Yksi purkaa itseään hikilenkillä. Toisen mieli tasoittuu syömällä suklaata. Kolmas kilauttaa kaverille. Neljäs hukkuu pulloon. Konstit ovat siis monet mitä tulee tunteiden hallintaan. Minun kohdallani kaava taitaa olla tämä: Enimmät höyryt joutuu vastaanottamaan mies. Oli kyse sitten surusta, ilosta tai ärtymyksestä, minun on pakko päästä puhumaan. Sen jälkeen alkaa oma työstäminen. Käyn keskusteluja itseni kanssa siitä, että mikä meni vikaan, mitä olisi voinut tehdä toisin. Tai sitten annan itselleni positiivisen palautteen, jos kyse oli onnistumisen asiasta. Viimeinen silaus asialle saadaan jonkun konkreettisen tekemisen muodossa. Kävelylenkki, leipominen tai vaikka puiden pinoaminen, saa mielenkin uskomaan siihen, että maailma se pyörii radallaan, eikä taivas taaskaan tippunut niskaan.
Näitä asioita sivuttiin myös maanantain ja tiistain koulutuksessa. Opin sen, että tunne ja tekeminen asustaa "liskoaivoissa" ja tieto otsalohkossa. Joskus välimatka näiden kahden välillä voi olla suuri. On siis hyvä neuvoa lasta ja aikuista, eli itseään, että tunnereaktiossa odottaa sitä otsalohkon mukaan pääsyä. Istu siis vihaisena hetkeksi käsiesi päälle, ettet mottaa. Laske kymmeneen ja tarvittaessa vaikka kahteenkymmeneen. Nuku yön yli ja vastaa vasta sitten verenpainetta nostattaneeseen sähköpostiin. Tunnekuohussa voi myös kävellä metsään ja hengittää syvään. Vakuuttaa itselleen, että kohta jo helpottaa.
En ole koskaan kuulunut niihin, jotka patoavat tunteitaan. Yksityis-minusta näkee jo kilometrin päähän, että miltä tänään tuntuu. Toki vuosien varrella särmät hiotuvat ja pahimmat sammakot jää jo joskus livahtamatta ihmisten ilmoille. Perusminäni on silti tunnistettavissa ja sillä on itsensä kanssa vielä tekemistä. Ammatti-minäni sen sijaan pystyy ihmeellisen asialliseen käytökseen. Joskus roolit menevät sekaisin ja huomaan ammatti-minäni kertovan asioista kotona, joita yksityisminäni ei kykenekään toteuttamaan. "Ei se haittaa äiti, vaikka et toimikaan niin kuin sanoit, sinä nyt vain olet niin temperamenttinen tyyppi." Ehkä lasta lohduttaa, kun huomaa, että vanhemmillakin on vielä kasvunvaraa?
On ollut taas varsinainen viikko. Elämä on kuin monikaistainen tie, jossa erilaiset autot kulkee eri nopeuksilla eri suuntiin. Vaihtelen roolia ja tunnetiloja pitkin päivää. Aamulla työminään, joka vaihtuu neljältä ruokahuoltoa hoitavaan yksityisminään. Siirtyy sängyn laidalle saattohoitotyöhön ja palaa taas kotiin läksyjen, lakanapyykkien ja jumppaajan äidin mietteisiin. Kuinka saada tytölle kiharat kalenterikuvauksiin tai ennemminkin, että millaiset niiden täytyisi olla?
Nämä yllä olevat kuvat nappasin eilen hoitokodilta kotiin palatessani. Huomasin näet, että roolin vaihto onnistuu paremmin, jos siirtymiseen liittyy joku juttu tai matka. Ei siihen tarvita montakaan minuuttia, muutama hetki rannalla hengitellenkin jo riittää. Kotkassa näitä rantoja riittää onneksi jokaiselle reitille. Tämä ranta oli Kotkan Korkeakoskella.
Kotona odottelikin sitten seuraava mahdollisuus tunteiden käsittelyyn, eli puiden pinoaminen. Kolmonen oli saanut serkkunsa apuun ja yhdessä olivat jo päässeet pitkälle:).
Vielä tuli yksi keino mieleen. Eli, puita saunan uuniin ja hikoilemaan. Sinne saunan lauteille ne on aiemminkin sulanneet meidän suomalaisten surut, vihat ja kivut. Sitten sukelletaan puhtaisiin lakanoihin ja annetaan unen viedä. Aamulla on taas uusi päivä ja sen mukanaan tuomat mahdollisuudet.
Kuinkas teillä hallitaan tunteita? Vai hallitseeko tunteet teitä?
