Vauvoista haaveilin jo kauan ennen kuin ne olivat millään tavalla ajankohtaisia. Neljä lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Nimilistoja kertyi kalenterien takakansiin. Vuonna 1992 ehdotelmiani poikien nimeksi oli Valtteri, Petteri, Santeri, Perttu, Akseli ja Eppu. Tyttöjen nimiksi olin kaavaillut Meijua, Emmiä, Tuulia, Pilviä, Miljaa, Meriä ja Emiliaa. Esikoinen syntyi kesällä 1998, puolta vuotta ennen suunniteltua valmistumistani. Mikään vuoden 1992 nimilistalta ei päässyt käyttöön etunimeksi. Akseli tuli sentään kakkoselle toiseksi nimeksi. Vauva kulki mukana koulussa ja äitinsä valmistui ihan sovitusti. Kuvan perusteella vaipanvaihtokin sujui opiskelun ohessa. Luokallani oli myös esikoisen kummitäti.
Minähän siis EN halunnut muuttaa ulkomaille. Halusin vanhan puutalon Suomesta. Sellaisen perusturvallisen elämän. Mies taas halusi ulkomaille, mutta ei viedä vaimoa sinne väkisin. Syksyllä -98 saimme ystäviltä kutsun tulla käymään heillä Turkin Kuşadasissa. Varasimme huoneiston Bodrumista ja bussilla kävimme myös niitä ystäviä tervehtimässä. Tämä alhaalla oleva kuva oli Milaksen markkinoilta ja siinä vaiheessa olin jo mennyttä. Kyllähän sitä nyt tietenkin voisi Turkkiin muuttaa asumaan.
Pyörät lähti nopeasti pyörimään. Kun vihreä valo vilahti vaimon suunnasta, vilahti miehelle vihreä valo Istanbulista. Työkutsun myötä oli tarpeellista myös petrata englanninkielen taitoa. Tässä vaiheessa meille oli syntynyt kakkonen ja lähdimme kahden pienen ja lastenhoitajan kanssa kolmen kuukauden kielikurssille englantiin. Ne olivat ihanat kuukaudet ja itsetuntoni koheni roimasti. Kyllä me selviämme ilman sitä taloa ja perussuomalaista elämää. Onhan meillä toisemme. Minussa heräsi myös seikkailunhalu ja persoonallisuuteni sai tulevina vuosina uusia ulottuvuuksia:).
Saavuimme Istanbuliin helmikuun alussa vuonna 2001. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Ensimmäiset kuukaudet väliaikaisasunnossa olivat hieman haastavia, mutta kun pääsimme omaan kotiin, oli onni rajatonta. Toki meillä oli omat haasteemme sopeutumisen suhteen, mutta mitään isoja kulttuurishokkeja emme kohdanneet. Istanbul oli ihana.
Ensimmäisen vuoden luonamme asui lastenhoitaja Suomesta. Minä astuin kielikoulun maailmaan. Tässä kuvassa on ensimmäisen kurssin luokkani. Näiden kanssa sitä opiskeltiin sitä "Bu ne?"-turkkia. Koulussa olin aina ajatellut, että minulla ei ole kielipäätä, mutta Turkissa se osoittautui osatotuudeksi. Minulla ei ole kielioppipäätä, mutta olin nopea ymmärtämään ja peloton kommunikoimaan. Kielitaito avasti minulle uuden maan ja mahdollisti yhteydenpidon naapureihin, kauppiaisiin ja kadunmiehiin. Se oli valtavan tärkeää ja palkitsevaa. Väitän, että ilman kielen oppimisen vaivaa, on turha lähteä asumaan ulkomaille.
Ei ollut omakotitaloa, mutta oli kymmenennestä kerroksesta avautuva maisema kaupunkiin ja merelle. Oli mahdollisuus ajaa iltauinnille Mustallemerelle. Lasten ollessa pieniä me ajoimme sinne usein. Se oli meidän oma hetkemme. Mies tuli töistä kotiin, lapset laitettiin autoon ja lähdettiin matkaan. Matka kesti reilu puolituntia ja pikkuväki nukkui. Me saimme vaihtaa päivän kuulumiset kaksin. Sitten ihana iltahetki rannalla ja kotiin laittamaan lapset nukkumaan. Iltapala syötiin tietenkin rannalla.
