EI TULLUT VOITTOA

Viime viikolla lottosin pitkästä aikaa. Marraskuun lisäksi on ärsyttänyt tämä jatkuva rahan meno ja ajatus 12 miljoonasta tilillä tuntui erittäin piristävälle. Verottajan käynti tilillä juuri ennen joulua on lisännyt tunnetta tilanteen hallitsemattomuudesta. Apua ei myöskään ole ollut "Mihin rahat katoavat"-listasta ruutuvihkossa. Se vain kertoo, että rahaa menee joka paikkaan, edeltä tiedettyihin maksuihin, yllättäviin menoihin ja itseaiheutettuihin rahareikiin, kuten nyt vaikka tuollaisiin remontteihin.

Rahahepulit on minun helmasyntini. Asia, joka ottaa liikaa valtaa ajatuksissa aina säännöllisin ajoin. Oikeasti on pärjätty tähän asti. Maksettu joka kuukausi laskut. Hoidettu lainat. Talo on saatu lämmitettyä ja pidetty valaistuna. Syötetty lapset ja pesty pyykit. Tankattu auto. Tässä kuussa saatiin pankista viesti: ollaan niin luotettavia asiakkaita, että olisivat antaneet lisää lainaa 50 000€. Ei otettu. Sen verran on sentään tajuttu, että ihmisen ei kannata elää velaksi yhtään enempään kuin on pakko. Sama pätee valtioon. Olisi hyvä tulla omillaan toimeen eikä kasvattaa valheellista hyvinvointia.

Eksyin eilen lukemaan artikkelia siitä, kuinka materialismi ottaa maailmassa valtaa. Artikkelin mukaan ihmiset ostavat asioita pääosin näyttääkseen muille miten hyvin heillä menee. Omasta elämästä on tehty näytelmä, jossa roolit otetaan sen mukaan, mitä oletetaan muiden arvostavan. Tunnistin tämän kyllä ympäröivästä yhteiskunnasta, mutta en itsestäni. Minusta puuttuu sellainen puoli, jonka tarvitsisi kilpailla naapurin kanssa hienoimmasta autosta tai pönkittää egoaan merkkilaukuilla tai silikonitisseillä. Minun ei tarvitse asua isossa talossa siksi, että osoittaisin olevani hyvin toimeentuleva. En ikimaailmassa ottaisi lainaa ostaakseni ison telkkarin tai uusinta huutoa olevan puhelimen. Kellot, korut yms. on itselleni ihan yhdentekeviä.

Omat valinnat teen lähinnä siltä pohjalta mikä edustaa minulle mukavuutta, omissa taloudellisissa puitteissa. Minä asun väljästi, koska arvostan tilaa ja pankki soi siihen mahdollisuuden. Meille auton tärkein ominaisuus on se, että mahdumme siihen kaikki ja se toimii. Vaatteissa tai asusteissa en välitä merkeistä tuon taivaallista, kunhan ovat mukavia ja miellyttävät omaa silmää.  En osta luksusta, koska se on minulle turhaa. Omaan silmään kaunis on onneksi luonnollinen, vähän elämää nähnyt ja mukava. Sellainen sopivan kulahtanut:D.

Jos jäitte miettimään sitä lottoamista, niin ei tullut voittoa. Se on meidän Istanbulin silloisen papin syytä, sillä hän kertoi jo ajat sitten, että Jumala ei toimi lottovoitoilla. Testaan kuitenkin aina silloin tällöin,  että josko Hän olisi muuttanut mieltään meidän kohdalla. Ei ollut, ainakaan vielä. On siis edelleenkin tultava omillaan toimeen. 

Eilinen sade kääntyi lopulta lumisateeksi ja sain käytyä kävelyllä. Nyt olisi aika taas käynnistää tapetinpoistokone ja jatkaa tätä omaa rikasta ja rakasta elämäänsä. 

