruokaa. Ja koska ruoka maksaa paljon kaupassa, ja sitä enemmän vielä ravintolassa, toivoisi tietenkin, että saisi rahan vastineeksi herkullista ruokaa. Miten ärsyttävää on, kun olet maksanut ravintolassa tai kokannut vaivalla ja ruoka ei maistukaan hyvälle. Jos meillä olisi löysää rahaa, kävisimme varmasti enemmän ulkona syömässä ja kaupasta ostaisin varmastikin useammin parempaa lihaa ja lohta. Ihanaa on päästä valmiiseen pöytään. Viikonlopun leirimaksu maksetaan mielellään, sillä se sisälsi aikamoisen monta herkullista hetkeä valmiissa pöydässä ystävien kanssa rupatellen.

3. Säästäisin. Minut tekee onnelliseksi taloudellinen turva. Yleensä yritämme pitää tilillä pientä puskurirahaa yllättäviä menoja varten. Kun on ollut useampi yllättävä meno tai muuten vain tilinylityksiä ja puskurirahasto on ohentunut ohentumistaan, muutun levottomammaksi. Tiedän kyllä, että raha ei tee onnelliseksi, eikä turvani voi olla pankkitilin saldossa, mutta näin se vain on omalla kohdallani. Minut tekee onnelliseksi se, että rahaa jää (lue: jos jäisi) säästöön.

Loma on nyt sitten tässä. Huomenna palaan töihin. Sekin on monella tavalla onnellisuutta lisäävä asia. Että on työpaikka, josta voi aina palata kotiin. Työpaikka, jossa on ihmisiä, joista iloita. Palkka, joka tulee säännöllisesti joka kuukausi. Vaikka siitä ei riitäkään säästöön, sillä voi ostaa ruokaa. Ja töistä voi jäädä ensi kesänä kesälomalle ja matkustaa vaikkapa Japaniin:).

Miten ostaisit onnea? Vai joko sinulla on kaikki onni omanasi? Oletko onnellinen?

KIITOSPÄIVÄ

Tänään on meillä ollut kiitospäivä. Pakko tulla tännekin kertomaan. Esikoinen kirjoitti hienot paperit eli kolmesti ällän ja kolmesti een. Sen lisäksi tuli tieto, että selvitti pääsykokeiden ensimmäisen osion ja osa kaksi on sitten edessä 8.6. Tampereella. Hienoa, upeaa, mahtavaa:D.

Vastahan tuo syntyi ja aloitti taivaltaan Virtasalmella,

kannusti katumuusikkoa kolikolla Englannissa,

ja tanssahteli ympärileikkausjuhlissa Istanbulissa.

Keskussairaalalla käytiin puolilta päivin kolmosen kanssa kuulemassa vapauttava tuomio. Kuulo on palautunut normaalille tasolle ja leikkauksessa asetettu tärykalvo on tiukasti kiinnittynyt korvaan. Ei vaadi enää mitään seurantoja. Nyt vaan korvat hyvään käyttöön ja kuulemaan mukavia asioita. Kuten savusaunan lämmityksestä syntyvää huminaa, jos M-täti ottaa meidät juhannuksena vastaan?

Tässä saunan lämmityksessä 2005.

Katsoin jotain kivaa aforismia onnistumisesta tähän loppuun, mutta jostakin syystä tämä nyt nousi niistä eniten tyrkylle. Ei kyllä liity nyt tähän tekstiin mitenkään, tai ehkä löyhästi, mutta ihan totta kuitenkin. Tällä siis mennään kohti viikonloppua, jolloin toivottavasti ehdin kuvaamaan uusia kuvia.

Jotkut oppivat lukemalla, toiset oppivat muiden virheistä,

mutta muutamien täytyy itse päästä pissaamaan sähköpaimenen lankaan.

-Tom Lundberg-

ps. Ja tsempit kaikille teille, jotka saitte tänään huonoja uutisia. Miten epäreilua, että niinkin voi käydä.