Turkkilainen ruoka tuli tutuksi. Ei tarvinnut selvitä pelkästään omenoilla ja ruisleivällä:). Ensimmäisenä kesänä ajettiin Marmarikseen tapaamaan veljeni perhettä. Kolmivuotias esikoinen lähti aamuisin raha taskussaan ostamaan hotellin alakerrasta "ekmekkiä" ja pikkuveli 1 v. söi suurella mielihyvällä. Kakkosen tuttipulloon laitettiin usein velliä tai laimennettua linssikeittoa. Hyvin maistui.
Myös muu Turkki alkoi avautumaan pikkuhiljaa, kun uskaltauduimme matkustelemaan. Usein oli ystäväperhe matkassa. Tässä olemme viiden pienen, kolmien rattaiden ja viiden aikuisen voimin retkellä Kreikan Lesvoksella. Sinne matkustettiin laivalla Turkin Ayvalikista. Ihana reissu, ihanat ystävät.
Paikallisten ystävien myötä aukeni myös paikallinen kulttuuri. Vieraanvaraisuus ja lämpö ulkomaalaisia kohtaan. Tässä seuraavassa olemme juhlimassa ystäväperheen pojan ympärileikkausjuhlaa. Meidät oli sijoitettu lähiomaisten pöytään ja esikoinen nostettiin pian juhlan aiheen viereen salin eteen. Esikoinen oli siihen aikaan kova tyttö tanssimaan, joten hän oli myös täysillä mukana turkkilaisten juhlien pääohjelmanumerossa eli rivitansseissa.
Kolmonen käytiin pyöräyttämässä maailmaan Suomessa. Minulla oli ollut kaksi keskenmenoa Kakkosen jälkeen ja Kolmosestakin koin uhkaavan keskenmenon viikolla 12. Makasin sängyssä pari viikkoa rukoillen parasta. Toivo eli ja syntyi iloksemme maailmaan. Isosisko 5v ja isoveli 3v olivat kovia hoitajia. Sitterissä ollutta pikkuveljeä raahattiin aina leikkien viereen katselemaan. Ja kyllä hän katselikin silmät loistaen.
Kevät-kesällä 2005 vietettiin Suomessa useampi kuukausi. Suomi oli lapsille yhtä kuin mummola Kotkassa ja M-tädin mökki Pohjois-Karjalassa. Mummolassa asuttiin aina Suomessa ollessamme ja mökille oli päästävä savusaunomaan ja uimaan Jänisjokeen. Ylemmässä kuvassa mummo on lähtenyt kolmosen ja serkkupoikansa kanssa Mansikkalahteen ajelemaan. Alemmassa kolmonen on savusaunan lämmityksessä Karjalassa.
Turkin ansiosta saimme tutustua myös Eurooppaan. Noin kolmen neljän vuoden välein ajoimme kesäksi Suomeen ja takaisin. Tässä kuvassa olemme Saksan Dresdenissä palailemassa Suomen lomalta takaisin Istanbulin kotiin. Kolmoselta ei vauhtia puuttunut ja häntä pidettiin aisoissa valjaiden avulla.
Tältä Euroopan matkalta tarttui matkaamme muutakin kuin muistoja. Neljäs lapsi osoitti tulemisen merkkejä pian matkamme jälkeen. Kaikki vauvakamat oli annettu pois ja nyt niitä taas haalittiin takaisin. Koska oli juuri vietetty useampi kuukausi Suomessa oli selvää, että kuopus syntyisi Istanbulissa. Hyvinhän se sujuikin ja jo pari kuukautisen käärön kanssa matkustimme Araratille elokuussa 2006. Ala kuvassa olemme Pontoksen kuninkaiden haudalla Amasyassa. Alemmassa kuvassa syksyisellä retkellä Çeşmessä.
Me rakastimme Turkkia ja Istanbulia. Miten kiitollinen olenkaan kaikista niistä vuosista joita saimme siellä viettää. Olen viime viikkoina pistellyt matkojamme kansien väliin eli tehnyt Ifolor-kirjoja urakalla. Samalla olen hämmästellyt sitä kaikkea mitä saimme kokea ja nähdä. Meillä ei ole koskaan ole ollut isoja rahoja, siihen nähden näiden matkojen määrä on suoranainen ihme. Lapsille sanoinkin, että eivät ainakaan voi syyttää meitä siitä, ettemme koskaan vieneet heitä mihinkään tai siitä ettemme olisi viettäneet heidän kanssaan aikaa.