ELÄMÄNI KUVAT, osa 2

Vauvoista haaveilin jo kauan ennen kuin ne olivat millään tavalla ajankohtaisia. Neljä lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Nimilistoja kertyi kalenterien takakansiin. Vuonna 1992 ehdotelmiani poikien nimeksi oli Valtteri, Petteri, Santeri, Perttu, Akseli ja Eppu. Tyttöjen nimiksi olin kaavaillut Meijua, Emmiä, Tuulia, Pilviä, Miljaa, Meriä ja Emiliaa. Esikoinen syntyi kesällä 1998, puolta vuotta ennen suunniteltua valmistumistani. Mikään vuoden 1992 nimilistalta ei päässyt käyttöön etunimeksi. Akseli tuli sentään kakkoselle toiseksi nimeksi. Vauva kulki mukana koulussa ja äitinsä valmistui ihan sovitusti. Kuvan perusteella vaipanvaihtokin sujui opiskelun ohessa. Luokallani oli myös esikoisen kummitäti.

Minähän siis EN halunnut muuttaa ulkomaille. Halusin vanhan puutalon Suomesta. Sellaisen perusturvallisen elämän. Mies taas halusi ulkomaille, mutta ei viedä vaimoa sinne väkisin. Syksyllä -98 saimme ystäviltä kutsun tulla käymään heillä Turkin Kuşadasissa. Varasimme huoneiston Bodrumista ja bussilla kävimme myös niitä ystäviä tervehtimässä. Tämä alhaalla oleva kuva oli Milaksen markkinoilta ja siinä vaiheessa olin jo mennyttä. Kyllähän sitä nyt tietenkin voisi Turkkiin muuttaa asumaan.

Pyörät lähti nopeasti pyörimään. Kun vihreä valo vilahti vaimon suunnasta, vilahti miehelle vihreä valo Istanbulista. Työkutsun myötä oli tarpeellista myös petrata englanninkielen taitoa. Tässä vaiheessa meille oli syntynyt kakkonen ja lähdimme kahden pienen ja lastenhoitajan kanssa kolmen kuukauden kielikurssille englantiin. Ne olivat ihanat kuukaudet ja itsetuntoni koheni roimasti. Kyllä me selviämme ilman sitä taloa ja perussuomalaista elämää. Onhan meillä toisemme. Minussa heräsi myös seikkailunhalu ja persoonallisuuteni sai tulevina vuosina uusia ulottuvuuksia:).

Saavuimme Istanbuliin helmikuun alussa vuonna 2001. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Ensimmäiset kuukaudet väliaikaisasunnossa olivat hieman haastavia, mutta kun pääsimme omaan kotiin, oli onni rajatonta. Toki meillä oli omat haasteemme sopeutumisen suhteen, mutta mitään isoja kulttuurishokkeja emme kohdanneet. Istanbul oli ihana.

Ensimmäisen vuoden luonamme asui lastenhoitaja Suomesta. Minä astuin kielikoulun maailmaan. Tässä kuvassa on ensimmäisen kurssin luokkani. Näiden kanssa sitä opiskeltiin sitä "Bu ne?"-turkkia. Koulussa olin aina ajatellut, että minulla ei ole kielipäätä, mutta Turkissa se osoittautui osatotuudeksi. Minulla ei ole kielioppipäätä, mutta olin nopea ymmärtämään ja peloton kommunikoimaan. Kielitaito avasti minulle uuden maan ja mahdollisti yhteydenpidon naapureihin, kauppiaisiin ja kadunmiehiin.  Se oli valtavan tärkeää ja palkitsevaa. Väitän, että ilman kielen oppimisen vaivaa, on turha lähteä asumaan ulkomaille.

Ei ollut omakotitaloa, mutta oli kymmenennestä kerroksesta avautuva maisema kaupunkiin ja merelle. Oli mahdollisuus ajaa iltauinnille Mustallemerelle. Lasten ollessa pieniä me ajoimme sinne usein. Se oli meidän oma hetkemme. Mies tuli töistä kotiin, lapset laitettiin autoon ja lähdettiin matkaan. Matka kesti reilu puolituntia ja pikkuväki nukkui. Me saimme vaihtaa päivän kuulumiset kaksin. Sitten ihana iltahetki rannalla ja kotiin laittamaan lapset nukkumaan. Iltapala syötiin tietenkin rannalla. 

Turkkilainen ruoka tuli tutuksi. Ei tarvinnut selvitä pelkästään omenoilla ja ruisleivällä:). Ensimmäisenä kesänä ajettiin Marmarikseen tapaamaan veljeni perhettä.  Kolmivuotias esikoinen lähti aamuisin raha taskussaan ostamaan hotellin alakerrasta "ekmekkiä" ja pikkuveli 1 v. söi suurella mielihyvällä. Kakkosen tuttipulloon laitettiin usein velliä tai laimennettua linssikeittoa. Hyvin maistui.

