TAPOJEN ORJA

Olin tänään täällä kuopuksen ja lainalasten kanssa tekemässä lähtöä nukketeatteriin. Jompikumpi pikkumiehistä viritti suunnitelman siitä, että ryöstäisi kaupan ja tulisi siten rikkaaksi. Olin juuri edellisenä päivänä lukenut jostakin taloussanomista keinoja rikastua ja ne olivat nämä: Periä paljon rahaa, olla huippu-urheilija tyyliin Teemu Selänne ja Kimi Räikkönen, olla niitä maamme harvoja huipputaiteilijoita, joiden tilille eurot löytävät, perustaa yritys, jolla on kuningasidea, menestyä uhkapelissä tai naida rahaa. Keskustelimme  siis  pikkuväen kanssa, että rikoksen tielle ei kannata lähteä, sillä se tie ei vie kun telkien sisälle. Jos mielii saada paljon rahaa, täytyy etsiä rikas mies/vaimo. Heillä on siis vielä kaikki mahdollisuudet edessä! Sen sijaan jos minä  haluaisin rikkaaksi, ei minulla olisi muuta keinoa, kun jättää tuo mies ja etsiä joku rikas höperö, joka ottaisi minut ja veisi vihille. Pikkuväki katsoi tässä kohdassa minua silmät suurina ja miettivät, että voiko se olla tosissaan. Helpottunut hymy tuli huulille, kun sanoin, että tuota miestähän minä en vaihtaisi miljooniin euroihinkaan. Mieluummin euroa venyttäen tässä huushollissa, kun missään muualla. Olit siis oikeassa Carola, meidän elämä on ihanasti balanssissa, monessa suhteessa. (Kts. edellisen postauksen kommenttiboksi.) Olen onnekas.

Tämä oli hieman harhaan vievä alku, sillä oikeasti meinasin kirjoittaa teille huonoista tavoista. Katselin näet tänään yleltä dokumenttia nimeltä "tapojen orjat", jossa yksi tupakoitsija, yksi ylipainoinen ja yksi holtiton ostosten tekijä koittivat saada elämäänsä uusille urille. Ohjelman mukaan on vaikea sanoa, että mikä on riippuvuutta ja mikä vain pinttynyt tai huono tapa, jolle meidän on vaikea sanoa ei. Sillä se asia, josta meille tulee tapa tai riippuvuus, liittyy usein elämässämme opittuihin toimintamalleihin ja on usein meidän tunteisiin ja ruumiiseemme piirtynyt palkinto, jota olemme oppineet odottamaan. Osasin heti nimetä ne oman elämäni tavat, joiden orjaksi olen joutunut. Minun elämässäni ei ole ollenkaan balanssissa herkut ja oma suhteeni niihin. 

Minä en siis tupakoi. Minulla ei ole pakkomiellettä ostaa. En ole ikinä maistanut kannabista enkä kokenut mitään halua koittaa huumausaineita. En halua juoda itseäni humalaan. Ei kiitos olutta eikä väkeviä. Sen sijaan minä rakastan ruokaa, halajan herkkuja, palkitsen itseäni ruoalla. Pizza, lämpimät voileivät, pihvit, valkosipuliperunat, hyvä viini, karkit, pullat, kakut, hyvä ruoka kaikissa muodoissaan. Minä en ahmi ja oksenna. En onnistuisi ikinä olemaan syömättä. Mutta minä rakastan ruokaa ja haluaisin joka ilta syödä hyvin, hemmotella itseäni ja läheisiäni jollakin hyvällä. Lomieni yksi pääasia on hyvä ruoka. Arjen ilot on hyvä ruoka. Päivän huippuhetket voisi hyvinkin olla aina aamukahvi, lounas, päiväkahvi, päivällinen ja iltaherkut:D.

Mikä se ongelma sitten tässä on? Se, että en perinyt rahaa, mutta en myöskään kehoa, joka ei suurenisi  nauttimastani herkkumäärästä. Viimeisen kymmenen vuotta olen siis harrastanut "ryhdistäytymistä", "ottanut itseäni niskasta kiinni", "tehnyt uudenvuodenlupauksia", "pitänyt pääsiäispaastoa" ja "paniikkiennenkesäälaihiksia". Käytännössä se menee näin, että aina välillä minä elän niin kuin haluan elää ja kappas kun housut kiristää, jenkkakahvat kaksinkertaistuu ja puntari näyttäää viisi kiloa liikaa. Sen jälkeen minä ryhdistäydyn, paastoan, karppaan, kituutan, suoritan, kiristelen hampaitani ja pääsen siksi minuksi jolta haluan näyttää ja olla. Ja se minähän haluaa nautiskella, herkutella, palkita itsensä illan lopuksi telkkua katellessaan. Ja johan taas kiristää, turvottaa, harmittaa ja täytyy taas ryhdistäytyä, paastota…. Kymmenen vuoden loputon noidankehä. Viiden kilon jatkuva jojoilu. Ja ei, tämä ei näy joka päivässä, ei joka viikossakaan, mutta joka kuukausi ollaan joko noususuhdanteessa tai ottamassa itseä niskasta kiinni. Useimmiten vielä huonolla menestyksellä. "Repsahdukset kuuluvat asiaa," sanoi dokumentti.

Siinä dokumentissa tehtiin vaahtokarkkikoe. Lapsi jätettiin yksin huoneeseen vaahtokarkki lautasella nenän edessä. Sitten tutkija poistui joksikin aikaa huoneesta. Vaahtokarkki-tutkimuksen mukaan osalla on itsekuria ja he pystyvät ottamaan tahdonvoiman käyttöön kiusausten hetkellä. Nämä ihmiset ovat niitä elämän fiksuja ja filmaattisia. He menestyvät kokeissa, saavat hyvät työpaikat ja ovat juhlien keskipiste. Ja sitten on ne, jotka kokeen tekijä löysi tyhjän lautasen äärestä, koska vaahtokarkki oli syöty. Tahdonvoimaa oli ehkä ollut, mutta se loppui kesken. Heille annettiin se toivo, että useimmat ihmiset kuitenkin pääsevät tavoitteeseensa yrittämisen ja erehdyksen kautta. Että jos nyt yhdestoista vuosi toden sanoisi ja keksisinkin jonkun muun asian, josta voisin saada merkitystä elämääni. Että illalla ei tekisikään mieli lämpimiä leipiä, viinilasillista ja jäätelöä, vaan himoitsisinkin porkkanaraastetta ja juoksulenkkiä. Tai sitten vain eläisin elämän, jossa välillä nautiskellaan miettimättä seurauksia. Ja  välillä kannetaan ne seuraukset? 

Aloitin siis viikko sitten lopultakin sen pääsiäispaaston. Se loppui viikonloppuna, koska perjantaina en jaksanut olla paastolla, lauantaina oli apen nimppariherkut ja tänään kaikenlaista muuta vaahtokarkkia nenän edessä. Mutta hei, huomennahan minä taas aloitan…. 

Mitäs siellä? Olisiko lautanen koskematon vai vaahtokarkki syöty? Onko tämä oikeasti edes ihan näin joko tai? Mielenkiintoisinta olisi kuulla, että oliko siellä lasta, joka oli syönyt vaahtokarkista puolet?