Toinen puoli tarinaa oli se, että emme saaneet elää lasten näitä vuosia isovanhempien kanssa. Toki me kävimme suomessa noin puolentoista vuoden välein ja saimme miehen vanhemmat meille useampaankin kertaan kylään. Mutta eihän se ole sama asia, kun elää arkea yhdessä. Näin ollen näihin Euroopan ylityksiin liittyi aina vahva tunne joko mummolaan menosta tai kotiin palusta. Tässä kuvassa ollaan Roomassa, matkalla mummolaan.
Ja tässä ollaan serkkujen ja mummolan väen kanssa Hembölessä eläimiä katsomassa.
Se joulu jolloin äitini outoa käytöstä ei voitu enää ohittaa, oli kamala. Valvoi yön miettien ja murehtien. Lapsilta katosi mummi ja minusta tuli nyt isätön ja äiditön. Kesäreissulla äiti vielä asusteli kotona, mutta seuraavaksi täytyi jo tehdä reissu Suomeen virastoja kiertämään. Oli pakko saada ulkopuolista apua. Seuraan edelleenkin silmä kovana jokaista artikkelia, jossa viitataan lääkkeen löytymiseen alzheimerin tautiin. Se on niin kamala tauti, että toivon omaisteni säästyvän siltä. Minä haluaisin olla minä niin kauan kuin elän. Äidiltä se mahdollisuus vietiin.
Ulkomailla asumisesta kiitän sitä, että meistä hitsautui perheenä hyvä tiimi. Meillä oli mukavat reissut, omat kuviot ja sujuva arki. Parisuhteen aika jäi niihin iltahetkiin, kun oli saatu lapset nukkumaan eikä uni ollut vielä vienyt mennessään. Meidän parisuhdetta hoidettiin monet monet vuodet pedissä iltapalaa syöden ja elokuvia katsellen. Parvekkeella istuen lämpiminä kesäiltoina. Ja sitten sattui se siunattu hetki, kun ystäväperhe tarjosi meille nelikon ottamista hoitoon ja passitti meidät KAHDESTAAN matkalle. Ja niin me lensimme kolmeksi yöksi Tunisiin. Ja se oli ihanaa ja mielestäni niin tarpeellista. Kahden keskiset lomat on yhtä kuin parisuhdeleiri. Niihin kannattaisi jokaisen pariskunnan satsata. Näitä leirejä meillä on ollut Tunis 2010, Lissabon 2011 ja Jerusalem 2013. Kiitos näistä matkoista teille jotka hoiditte nelikkoa sillä aikaa.
Ja sitten kesällä 2014 me palasimme Suomeen. Haaveet ei aina ole turhia haaveita, sillä minä sain se taloni. Sain myös puutarhan, meren tien takana, mummolan ja tätilän. Työpaikan ja kaikkea sitä mitä silloin kauan sitten uneksin. Sellaisen perussuomalaisen turvallisen elämän. Neljä lastamme on kasvanut lähemmäs teini-ikää. Esikoinen on jo raottelemassa kotipesän reunaa. Minä luotan näihin neljään, uskon, että elämä kannattelee mihin ikinä haluavatkaan mennä. Tietävät, että elää voi monella tavalla, monessa eri maassa.
Olen myös luopunut. Tähän mennessä haudannut isän lisäksi äidin. Ymmärtänyt, että elämä ei ole loputon jatkumo, vaan sillä on äärilaidat. Jos jotakin haluat, tarvitset tai koet oikeaksi ja kauniiksi, tartu siihen nyt, sillä sitkua ei ehkä koskaan tule. Tässä päivässä on onnen mahdollisuus, joten etsi se. Elä, älä odota.
'
Eilen kuvien katsomisen jälkeen totesin sen mitä tunsin. Minulla on ollut aivan mahtava elämä. Olen saanut kaiken sen mitä toivoin ja tuhannesti enemmän. Se pistää pienelle paikalle. Kiitollisuuden äärelle. Kiitos näistä vuosista Taivaan Isälle, omalle rakkaalle miehelleni, parhaalle ystävälleni. Kiitos lapset, elämäni lahjoista suurimmat. Kiitos perhe ja ystävät. Mitä elämä tuokaan vielä, se on ylimääräistä lahjaa joka hetki. Tämän kanssa haluan jatkaa tätä matkaa, se on varma se.