RAKKAIN PAIKKA MAAILMASSA

Minäkö se kirjoitin juuri muutama aika sitten, että en näköjään jaksa enää kuvata näitä samoja kulmia? Hetki sitten katselin olohuoneen ikkunasta ja oli pakko lähteä rantaan. Jäät ovat lähteneet ja kevät tulvii joka puolelle. Toisella puolen suistoa huusi lintu, jonka ääntä yritin tässä aikani tunnistella, onnistumatta. Kaihoisa ääni kruunasi sinisen hetkeni lähes 100-vuotiaassa synnyinmaassani. Tässä on rakkain paikkani maailmassa. Kaikista paikoista kaunein ja ihanin.

Ollaan kellon siirtämisestä mitä mieltä hyvänsä, niin en pane pahakseni sitä, että saan katsella auringon laskun ihmettä lähempänä kello kahdeksaa. Miten pimeys ei niele kaikkea sisäänsä, vaan ennemminkin kietoo maisemaa varovasti siniseen hämärään. Pukee sen jälkeen tumman yön yllensä. Se ei ahdista, vaan tuntuu turvalliselle. Jotenkin lohduttavalle.

Sinisen hetken takana, lyhyen tien päässä, on sininen kotini. Sen suojassa pelaavat peliä isä ja poika. Toinen pojista on saapunut harkoista ja lämmittää uunissa pizzaa. Esikoinen sulattelee päivän aikana lukemaansa. Kun kirjoitukset loppuivat, alkoi pääsykokeisiin pänttääminen. Kuopus on vielä jumpassa. Kohta piipusta kohoaa saunan lämmittämisen merkiksi savu. Uimakausi avattiin perhein rohkeimpien toimesta jo viikko sitten.

Eilen tilasin matkan. Sillä on paljon tekemistä tämän/näiden kanssa. Miten ihanaa on odottaa. Lähteä. Nähdä jotakin ennen näkemätöntä. Palata matkaltaan takaisin tänne. Tähän taloon, rantaan ja kaupunkiin. Rakkaimpaan paikkaan koko maailmassa.

Mikähän on sinun rakkain paikkasi maailmassa?

ps. Ainiin, kaikki tentit on nyt tehty. Läpi. Huh! Saan kai pitää palkkani. Essitalopraami taisi olla ainut, joka oikein jumahti aivoihini. Minulla oli siihen muistikikka: Essin talo on pramea.

ELÄMÄNI KUVAT, osa 2

Vauvoista haaveilin jo kauan ennen kuin ne olivat millään tavalla ajankohtaisia. Neljä lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Nimilistoja kertyi kalenterien takakansiin. Vuonna 1992 ehdotelmiani poikien nimeksi oli Valtteri, Petteri, Santeri, Perttu, Akseli ja Eppu. Tyttöjen nimiksi olin kaavaillut Meijua, Emmiä, Tuulia, Pilviä, Miljaa, Meriä ja Emiliaa. Esikoinen syntyi kesällä 1998, puolta vuotta ennen suunniteltua valmistumistani. Mikään vuoden 1992 nimilistalta ei päässyt käyttöön etunimeksi. Akseli tuli sentään kakkoselle toiseksi nimeksi. Vauva kulki mukana koulussa ja äitinsä valmistui ihan sovitusti. Kuvan perusteella vaipanvaihtokin sujui opiskelun ohessa. Luokallani oli myös esikoisen kummitäti.

Minähän siis EN halunnut muuttaa ulkomaille. Halusin vanhan puutalon Suomesta. Sellaisen perusturvallisen elämän. Mies taas halusi ulkomaille, mutta ei viedä vaimoa sinne väkisin. Syksyllä -98 saimme ystäviltä kutsun tulla käymään heillä Turkin Kuşadasissa. Varasimme huoneiston Bodrumista ja bussilla kävimme myös niitä ystäviä tervehtimässä. Tämä alhaalla oleva kuva oli Milaksen markkinoilta ja siinä vaiheessa olin jo mennyttä. Kyllähän sitä nyt tietenkin voisi Turkkiin muuttaa asumaan.