Myös muu Turkki alkoi avautumaan pikkuhiljaa, kun uskaltauduimme matkustelemaan. Usein oli ystäväperhe matkassa. Tässä olemme viiden pienen, kolmien rattaiden ja viiden aikuisen voimin retkellä Kreikan Lesvoksella. Sinne matkustettiin laivalla Turkin Ayvalikista. Ihana reissu, ihanat ystävät.

Paikallisten ystävien myötä aukeni myös paikallinen kulttuuri. Vieraanvaraisuus ja lämpö ulkomaalaisia kohtaan. Tässä seuraavassa olemme juhlimassa ystäväperheen pojan ympärileikkausjuhlaa. Meidät oli sijoitettu lähiomaisten pöytään ja esikoinen nostettiin pian juhlan aiheen viereen salin eteen. Esikoinen oli siihen aikaan kova tyttö tanssimaan, joten hän oli myös täysillä mukana turkkilaisten juhlien pääohjelmanumerossa eli rivitansseissa.

Kolmonen käytiin pyöräyttämässä maailmaan Suomessa. Minulla oli ollut kaksi keskenmenoa Kakkosen jälkeen ja Kolmosestakin koin uhkaavan keskenmenon viikolla 12. Makasin sängyssä pari viikkoa rukoillen parasta. Toivo eli ja syntyi iloksemme maailmaan. Isosisko 5v ja isoveli 3v olivat kovia hoitajia. Sitterissä ollutta pikkuveljeä raahattiin aina leikkien viereen katselemaan. Ja kyllä hän katselikin silmät loistaen.

Kevät-kesällä 2005 vietettiin Suomessa useampi kuukausi. Suomi oli lapsille yhtä kuin mummola Kotkassa ja M-tädin mökki Pohjois-Karjalassa. Mummolassa asuttiin aina Suomessa ollessamme ja mökille oli päästävä savusaunomaan ja uimaan Jänisjokeen. Ylemmässä kuvassa mummo on lähtenyt kolmosen ja serkkupoikansa kanssa Mansikkalahteen ajelemaan. Alemmassa kolmonen on savusaunan lämmityksessä Karjalassa.

Turkin ansiosta saimme tutustua myös Eurooppaan. Noin kolmen neljän vuoden välein ajoimme kesäksi Suomeen ja takaisin. Tässä kuvassa olemme Saksan Dresdenissä palailemassa Suomen lomalta takaisin Istanbulin kotiin. Kolmoselta ei vauhtia puuttunut ja häntä pidettiin aisoissa valjaiden avulla.

Tältä Euroopan matkalta tarttui matkaamme muutakin kuin muistoja. Neljäs lapsi osoitti tulemisen merkkejä pian matkamme jälkeen. Kaikki vauvakamat oli annettu pois ja nyt niitä taas haalittiin takaisin. Koska oli juuri vietetty useampi kuukausi Suomessa oli selvää, että kuopus syntyisi Istanbulissa. Hyvinhän se sujuikin ja jo pari kuukautisen käärön kanssa matkustimme Araratille elokuussa 2006. Ala kuvassa olemme Pontoksen kuninkaiden haudalla Amasyassa. Alemmassa kuvassa syksyisellä retkellä Çeşmessä.

Me rakastimme Turkkia ja Istanbulia. Miten kiitollinen olenkaan kaikista niistä vuosista joita saimme siellä viettää. Olen viime viikkoina pistellyt matkojamme kansien väliin eli tehnyt Ifolor-kirjoja urakalla.  Samalla olen hämmästellyt sitä kaikkea mitä saimme kokea ja nähdä. Meillä ei ole koskaan ole ollut isoja rahoja, siihen nähden näiden matkojen määrä on suoranainen ihme. Lapsille sanoinkin, että eivät ainakaan voi syyttää meitä siitä, ettemme koskaan vieneet heitä mihinkään tai siitä ettemme olisi viettäneet heidän kanssaan aikaa.