Ja näiden:
Monia kuvia piti karsia. Monia ihania hetkiä. Miten kivalta sekin tuntui, että elämä on ollut niin yltäkylläisen hyvä, ettei saa sitä mahtumaan blogiin:). Jotakin saatoin myös summata. Minulle tärkeää on tämä perhe, äitiys, meidän parisuhde. Minä rakastan matkustamista. Haluan nähdä uusia paikkoja. Toisaalta olen kotihiiri. Näissä kuvissa olisi voinut näkyä myös enemmän ystäviä ja sukulaisia, sillä he ovat minulle tärkeitä, mutta kun en ole kysynnyt heiltä lupaa kuvien julkaisemiseen, pysyttelin pitkälti omissa kuvissani. Niin. Se purjevenekin on ollut aika iso osa elämää ja haaveita:). Työ jäi kokonaan kuvien ulkopuolelle, vaikka sekin on tärkeää. Taas tänään mietin, että miten mukava työ minulla onkaan. Mikä lahja sekin, kun siellä pitää niin paljon ajastaan viettää. Haaveitakin on tulevaa varten. Miten kivaa sekin. Nähdä, että mitkä niistä, miten ja milloin toteutuu.
Sellaista on Paluumuuttajattaren elämä ollut viimeisen 42-vuoden ajan. Kiitos myös teille, jotka olette halunneet olla osa sitä tämän blogin myötä. Tämäkin on minulle tärkeä<3. Te olette!
26 kommenttia:
Mykistävän ihana postaus ja tuo kiitollisuus kaikesta koetusta, saavutetusta ja saadusta, ihana lukea ja erityisesti minua tietysti mielytti myös kokemuksesi Istarin vuosistanne;) Kuvat kertovat usein enemmän kuin tuhat sanaa, kuvat myös ihanat! Pitää itsekin kunnostautua ja tehdä lisää kuvakirjoja.
Rakkautta hehkuu sinusta, teistä kahdesta, teidän perheestä. Sinun blogistasi ja kuvista. Ihanaa syntymäpäivää ja monia armorikkaita vuosia! <3
Kyynel vierahti jos toinenkin, ihana kirjoitus ja kuvat <3
Mahtava postaus! Oli mielenkiintoista lukea miten päädyitte Turkkiin,ja miten sujui siellä ennenkuin aloit kirjaamaan matkoja/kokemuksia Turkin blogiisi.Ja oli tosi mukavaa tavata livenäkin täällä Israelissa.
Olipa mielenkiintoista lukea elämäsi tarinaa.....
Kauniisti kirjoitit ja korostuu niin kiitollisuus elämää kohtaan, vaikka varmaan ei aina helppokaan ole ollut, etenkin alkuaikoina Turkissa.
Kaikkea hyvää perheellesi edelleenkin toivottaa Ulla
Sinulla on ollut kaunis ja siunattu elämä ja osaat olla myös kiitollinen ja jakaa asioita läheistesi ja vieraanpienkin kanssa. Tutustuin sinuun Istanbulissa, blogisi kautta ja on ollut kiinnostavaa lukea elämästäsi ennen ja jälkeen Turkin periodin. Sinulla on suuri ja lämmin sydän, olet ansainnut kaiken hyvän mitä olet saanut. Olkoon tulevaisuutesi yhtä siunattu. Onnea vielä syntymäpäivän johdosta!
Onnea synttäreiden johdosta! Ihanat kirjoitukset, näitä oli mukava lukea :)
Voi mitä kaikkea elämä eteen tuokaan, teidätkin, koko perheen! Niin uskomattomia on joskus risteävät tiet ja polut, että ei voi kuin ihmetellä, vaan niinhän sen elämän pitääkin mennä. Ihmetellen ja uusiakin polkuja astellen.
(Loppuviikosta toivottavasti taas saa ihmetellä...)
Upea kirjoitus ❤️
Aivan ihanaa luettavaa, ei tässä muuta voi sanoa. <3
Ensimmäisellä kirjoituksella päivä alkoi kauniisti ja tällä toisella on nyt hyvä mennä nukkumaan. :-)
Carola: Kuvat tuovat monia asioita mieleen. Niitä harvemmin täältä koneelta katselee. Sen tähden olen kirjojen kannalla. Vanhat albumit meillä on yläkerran komerossa, josta niitä harvoin tulee haettua. Nyt selasin kaikki läpi. Ihania muistoja, mutta itse albumit oli vähän räjähtäneitä. Välilehdet irtoilee ja joistakin on liimaukset menneet. Kiva olisi dokumentoida vanhat kuvat siistimpään muotoon. Sitten joskus?
Hurmioitunut: Armorikkailta tuntui jo nämäkin vuodet. Että on saanut enemmän, kun olisi ansainnut. Ansiottomasti. Miten mielelläni ottaisin sitä vastaan tulevinakin vuosina.