Pyörät lähti nopeasti pyörimään. Kun vihreä valo vilahti vaimon suunnasta, vilahti miehelle vihreä valo Istanbulista. Työkutsun myötä oli tarpeellista myös petrata englanninkielen taitoa. Tässä vaiheessa meille oli syntynyt kakkonen ja lähdimme kahden pienen ja lastenhoitajan kanssa kolmen kuukauden kielikurssille englantiin. Ne olivat ihanat kuukaudet ja itsetuntoni koheni roimasti. Kyllä me selviämme ilman sitä taloa ja perussuomalaista elämää. Onhan meillä toisemme. Minussa heräsi myös seikkailunhalu ja persoonallisuuteni sai tulevina vuosina uusia ulottuvuuksia:).

Saavuimme Istanbuliin helmikuun alussa vuonna 2001. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Ensimmäiset kuukaudet väliaikaisasunnossa olivat hieman haastavia, mutta kun pääsimme omaan kotiin, oli onni rajatonta. Toki meillä oli omat haasteemme sopeutumisen suhteen, mutta mitään isoja kulttuurishokkeja emme kohdanneet. Istanbul oli ihana.

Ensimmäisen vuoden luonamme asui lastenhoitaja Suomesta. Minä astuin kielikoulun maailmaan. Tässä kuvassa on ensimmäisen kurssin luokkani. Näiden kanssa sitä opiskeltiin sitä "Bu ne?"-turkkia. Koulussa olin aina ajatellut, että minulla ei ole kielipäätä, mutta Turkissa se osoittautui osatotuudeksi. Minulla ei ole kielioppipäätä, mutta olin nopea ymmärtämään ja peloton kommunikoimaan. Kielitaito avasti minulle uuden maan ja mahdollisti yhteydenpidon naapureihin, kauppiaisiin ja kadunmiehiin.  Se oli valtavan tärkeää ja palkitsevaa. Väitän, että ilman kielen oppimisen vaivaa, on turha lähteä asumaan ulkomaille.

Ei ollut omakotitaloa, mutta oli kymmenennestä kerroksesta avautuva maisema kaupunkiin ja merelle. Oli mahdollisuus ajaa iltauinnille Mustallemerelle. Lasten ollessa pieniä me ajoimme sinne usein. Se oli meidän oma hetkemme. Mies tuli töistä kotiin, lapset laitettiin autoon ja lähdettiin matkaan. Matka kesti reilu puolituntia ja pikkuväki nukkui. Me saimme vaihtaa päivän kuulumiset kaksin. Sitten ihana iltahetki rannalla ja kotiin laittamaan lapset nukkumaan. Iltapala syötiin tietenkin rannalla. 

Turkkilainen ruoka tuli tutuksi. Ei tarvinnut selvitä pelkästään omenoilla ja ruisleivällä:). Ensimmäisenä kesänä ajettiin Marmarikseen tapaamaan veljeni perhettä.  Kolmivuotias esikoinen lähti aamuisin raha taskussaan ostamaan hotellin alakerrasta "ekmekkiä" ja pikkuveli 1 v. söi suurella mielihyvällä. Kakkosen tuttipulloon laitettiin usein velliä tai laimennettua linssikeittoa. Hyvin maistui.

Myös muu Turkki alkoi avautumaan pikkuhiljaa, kun uskaltauduimme matkustelemaan. Usein oli ystäväperhe matkassa. Tässä olemme viiden pienen, kolmien rattaiden ja viiden aikuisen voimin retkellä Kreikan Lesvoksella. Sinne matkustettiin laivalla Turkin Ayvalikista. Ihana reissu, ihanat ystävät.

Paikallisten ystävien myötä aukeni myös paikallinen kulttuuri. Vieraanvaraisuus ja lämpö ulkomaalaisia kohtaan. Tässä seuraavassa olemme juhlimassa ystäväperheen pojan ympärileikkausjuhlaa. Meidät oli sijoitettu lähiomaisten pöytään ja esikoinen nostettiin pian juhlan aiheen viereen salin eteen. Esikoinen oli siihen aikaan kova tyttö tanssimaan, joten hän oli myös täysillä mukana turkkilaisten juhlien pääohjelmanumerossa eli rivitansseissa.