Toinen puoli tarinaa oli se, että emme saaneet elää lasten näitä vuosia isovanhempien kanssa. Toki me kävimme suomessa noin puolentoista vuoden välein ja saimme miehen vanhemmat meille useampaankin kertaan kylään. Mutta eihän se ole sama asia, kun elää arkea yhdessä. Näin ollen näihin Euroopan ylityksiin liittyi aina vahva tunne joko mummolaan menosta tai kotiin palusta. Tässä kuvassa ollaan Roomassa, matkalla mummolaan.

Ja tässä ollaan serkkujen ja mummolan väen kanssa Hembölessä eläimiä katsomassa.

Se joulu jolloin äitini outoa käytöstä ei voitu enää ohittaa, oli kamala. Valvoi yön miettien ja murehtien. Lapsilta katosi mummi ja minusta tuli nyt isätön ja äiditön. Kesäreissulla äiti vielä asusteli kotona, mutta seuraavaksi täytyi jo tehdä reissu Suomeen virastoja kiertämään. Oli pakko saada ulkopuolista apua. Seuraan edelleenkin silmä kovana jokaista artikkelia, jossa viitataan lääkkeen löytymiseen alzheimerin tautiin. Se on niin kamala tauti, että toivon omaisteni säästyvän siltä. Minä haluaisin olla  minä niin kauan kuin elän. Äidiltä se mahdollisuus vietiin.

Ulkomailla asumisesta kiitän sitä, että meistä hitsautui perheenä hyvä tiimi. Meillä oli mukavat reissut, omat kuviot ja sujuva arki. Parisuhteen aika jäi niihin iltahetkiin, kun oli saatu lapset nukkumaan eikä uni ollut vielä vienyt mennessään. Meidän parisuhdetta hoidettiin monet monet vuodet pedissä iltapalaa syöden ja elokuvia katsellen. Parvekkeella istuen lämpiminä kesäiltoina. Ja sitten sattui se siunattu hetki, kun ystäväperhe tarjosi meille nelikon ottamista hoitoon ja passitti meidät KAHDESTAAN matkalle. Ja niin me lensimme kolmeksi yöksi Tunisiin. Ja se oli ihanaa ja mielestäni niin tarpeellista. Kahden keskiset lomat on yhtä kuin parisuhdeleiri. Niihin kannattaisi jokaisen pariskunnan satsata. Näitä leirejä meillä on ollut Tunis 2010, Lissabon 2011 ja Jerusalem 2013. Kiitos näistä matkoista teille jotka hoiditte nelikkoa sillä aikaa.

Ja sitten kesällä 2014 me palasimme Suomeen. Haaveet ei aina ole turhia haaveita, sillä minä sain se taloni. Sain myös puutarhan, meren tien takana, mummolan ja tätilän. Työpaikan ja kaikkea sitä mitä silloin kauan sitten uneksin. Sellaisen perussuomalaisen turvallisen elämän. Neljä lastamme on kasvanut lähemmäs teini-ikää. Esikoinen on jo raottelemassa kotipesän reunaa. Minä luotan näihin neljään, uskon, että elämä kannattelee mihin ikinä haluavatkaan mennä. Tietävät, että elää voi monella tavalla, monessa eri maassa.

Olen myös luopunut. Tähän mennessä haudannut isän lisäksi äidin. Ymmärtänyt, että elämä ei ole loputon jatkumo, vaan sillä on äärilaidat. Jos jotakin haluat, tarvitset tai koet oikeaksi ja kauniiksi, tartu siihen nyt, sillä sitkua ei ehkä koskaan tule. Tässä päivässä on onnen mahdollisuus, joten etsi se. Elä, älä odota.

'

Eilen kuvien katsomisen jälkeen totesin sen mitä tunsin. Minulla on ollut aivan mahtava elämä. Olen saanut kaiken sen mitä toivoin ja tuhannesti enemmän. Se pistää pienelle paikalle. Kiitollisuuden äärelle. Kiitos näistä vuosista Taivaan Isälle, omalle rakkaalle miehelleni, parhaalle ystävälleni. Kiitos lapset, elämäni lahjoista suurimmat. Kiitos perhe ja ystävät. Mitä elämä tuokaan vielä, se on ylimääräistä lahjaa joka hetki. Tämän kanssa haluan jatkaa tätä matkaa, se on varma se.

