KAUAS ON PITKÄ MATKA

Auto on sullottu tupaten täyteen. Jalkoja ei liiemmin mahdu siirtelemään. Ensimmäinen tunti vaikuttaa katastrofaalisen huonolta. Aurinko ei ole noussut ja lunta sataa vaakatasossa suoraan kohti ikkunaa. Tai siltä se ainakin näyttää. Pitkiä valoja ei voi sytyttää tai näkyvyys katoaa kokonaan. Niin se katoaa myös autojen tullessa vastaan, tupsauttaen meidät lumipölyn keskelle. Matkan varrella onneksi välillä selkenee. Jäiselläkin tiellä uskaltaa lopulta ajaa ilman kokovartalojännitystä. Menemme neljän tunnin ja 300 km jaksoissa. Se tarkoittaa kahta pysähdystä matkan aikana. Kotkan jätämme taaksemme aamulla kello kuusi ja perillä olemme seitsemältä illalla. Revontulet ovat piilossa pilvien takana. Maisemat piiloutuneet pimeään. Kauas on pitkä matka, mutta lopulta sinnekin näköjään pääsee perille.

Pitkä matka piti morsiusparinkin kulkea, jotta löysivät toisensa. Kemijärven tytöt näyttävän tupsahtelevat elämäämme säännöllisin väliajoin. Yksi saapui Istanbuliin näin kohtalokkain seurauksin. Niinan kanssa melko samoihin aikoihin astui elämäämme Turun poika, joka kolmen kuukauden sijasta jäikin Istanbuliin yli vuodeksi. Tutustui hääpariin ja päätyi bestmaniksi niihin Turkin häihin. Samoihin häihin saapui morsiamen suku Kemijärveltä.  Kaasona toimi morsiamen serkku. Arvaattekin ehkä, että tänään sen bestmanin ja sen kaason häitä juhlittiin Kemijärvellä. Saimme katsoa ihan videolta, kuinka pariskunta löysi toisensa niissä häissä, joista seurasi nämä häät. 

Näissä häissä on ajateltu kaikkea. Ohjelman välissä on varauduttu jopa onnenkyyneliin. Onni meitä kohtaakin heti alusta asti. Juuri kun olemme asettautuneet omaan riviimme, astuu seuraamme tämä ihana Istanbulin meihin yhdistämä. Martta on tällä kertaa lentänyt Suomeen tapaamaan äitiään ja meidän onneksemme päätti ajaa myös näihin häihin. Ensin jaamme saman rivin kirkossa ja juhlassa päädymme samaan pöytään kuulumisia jakamaan. 

Päivän aikana opimme monta asiaa morsiusparista. Morsian oli penkkareissa hobitti, nuoruudessa reipas partiolainen, jolta onnistuu edelleen merimiessolmut. Sulhanen on suomenmestari, joka ei pidä mopoautoista. Opimme myös monta asiaa Kemijärvestä. Kaupunki on vuosien varrella kutistunut. Asukkaat ovat kaikonneet työpaikkojen vähenemisen vuoksi. Morsiamen isä on paikkakunnan alkuasukkaita, hänen esi-isänsä on ensimmäisiä kaupunkiin pysyvästi muuttaneita. Ensin oli lohirikas koski ja ruokaa tarjoava riista, nyt toimeentulomahdollisuuksien kanssa kamppaileva kaunis pieni noin 7500 asukkaan kunta, joka tuli meille ja monelle muulle suomalaiselle tutuksi televisiosarjasta "Taivaan tulet". Ne tulet eivät vielä ole loimunneet meille, koska taivas valmistelee muulle perheelle uutta kokemusta: laskettelua puuterilumessa.

Kirkosta siirrymme juhlaan. Seurakuntatalolla kaikki kertovat, että kesällä Kemijärvi vasta kaunis onkin. Voin sieluni silmin nähdä valkeiden aukioiden loiskuvan sinisenä. Kauniilta se näyttää tämä lumikin, kuten lumeen ripotellut lyhdyt tulppaaneineen. Talvihäissä on puolensa. Vaikka se, että hääväki voi morsiamen ja sulhasen kuvausreissun aikana nautiskella lämmintä glögiä ja kaakaota. Ja tehdä pikaisen kauppareissun lähikauppaan ruokavarastoa täydentämään.