Kolmonen käytiin pyöräyttämässä maailmaan Suomessa. Minulla oli ollut kaksi keskenmenoa Kakkosen jälkeen ja Kolmosestakin koin uhkaavan keskenmenon viikolla 12. Makasin sängyssä pari viikkoa rukoillen parasta. Toivo eli ja syntyi iloksemme maailmaan. Isosisko 5v ja isoveli 3v olivat kovia hoitajia. Sitterissä ollutta pikkuveljeä raahattiin aina leikkien viereen katselemaan. Ja kyllä hän katselikin silmät loistaen.

Kevät-kesällä 2005 vietettiin Suomessa useampi kuukausi. Suomi oli lapsille yhtä kuin mummola Kotkassa ja M-tädin mökki Pohjois-Karjalassa. Mummolassa asuttiin aina Suomessa ollessamme ja mökille oli päästävä savusaunomaan ja uimaan Jänisjokeen. Ylemmässä kuvassa mummo on lähtenyt kolmosen ja serkkupoikansa kanssa Mansikkalahteen ajelemaan. Alemmassa kolmonen on savusaunan lämmityksessä Karjalassa.

Turkin ansiosta saimme tutustua myös Eurooppaan. Noin kolmen neljän vuoden välein ajoimme kesäksi Suomeen ja takaisin. Tässä kuvassa olemme Saksan Dresdenissä palailemassa Suomen lomalta takaisin Istanbulin kotiin. Kolmoselta ei vauhtia puuttunut ja häntä pidettiin aisoissa valjaiden avulla.

Tältä Euroopan matkalta tarttui matkaamme muutakin kuin muistoja. Neljäs lapsi osoitti tulemisen merkkejä pian matkamme jälkeen. Kaikki vauvakamat oli annettu pois ja nyt niitä taas haalittiin takaisin. Koska oli juuri vietetty useampi kuukausi Suomessa oli selvää, että kuopus syntyisi Istanbulissa. Hyvinhän se sujuikin ja jo pari kuukautisen käärön kanssa matkustimme Araratille elokuussa 2006. Ala kuvassa olemme Pontoksen kuninkaiden haudalla Amasyassa. Alemmassa kuvassa syksyisellä retkellä Çeşmessä.

Me rakastimme Turkkia ja Istanbulia. Miten kiitollinen olenkaan kaikista niistä vuosista joita saimme siellä viettää. Olen viime viikkoina pistellyt matkojamme kansien väliin eli tehnyt Ifolor-kirjoja urakalla.  Samalla olen hämmästellyt sitä kaikkea mitä saimme kokea ja nähdä. Meillä ei ole koskaan ole ollut isoja rahoja, siihen nähden näiden matkojen määrä on suoranainen ihme. Lapsille sanoinkin, että eivät ainakaan voi syyttää meitä siitä, ettemme koskaan vieneet heitä mihinkään tai siitä ettemme olisi viettäneet heidän kanssaan aikaa.

Toinen puoli tarinaa oli se, että emme saaneet elää lasten näitä vuosia isovanhempien kanssa. Toki me kävimme suomessa noin puolentoista vuoden välein ja saimme miehen vanhemmat meille useampaankin kertaan kylään. Mutta eihän se ole sama asia, kun elää arkea yhdessä. Näin ollen näihin Euroopan ylityksiin liittyi aina vahva tunne joko mummolaan menosta tai kotiin palusta. Tässä kuvassa ollaan Roomassa, matkalla mummolaan.

Ja tässä ollaan serkkujen ja mummolan väen kanssa Hembölessä eläimiä katsomassa.