Ja näiden:

Monia kuvia piti karsia. Monia ihania hetkiä. Miten kivalta sekin tuntui, että elämä on ollut niin yltäkylläisen hyvä, ettei saa sitä mahtumaan blogiin:). Jotakin saatoin myös summata. Minulle tärkeää on tämä perhe, äitiys, meidän parisuhde. Minä rakastan matkustamista. Haluan nähdä uusia paikkoja. Toisaalta olen kotihiiri. Näissä kuvissa olisi voinut näkyä myös enemmän ystäviä ja sukulaisia, sillä he ovat minulle tärkeitä, mutta kun en ole kysynnyt heiltä lupaa kuvien julkaisemiseen, pysyttelin pitkälti omissa kuvissani. Niin. Se purjevenekin on ollut aika iso osa elämää ja haaveita:). Työ jäi kokonaan kuvien ulkopuolelle, vaikka sekin on tärkeää. Taas tänään mietin, että miten mukava työ minulla onkaan. Mikä lahja sekin, kun siellä pitää niin paljon ajastaan viettää. Haaveitakin on tulevaa varten. Miten kivaa sekin. Nähdä, että mitkä niistä, miten ja milloin toteutuu. 

Sellaista on Paluumuuttajattaren elämä ollut viimeisen 42-vuoden ajan. Kiitos myös teille, jotka olette halunneet olla osa sitä tämän blogin myötä. Tämäkin on minulle tärkeä<3. Te olette!

ELÄMÄNI KUVAT osa 1

Syntymäpäiväni aattona olen palannut menneeseen katsellen vanhoja kuvia. Ajattelin tehdä postauksen, jossa on yhtä monta kuvaa kuin on huomenna vuosia mittarissa eli 42. Tehtävä oli mahdoton, sillä alkuvuosista kuvia on kovin kovin vähän. Viime vuosista taas niin mahdottoman paljon, että on vaikea valita niistä tärkeimmät. Kuvat on myös erilaisia, sillä joku kuva ei puhu paljoakaan, mutta joku toinen taas vähintään sen tuhat sanaa. Kuvista syntyy eritasoisia muistoja, toiset tilanteet jopa haistaa ja maistaa vuosienkin päästä. Toisia ei muista kuin kertoman perusteella. Tässä siis elämäni kuvat, osa 1. Ensimmäinen puolisko. Elämä ennen lapsia.

Olen siis 70-luvun tuote. Kun äiti rakennutti minua kohdussaan, isä rakensi meille kotia. Projektit etenivät rinta rinnan. Luulen, että tässä kuvassa saattaa olla lapsuuden kotini. Vain takana oleva metsä puuttuu ja siksi saatan olla väärässäkin? Joka tapauksessa, koti valmistui samoihin aikoihin kuin synnyin ja tähän kotiin liittyy koko lapsuuteni muutaman viikkoisesta vauvasta 12-vuotiaaksi asti. Tuo oikealla puolella oleva ikkuna oli minun huoneeni. 

Olin perheeni toinen lapsi, enkä kuulemani mukaan suunnittelun tulos. Kun nyt kuitenkin olin tulossa, minut otettiin vastaan. Koska perheessä oli jo poika, tyttö taisi olla ihan mukava yllätys vanhemmilleni. Meidän korttelissa oli paljon lapsiperheitä ja kadulla tavattiin tiheään. Siihen aikaan vielä harrastettiin perhekyläilyä naapureilla. Tässä alakuvassa oletan meidän olevan naapureiden mökillä kylässä. Isoveli onkii ja minä olen äidin sylissä. Ensimmäisiä kuvia minusta mitä albumista löysin.

Isäni oli perheineen Karjalan evakkoja. Kahdesti piti kotitalo jättää Äyräpäähän. Sotien välissä oli rakennettu uusi koti, joka tuikattiin tuleen evakkotielle lähtiessä. Tiesivät, että takaisin ei ole pääsyä ja viholliselle ei haluttu rakasta kotia antaa. Päätyivät Savitaipaleelle maata viljelemään. Tämä kolmas kuvani on sieltä mummolan pihamaalta. Nakukuva! Tuon punaisen navettarakennuksen takaa kierrettiin huussiin. Yhdellä huussireissulla törmäsin hirveen ja se oli niin pelottava juttu, että näin vuosia painajaisia, jossa hirvi tulee sänkyni alta ja seuraa minua, kun juoksen äidin ja isän viereen. Se uni loppui vasta kun vaihdettiin minulle uusi sänky. Kuvassa myös isä ja isoveli.