Ovat naimisissa. HUI!

Porot ovat pysytelleet piilossa. Asioilla on puolensa. Kuulemani mukaan täällä 300 poroa kuolee joka vuosi törmäiltyään autojen kanssa. Minä en halua niin kirjaimellisesti törmätä poroon. Saamme vinkkejä, kuten "mene Pyhän huipulle, vaikka et laskisikaan alas." Huomenna otan vinkeistä vaarin ja kuvaan nämä tunturit ja lumen kuorruttamat maisemat. Talven sellaisena, kun se eteeni nyt annetaan.

Mökki oli edullinen, mutta ylitti kaikki toiveet. Voisin vaikka suositella. Googlaa Pyhätunturi ja Eetula. Tässä on kotimme vielä muutaman päivän ajan. Suksiboxissa kulki mukana niin laskettelusukset kuin murtsikatkin. Molempia on ajateltu käyttää. Edessä on pari päivää aikaa keskitttyä lumeen ja Suomen talveen. Morsiusparille vielä tuhannesti onnea ja ihanaa matkaa lämpöön! Pitäkää huoli tosistanne, löytäkää yhteinen elämä. Kotkassa on aina ovi, josta olette tervetulleet sisälle. Kiitos tästä päivästä.

PIENISSÄ HÄISSÄ

Sellainen reilu 20 vuotta sitten kesät oli yhtä kuin hääjuhla toisensa perään. Keskimäärin noin neljät tai viidet häät joka kesä. Siinä oli ideariihtä poikineen, kun mietittiin häihin ohjelmia tai polttarijuttuja morsiammille. Entäs sitten se ikuisuuskysymys, että mitä päälle näihin häihin, kun samat vieraat oli suunnilleen joka häissä eikä aina kehdannut pukea sitä samaa mekkoa. Lahjalistat oli onneksi jo jokaisella ja siitä sitten vaan poimittiin sopivin lahja omalle kukkarolle. Oi niitä aikoja ja ystävyyden iloa.

Sittemmin on häät ollut harvinaista kesänvietettä. Jälkipolvi ei ole vielä aloittanut omaa hää-kierrostaan ja meidän ystäväpiirissä on pysytty yhdessä myötä ja vastamäissä, eli kovin harva niistä 20 vuoden takaisista liitoista on ajanut karille. Turkin vuosina osallistuttiin muutamiin häihin, kun saatiin uusia tuttuja ja siellä oli tavallista tulla kutsutuksi myös tuttujen tuttujen häihin. Vaikkei aina olisi ollut niin väliksikään.

No, eilen oltiin pienissä häissä. Kolmosen kummisedältä tuli näihin häihin kutsu ja mehän ajettiin Jyväskylään niitä juhlimaan. Oli sellaiset aikuiset häät. Hyvää ruokaa, vanhoja tuttuja, kaunis morsian ja komea sulhanen.  Papin puheesta jäi mieleen se, että oikeastaan ainoa avioliittoon sopiva kilpailulaji on se "toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne". Puolisoa kannattaa kehua ja ihailla ääneen ja muidenkin kuullen. Nalkuttamista kannattaa välttää viimeiseen asti, sillä siitä ei ole ikinä mitään hyötyä. Toista on turha yrittää muuttaa, vaan kannattaa rakastaa häntä ihan sellaisena kuin hän on. Puoliso kannattaa pitää samalla puolella. Onnellinen se, jonka puoliso on hänen paras ystävänsä.

Jokaisissa häissä sitä toivoo, että pariskunnalla riittää tahtoa rakastaa jokaiseen päivään. Että tämä liitto saisi kestää. Toivoo pariskunnan olevan toisilleen se sopiva apu ja jokapäiväinen ilo. Että heillä kävisi yhtä hyvä tuuri kun itsellä silloin aikanaan kävi. Kun löytyi tuo paras apu ja elämän ilo. Syntyi vielä nuo neljä maailman ihaninta. Kaksi kaunokaista ja kaksi komeaa. Tämä rakas oma perhe. Mutta hitsi, kun jäi se pehekuva kaiken muun kuvauksen ohessa ottamatta.