Se joulu jolloin äitini outoa käytöstä ei voitu enää ohittaa, oli kamala. Valvoi yön miettien ja murehtien. Lapsilta katosi mummi ja minusta tuli nyt isätön ja äiditön. Kesäreissulla äiti vielä asusteli kotona, mutta seuraavaksi täytyi jo tehdä reissu Suomeen virastoja kiertämään. Oli pakko saada ulkopuolista apua. Seuraan edelleenkin silmä kovana jokaista artikkelia, jossa viitataan lääkkeen löytymiseen alzheimerin tautiin. Se on niin kamala tauti, että toivon omaisteni säästyvän siltä. Minä haluaisin olla  minä niin kauan kuin elän. Äidiltä se mahdollisuus vietiin.

Ulkomailla asumisesta kiitän sitä, että meistä hitsautui perheenä hyvä tiimi. Meillä oli mukavat reissut, omat kuviot ja sujuva arki. Parisuhteen aika jäi niihin iltahetkiin, kun oli saatu lapset nukkumaan eikä uni ollut vielä vienyt mennessään. Meidän parisuhdetta hoidettiin monet monet vuodet pedissä iltapalaa syöden ja elokuvia katsellen. Parvekkeella istuen lämpiminä kesäiltoina. Ja sitten sattui se siunattu hetki, kun ystäväperhe tarjosi meille nelikon ottamista hoitoon ja passitti meidät KAHDESTAAN matkalle. Ja niin me lensimme kolmeksi yöksi Tunisiin. Ja se oli ihanaa ja mielestäni niin tarpeellista. Kahden keskiset lomat on yhtä kuin parisuhdeleiri. Niihin kannattaisi jokaisen pariskunnan satsata. Näitä leirejä meillä on ollut Tunis 2010, Lissabon 2011 ja Jerusalem 2013. Kiitos näistä matkoista teille jotka hoiditte nelikkoa sillä aikaa.

Ja sitten kesällä 2014 me palasimme Suomeen. Haaveet ei aina ole turhia haaveita, sillä minä sain se taloni. Sain myös puutarhan, meren tien takana, mummolan ja tätilän. Työpaikan ja kaikkea sitä mitä silloin kauan sitten uneksin. Sellaisen perussuomalaisen turvallisen elämän. Neljä lastamme on kasvanut lähemmäs teini-ikää. Esikoinen on jo raottelemassa kotipesän reunaa. Minä luotan näihin neljään, uskon, että elämä kannattelee mihin ikinä haluavatkaan mennä. Tietävät, että elää voi monella tavalla, monessa eri maassa.

Olen myös luopunut. Tähän mennessä haudannut isän lisäksi äidin. Ymmärtänyt, että elämä ei ole loputon jatkumo, vaan sillä on äärilaidat. Jos jotakin haluat, tarvitset tai koet oikeaksi ja kauniiksi, tartu siihen nyt, sillä sitkua ei ehkä koskaan tule. Tässä päivässä on onnen mahdollisuus, joten etsi se. Elä, älä odota.

'

Eilen kuvien katsomisen jälkeen totesin sen mitä tunsin. Minulla on ollut aivan mahtava elämä. Olen saanut kaiken sen mitä toivoin ja tuhannesti enemmän. Se pistää pienelle paikalle. Kiitollisuuden äärelle. Kiitos näistä vuosista Taivaan Isälle, omalle rakkaalle miehelleni, parhaalle ystävälleni. Kiitos lapset, elämäni lahjoista suurimmat. Kiitos perhe ja ystävät. Mitä elämä tuokaan vielä, se on ylimääräistä lahjaa joka hetki. Tämän kanssa haluan jatkaa tätä matkaa, se on varma se.