Petra: Ihana elämä. Aina on tuntunut, että elää elämänsä parasta aikaa. Ja jos joskus saisi kuolla elämästä kyllänsä saaneena.
Jael: Minulta on jäänyt kertomatta ne ihan ekat matkat Turkissa, kun kuvattiin vielä filmille. Ne oli liikuttavia, kun lapset oli ihan pikkuruisia. Tuo kolmonen tuossa leipänsä kanssa ja esikoinen topakkana pikkuneitinä. Kuvien avulla muistin ja näin sen kaiken taas omin silmin. Leivänostajan ja syöjän. Ihania.
Ulla: Elämään kuuluu vaikeatkin hetket. Turha niihin on jäädä makaamaan. Ehkä siinä on ollut se elämän siunaus, kun on saanut luottaa, että asiat järjestyvät. Ja jos oma luotto on ollut lopussa, on vierellä ollut tuo hra kaikki kyllä järjestyy. Ja se Iso Hra, joka kaiken järjestää:).
Cheri: Kiitos kauniista sanoista. En koe ansainneeni, mutta jo varhain minun on ollut helppo uskoa siihen, että minullekin voi tapahtua jotakin hyvää. Uskon sen johtuvan siitä, että minua on elämässäni rakastettu. On ollut hyviä miehiä matkan varrella, onneksi.
neeakoo: Kiitos sinulle. Ja mukavaa syksyn jatkoa.
Pepi: Ajatella tosiaankin. Turhaltahan se monen mielestä varmaan tuntuu tällainen omien asioiden jakaminen jossakin netissä. Mutta miten monta rikasta asiaa tämä blogi on tuonut eteeni niin täällä netissä, kun ihan livenä. Miten paljon ideoita ja ajattelemisen aihetta, ihasteltavaa. SItä voi iloita toisten osaamisesta ja kätten taidoista. Ja miettiä, että mitähän sille Pepille loppuviikosta tapahtuu:).
Satu: Ihanaa, että olit vähän kuin koko päivän matkassa:D.
Tätäkin kautta vielä synttärionnittelut. Oma päiväni alko matkalla Päijäthämeen Keskussairaalaan. Vuosi sitten oikeassa hartiassa risahti jotain ja sitten siihen kasvoi pahkura. Sitä koitettiin lääkitä ja hieroa mutta ei poistunut kasvoi vain. Keväällä näytin sitä lääkärille. Sitten siitä otettiin ultraäänikuvia ja magneettikuvia ja lopulta tasan vuosi sen risahduksen jälkeen Tomin synttäripäivänä istuin sällin kyydissä matkalla Tampereelle jossa ottivat siitä koepalan. Onneksi totesivat hyvälaatuiseksi ja tänään sitten puukkojunkkari kaivoi sen pois hartiasta. En siis näytä enää Quasimodolta. Nyt olen vaan hilpeä mhuumeveikko särkylääkkeissäni ku kaivovoivat sitä pattia 3 sentin syvyydestä lihaksen sisältä... Kyllä tää tästä.
Mielenkiintoista oli kuvia katsella ja muisteluitasi lueskella. Taas löysin yhden asian joka meit niin erilaisia sisaruksia yhdistää. Tuo kielipää. Lukion kolmannella pari viikkoa ennen penkkareita kiukkuinen nutturäpäinen englanninopettaja sanoin luokassa minulle"Siä et Vilho tuu koskaan pärjäämään tolla sun kielipäälläsi koska se on niin huono" No miä en oo koskaa osannu määritellä omaa kielipäätäni, mutta tuo sun luonnehdinta huonosta kielioppipäästä, nopeasta oppimisesta ja pelottomasta kommunikaatiosta osuu myös minuun täysin. Ei nutturapää uskoisi jos kertoisin toimineeni Kotkassa voimalaitoksella höyry- ja kaasuturbiinin käyttöönottokoulutuksissa tulkkina tai olleeni mukana ostamasas liki 6 miljoonan höyryturbiinia Heinolaan saksalaisilta ja taas ennglannin kielellä, tuli kirjotettua melkoinen määrä raportteja ja sähköposteja jossa kalliin aparaatin teknisiä speksejä määriteltiin... Eli väitän että olen pärjännyt surkeaksi mainostetun kielipääni kanssa halkkarin hyvin ja pärjään jatkossakin...
Vilho: Nyt sitten kättä ensin lepuuttamaan ja sitten kuntouttamaan!