EN HALUA ETTÄ SIELLÄ OLISI KUKAAN MUU

Perjantaina sain hakea Istanbulista Suomeen lomalle tulevat ystävät meille yökylään. Yritän aina päästä kentälle hyvissä ajoin. Parkkeeraan auton ja ostan Starbucksin kahvit ja istun seuraamaan jälleennäkemisiä. Liikutun, kun isovanhemmat ottavat vastaan lapset ja lapsenlapset, puolisot kohtaavat toisensa pitkästä aikaa, ystävykset juoksevat nauraen toisiaan kohden. Ja se tunne, kun ovesta tulee ne itselle rakkaat ja kaivatut, siihen miltei pakahtuu.

Esittelin ystäville Kotkan. Se on autolla nopeasti tehty:). Sitten esiteltiin koti. Vaihdettiin kuulumisia. Miehet kävivät kalassa ja toivat tullessaan kalajuttuja. Me naiset kävelimme Keisarin majalle ja vuodatettiin toisillemme asioita, joita meihin oli keräytynyt sinä aikana, kun ei enää asuttukaan naapureina. Illan lopuksi lämmitettiin sauna ja syötiin iltapalaa pöydän ääressä. Aamulla vielä kerettiin juoda kahvit ja sitten oli aika taas erkaantua omille teillemme. 

Meillä jatkui juhlat Lahden satamassa. Automatkan aikana nähtiin jos jonkunlaista säätä auringosta rankkasateeseen ja sama meno jatkui Lahdessakin. Se ei haitannut, sillä astuimme sisälle laivaan.

Neljän tunnin risteily piti sisällään kummityttöni häät ja uuden pariskunnan vauvan kastejuhlan. Ulkona satoi siunausta, pöydät notkuivat herkkuja, sisällä oli lämmin tunnelma mutta ulkona viileni nopeasti. Järvimaisemat olivat kauniit, pariskunta suloinen ja vauva nukkui tyytyväisenä kiertäen juhlavieraiden sylistä syliin. Esikoisesta tuli elämänsä ensimmäisen kerran kummitäti.

Hääparin korttiin kirjoitin Kai Niemisen runon: 

Kuuntelen liikkumistasi viereisessä huoneessa,

työnteon ääniä; kuulen kun pysähdyt miettimään.

Äkkiä tiedän miten sen sinulle kerron:

en halua että siellä olisi kukaan muu.

Avioliitto voi olla juhlaa, mutta pääosin se on arkea. Toisen työnteon ääniä viereisessä huoneessa. Se voi olla tunteiden ilotulitus tai vuoristorata. Sillä on hyvät ja huonot päivänsä. Se ei menesty ilman kompromisseja ja vaivan näköä. Avioliitto on minulle tahdon asia. Sen kestäminen ei ole kiinni siitä miltä minusta tänään tuntuu, miltä toisesta tuntuu. Se kestää tai kaatuu tahdolla. Tahdonko rakastaa, tahdonko vaalia, tahdonko nähdä vaivaa, tahdonko kuulla sinut. Vai lakkaanko tahtomasta? Petänkö lupaukseni? Kadotanko siunauksen, joka liittomme ylle vihkimisen yhteydessä luettiin? Onnellinen se pari, joka tahtoo. Joka ei halua, että olisi joku muu.

Tilasin lahjaksi nuorelle parille itseäni puhutelleen kirjan, mutta se ei kerennyt juhlaan mukaan. Toimitetaan siis opiskeltavaksi jälkikäteen. Tahdon lisäksi tarvitaan avioliitossa mielestäni yhteinen kieli tai edes ymmärrys siitä mitä toinen puhuu. 

ONNEA teille onnellisille. Tahtoa rakastaa ja kuulla toinen toistenne rakkauden kieli! Ja onnellista matkaa myös pienelle pojalle, joka teki minusta ISO(N)TÄDIN!