Ja näiden:

Monia kuvia piti karsia. Monia ihania hetkiä. Miten kivalta sekin tuntui, että elämä on ollut niin yltäkylläisen hyvä, ettei saa sitä mahtumaan blogiin:). Jotakin saatoin myös summata. Minulle tärkeää on tämä perhe, äitiys, meidän parisuhde. Minä rakastan matkustamista. Haluan nähdä uusia paikkoja. Toisaalta olen kotihiiri. Näissä kuvissa olisi voinut näkyä myös enemmän ystäviä ja sukulaisia, sillä he ovat minulle tärkeitä, mutta kun en ole kysynnyt heiltä lupaa kuvien julkaisemiseen, pysyttelin pitkälti omissa kuvissani. Niin. Se purjevenekin on ollut aika iso osa elämää ja haaveita:). Työ jäi kokonaan kuvien ulkopuolelle, vaikka sekin on tärkeää. Taas tänään mietin, että miten mukava työ minulla onkaan. Mikä lahja sekin, kun siellä pitää niin paljon ajastaan viettää. Haaveitakin on tulevaa varten. Miten kivaa sekin. Nähdä, että mitkä niistä, miten ja milloin toteutuu. 

Sellaista on Paluumuuttajattaren elämä ollut viimeisen 42-vuoden ajan. Kiitos myös teille, jotka olette halunneet olla osa sitä tämän blogin myötä. Tämäkin on minulle tärkeä<3. Te olette!

PARAS MURHEEN KARKOITUS

Paras murheen karkoitus on ostaa lentoliput Istanbuliin. Sen teimme hetki sitten ja kyllä on iloista väkeä tässä talossa. Ei paina elatuksen murheet, eikä mikään muukaan. Ainakaan vielä. Mietitään vain, että mihin mennään syömään, missä käydään ja ketä kaikkia keritään näkemään. Jalat ei meinaa maahan ottaa, kun mietin lämpöisiä Istanbulin iltoja, Mamasin terassia, Istiklalin sutinaa, omaa kirkkoa ja ihmisiä siellä. Jokaisella on näkemys siitä mihin meidän tulee mennä syömään, käymään ja ostoksille. Pääsen kuvaamaan pitkästä aikaa näitä rakkaita nurkkia.

Liekö pommimiehet päässeet tavoitteeseensa ja pelko pistänyt matkahinnat alas? Saimme lentoliput ja viikon hotellin halvemmalla kuin mihinkään etelänkohteeseen. Koko ajatus matkasta lähti siitä, että kun kerran kesällä olen työtön, voisimme vihdoinkin mennä johonkin. Vaikka Tukholmaan ja Tanskaan. Kun käytiin ynnäämään laivalippuja, bensan hintoja ja hotellimaksuja täällä Euroopassa, niin huh huh. Seuraavaksi katselin huvikseni halpamatkoja Etelään. Turkkihan se siellä kieppui ja se Alanya. Edullista oli, mutta ei nyt ihan sitä mitä itse lomalta odottaisi. Huvikseni sitten katsoin, että mitäs se maksaisi se Istanbuliin meno ja kappas, kun olikin vielä sitä Alanyaa halvempaa. Majapaikkoja olisi ehkä löydetty muiden nurkistakin, mutta vilkaistuani booking.comin tarjonnat, oli homma sillä selvä. Varasin meille huoneiston Istiklalin kupeesta ja huutelin porukat kasaan. Mitäs jos lähdettäisiin viikoksi lomalle Istanbuliin? 

Kesäkuussa lukee kalenterissa: Työttömyys alkaa. Käy työkkärissä. Mutta siellä lukee myös: Meno Istanbuliin. Paluu. Meno New Yorkiin. Paluu. Ja kirjoitin ne isolla ja punaisella:).  On minulla myös pelastussuunitelma: jos nyt ihan konkurssiin tämän vuoksi joudutaan, on apua tiedossa heinäkuussa. Voidaan ehkä hivuttautua peshteralaisten matkassa mansikkamaalle matkarahoja poimimaan, eikö vain? Jälkikäteen. Että ensin huvi ja sitten työ, lapseni. Niinhän se voi joskus myös mennä tässä elämässä. Kunhan ei tule tavaksi.

ps. Kuvat siltä meidän viimeiseltä lähtökesältä 2014. Kesäkuulta. Kirsikat, mulperinmarjat, aprikoosit, hunajamelonit… Basaari taitaa olla yksi niitä minun pakollisia kohteita.