Minäkin tulkkasin Istanbulissa jo vajaa vuosi maassa oltuani. Olen nopsa yhdistelemään asioita ja päättelemään. Turkkilaisia kirjojakin pystyn lukemaan, vaikka en jokaista sanaa ymmärtäisi. Niin se oli kyllä jo koulussa. Minut pelasti aina kuuntelu ja luetun ymmärtäminen. Kaikkein tuskallisinta oli ainekirjoitus.
Kiitos tästä. Tuli lukiessa niin hyvä mieli - ja vähän haikeakin olo. Oma elämä... osasinko lainkaan. Ihana teksti, ihana sinä tuntematon tuttu.
Voi järkytys, miten ihana teksti. Ja miten ihanat kuvat.
Tämän sivun pistän kirjanmerkkeihin lukeakseni aina välillä uudestaan. Kirjoituksestasi henkii niin uskoa, toivoa kuin rakkauttakin eivätkä ne sulje pois sitäkään, että elämässä on myös vastoinkäymisiä.
Kiitos tästä. Jos joskus joudut miettimään uutta uraa, niin miten olisi kirjailija.
Terv. Maarit
PS: Kaipasin aikoinani vinkkejä Istanbuliin ja sain Marttalasta vinkin blogiisi. Ei ole kaduttanut. Ja siitä Istanbulistakin pidin paljon, joskaan en nykyisessä Turkin poliittisessa tilanteessa sinne lähtisi.
Airi: Tottakai osasit. Kuka muka osaisi paremmin elää minun elämäni kuin minä tai sinun elämäsi kuin sinä. Ja jos huomasit, että jotakin on tekemättä, kokematta ja näkemättä. Unelma saavuttamatta tai haaveeseen tarttumatta, niin tee se nyt. Kurotu heti sitä kohden. Jos se on utopiaa, vilkuta sille.
Maarit: En usko, että kenenkään elämä on pelkkää tasaista onnen suoraa. Sillä sellaisella tasaisella turtuu. Elämä on ala- ja ylämäkiä, koska ylämäen jälkeen tajuaa parhaiten alamäen ilon. Surun jälkeen ilo on moninkertainen. Kivun jälkeen terve päivä kuin taivas. Menetyksen jälkeen jäljellä olevat entistä rakkaampia. SIksi toivonkin, että saisin elämässäni sopivasti kaikkea sitä mitä sillä on tarjottavana.
Aivan ihana tämäkin tarina kuvineen! Olette kyllä ihana perhe :D
Matkatar: Kiitos samoin:).
Sinulla on rikas elämä, kiitos jakamisesta. Kuvat todellakin kertovat paljon, niitä oli ilo katsella.
Kerroin tänään perheelleni kolmosen ja miehesi venehaaveesta. Arvelivat, että teidät tuntien sekään ei jää pelkäksi haaveeksi :)
Onnellisia, rikkaita ja siunattuja vuosia tästä eteenpäinkin!
T. H-M
H-M: Jos se olisi kiinni vain siitä, että voitaisiin pistää tuulemaan, olisi vene varmaan jo olemassa. Mutta nyt piti jo miehenkin kysyä tämän haaveen äärelle, että "mitenhän me voitaisiin äkkirikastua?" Ja me kaikkihan tiedämme vastauksen siihen kysymykseen: Ei mitenkään. Mutta sitten toisaalta on huomattu sekin, että ällistyttäviä asioita vaan joskus tapahtuu. Odotamme siis ällistystä:D.
KIITOS<3 JA MONET TERVEISET SINNE KAIKiLLE!
Tiedätkös, jostain syystä tuli tippa silmään lukiessani tätä! Olen jollain tavalla niin onnellinen teidän puolestanne, siitä että olette saaneet sellaisen elämän kuin olette suurimmilta osin haaveilleet, ja sellaisen josta ette ole osanneet haaveillakaan. Toivottavasti vuodet täällä Suomessa sujuvat yhtä ihanasti! <3
Merve: Jospa se antaisi intoa haaveilla ja etsiä sitä omannäköistä elämää muillekin. Tai sitten näyttäisi, että elämä kantaa ja johdattaa poluille, joista voi tulla omannäköiset.
Ihana postaus ja ihanat te ja samaa sanaa käyttäen - ihana tuntea teidät :)
MatkaMartta: Se ihanuus on kyllä ihan molemminpuoleista:).
Tännehän on ilmestynyt lomani aikana kivoja postauksia.
Allu: sitä se lomailu teettää:).
Lähetä kommentti