Olin isän tyttö. Isän kanssa käytiin kävelyllä ja ongella. Tässä on menossa ikkunaa päin lentäneen linnun virvoittaminen. Isä osasi tietysti ihan mitä vain, kuten virvoitella pökertyneitä lintuja. Takana poseeraa naapurin poika. Isä oli kova tupakkamies, tässäkin savuaa. Savusi myös sisällä kotona, autossa jne. Siihen aikaan passiivisesta tupakoinnista ei puhuttu ja meille perheen savuttomille ei paljon annettu mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan. Tupakointi oli kyllä niin inhottavaa, että ei tullut koskaan mieleenkään aloittaa sitä hommaa itse.

Pihan nurkkaan oli rakennusaikana kerätty isot kivet. Niistä meille muurattiin uima-allas. Tämä yksi kuva on todisteena siitä, että siellä uitiin. En kuolemaksenikaan muista, että uitiinko useammin, kun tämän yhden kerran. Viimeisinä vuosina tässä talossa "uima-allas" ainakin oli risujen keräysaltaana. Ei mikään varsinainen pihan komistus, mutta lapsesta hieno juttu.

Ulkomaille päästiin lapsuudessani pariin otteeseen. Se tarkoitti autoilua Ruotsin kautta Norjaan ystäväperheen kanssa. Minulla oli liikennemerkki-kirja, josta seurasin ohittamiamme liikennemerkkejä. Toisella reissulla sairastin sikotaudin. Muistan kuinka makasin auton takapenkillä ja lammas kurkisti ovesta sisään. Olihan siinä riittävästi eksotiikkaa pienen kaupungin tytölle.

Suurin osa lapsuuden lomista vietettiin kuitenkin Oulussa ja Kilpualla. Ajomatka oli julmetun pitkä, mutta perillä odotti äidin täti ja setä. Matkustin heidän luokseen yksinkin. Äiti vei Kouvolassa junaan ja täti tuli Oulun asemalla junasta hakemaan. Tädin luona ei ollut televisiota. Siellä kuunneltiin linnunlaulu-kasettia, syötiin maailman parhaita pannareita ja käveltiin marketeille. Setä asui tien toisella puolella. Siellä saattoi mennä kylpyyn, pelata Maijaa tai lähteä sedän pyörän tarakalla Bingoon. 

Tässä vaiheessa kuvaaminen perheessämme ehtyy. En itseasiassa muista, että oliko meillä kameraa. On kylä joitakin kuvia mm. hautajaisista. Vanhemmille tuli avioero ja lapsuuden koti meni myyntiin. Muutimme äidin kanssa kerrostalokolmioon. Veli kävi siellä kääntymässä, mutta lähti pian omille teilleen. Isä muutti Venäjälle töihin. Kävin rippikoulun ja se muutti elämäni suuntaa monessa suhteessa. Tässä seuraavassa kuvassa taidan olla 15. Olen iloinen, koska olen löytänyt elämäni miehen ja kuukausien piirityksen jälkeen hän alkaa lopulta ottaa minut tosissaan. Olen edennyt jo tapetista päätellen hänen huoneeseensa kuvattavaksi. Permanentti oli silloin ihan must.

Miehen myötä tuli elämääni myös hänen ihana sukunsa. Niin perhe, kuin Värtsilän suku ja M-tädin mökki. Tässä kuvassa olen ehkä ensimmäisillä vierailuilla ja olemme tulevien appivanhempien ja M-tädin kanssa menossa hakemaan savusaunan kiukaaseen kiviä. Heti tämän alla on ensikosketukseni maalaiselämään, kun käyn tutustumassa anopin ja M-tädin lapsuuden kotitalon navettaan. Muutaman viikon ikäinen vasikka antaa minulle heti suukon.

Minä en ollut koskaan koulussa mikään tähtioppilas. Oli minulla varmaankin päätä, mutta motivaatiota valikoivasti. Niistä aineista, joista pidin, sain helposti hyviä numeroita. Ja niistä joista en, menin yli rimaa hipoen. Lukioon päädyin, kun en tiennyt miksi haluaisin tulla. Ylioppilas minusta tuli kuitenkin. Eikä tämä ylioppilas tiennyt mitä tahtoo ja jäi siksi vielä vuodeksi kotiin miettimään. Olin minä nyt sentään töissä päiväkodissa huomatakseni, että se ei ole minun alaani.

Sitten se purjehdus osasto. Mies osti kavereineen kimppaveneen. Muistelee tuossa, että vuosi olisi ollut 1989. Ensin harjoiteltiin kavereiden matkassa purjehdusta, lopulta uskallettiin lähteä vesille jo ihan itsekseen. Tässä ensimmäisessä kuvassa meillä on kyydissä koirani Luru. Meillä oli koiria parhaimmillaan kolme. Mies taas oli koirille allerginen, joten koirat sai sitten tämän liiton myötä jäädä. Onhan se ollut sen arvoista:D. Mutta Lurusta jäi kyllä kivat muistot, se oli sählä mutta niin suloinen. 

Miehellä oli aina vetoa meren lisäksi maailmalle. Minulla ei. Jotenkin kuitenkin päädyimme porukkaan, joka teki matkoja Sortavalaan. Venäjä herätti minussa kyllä monenlaisia tunteita, mutta en ikipäivänä halunnut muuttaa sinne. Ruoan suhteen olin todella nirso ja ennakkoluuloinen. Minulla oli aina matkassa omat eväät: Granny Smith-omenoita, ruisleipää ja metwurstia:). Niillä sitten selvisin ne matkat. En edelleenkään koe halua muuttaa Venäjälle, mutta matkustaa haluaisin siellä moneenkin paikkaan, kuten vaikka Pietariin. Viime päivinä olen katsonut myös Ville Haapasalon ohjelmaa Jäämeri 30 päivässä ja kehittänyt jäätävän jäämeri-kaipuun. Ja miten ihanaa olisi joskus päästä Solovetskin luostarisaarelle. Vienan Karjala on myös toivelistalla. Eläähän minussa toki jo suvun perintönä muutenkin pieni karjalainen.

Niin hyvinhän siinä sitten kävi, että yhteen päädyttiin kesällä 1994. Mies opiskeli Jyväskylässä ja minä aloitin omat opintoni häiden jälkeen  Pieksämäellä. Aloitettiin siis sellaisella kevyellä viikonloppuavioliitolla. Minä matkasin perjantaisin junalla Jyväskylään vaimoilemaan ja palasin sunnuntaina takaisin opiskelemaan. 

Ensimmäinen yhteinen kotimme oli ylioppilaskylän perheasunnossa. Kalusteita oli haalittu molempien kodeista ja jotakin saatu lahjaksikin. Tässä kuvassa taitaa olla muutto menossa, sillä mehän oltiin ihan siivoja ihmisiä kumpainenkin. Kuvaajan takana oli olkkari ja keittiön takana makkari. Lisäksi oli pieni kylppäri. Voi sitä oman kodin onnea.

Isän viina vei. Venäjän työkeikat ja halpa viina oli varmasti yksi ongelmaa edistänyt asia, mutta ei siitä voi kaikkea syyttää. Isä ehti juhlia hääni, nähdä veljeni lasten syntymän. Minun lapsistani ei yhtäkään. Minä olin aina ajatellut, että isä rakentaa vielä minulle talon. Ei rakentanut. Viisikymppisenä oli jo niin romuna, että eläkepäätös tuli muutama kuukausi kuoleman jälkeen. Isästä opin, että viina on viisasten juoma. Muiden kannattaa olla sen kanssa varovaisia.

Muutaman vuoden viikonloppuavioliiton jälkeen muutimme Virtasalmelle. Mies sai sieltä ensimmäisen työpaikan ja minä pystyin käymään kotoa käsin koulua. Rivitaloasunto takalla ja omalla saunalla tuntui ihan lottovoitolle. Virtasalmelle jäämistä harkittiin muutamaa vuotta myöhemmin ihan vakavissamme, mutta siitäkin sitten ensi kerralla.

Kello on kerennyt jo vaikka mihin ja aamulla pitäisi herätä aikaisin täyttämään kakkua. Palataan siis huomenna osaan kaksi. Aikaan jälkeen lapsien. Melkein se on puolet ja puolet elämästäni tässä vaiheessa. Mitä lie edessä?