Aloitamme viimeisen Kioto-päivämme Kultaiselta temppeliltä. Lippu on kuin taideteos. Samaisen lipun on ostanut tänään muutama muukin ja Kinkaku-ji:llä kuhisee. Täytyy sulloutua aidan viereen ottamaan kuvaa. Odottaa, että ryhmä poistuu ja itselle jää tilaa katsella. Muistuu mieleen, kun Jeesus raamatussa kaatelee temppelillä kaupustelevien pöytiä, ettei hänen Isänsä talosta tehdä markkinoita. Buddhaa ei ehkä kaupallisuus haittaa?
Meille kuitenkin nyt riittää Kioton temppelit. Päätämme vaihtaa suunnitelmaa ja häipyä hetkeksi väljemmille vesille. Siispä auto tien varteen ja sopivaa navigaattorin käyttäjää valitsemaan. Tämä olikin tosi hyvä valinta, sillä hän sai navigaattorin hetkessä asennettua viemään meidät Kuramaan. Arigato! Voi tätä japanilaisten loputonta ystävällisyyttä ja kärsivällisyyttä. Saisiko sitä vietyä tuliaisiksi ihan itselleen?
Kuramassa on minunkin aika astua vuoristorataan. Viime päivät on kävelty niin paljon, että säästämme itseämme tältä nousulta ja astumme junaan. 210 metrin tiukka nousu, kasa rappusia ja olemme Kurama-derassa. Temppelissä, jossa Lonely Planetin mukaan on löydettävissä vielä aitoa hengellisyyttä. Totta. Alakerran henkien palvonta käytävä tuhansine pienine ruukkuineen on tosi ahdistava. Kipuamme ylös ja aurinkoon. Ihailen mieluummin temppelin ympärillä avautuvan vehreän vuoriston. Kuuntelen lintujen laulun ja vuoripurojen solinan.
Miksi näillä on ruokalaput?
Lähellä olevassa Kibunessa meillä on tarkoitus käydä syömässä. Kurvaamme heti ensimmäisen ravintolan pihaan. Palvelu on ystävällistä. Ovella tossut jalkaan ja saatettuna melkoisen maiseman ääreen. Kun on pyyhitty kädet kosteilla lämmitetyillä pyyhkeillä ja saatu kannu vihreää teetä pöytään, selviää, että ollaan hieman tyyriimmässä paikassa. Ravintola tarjoaa menun, joka sisältää monta ruokalajia. Hinta on sen mukainen. Onneksi lopulta saadaan lupa ottaa vain yksi menu ja siitä alkaakin sitten makumatkamme japanilaiseen ruokakulttuuriin.
Kaikki saadaan syötyä. Kokemus on kerrassaan upea. Mutta lopputulema on kyllä se, että emme ole tälläisen japanilaisen ruoan ystäviä ollenkaan. Tai minä olen ulkonäön ja esillepanon suhteen, mutta en maun. Eikä kannata kysyä mitä syötiin, sillä en osaa sanoa. Paitsi raakaa kalaa ja paistettua kalaa. Sekä erilaisia vihanneksia, nuudeleita ja riisiä.
Iltapäivällä lopultakin Gion. Sää on suosinut meitä tänään. Koko päivänä ei satanut ollenkaan. Iltapäivällä aurinko pilkistelee Gionin kaduille. Kaupunginosa elää selvästikin vain illalla. Kadut ovat vielä tyhjät ja ovet kiinni. Ihasteltavaa riittää silti. Miehelle sanon, että jos joskus vielä tulisin Kiotoon, tulisin kirsikankukkien aikaan ja asettuisin asumaan gionilaiseen kaupunkitaloon.
Gionissa saamme jatko-osan japanilaiseen ruokakulttuuriin tutustumisessamme. Tämä osa saa meiltä kaikilta täydet pisteet. Ravintola on pieni ja jokainen asiakas istuu tiskin ääressä. Tiskin takana kokki paistaa pyydettyjä annoksia ja asettaa ne eteesi kuumalle hihnalle. Kaikki maistuu todella hyvälle. Vatsat tyytyväisinä palaamme kohti omaan kotikoloamme Kiotossa. Viimeistä kertaa. Laitan vielä viimeiset pyykit koneeseen. Keitän kahvit. Huomenna on aika jatkaa matkaa muihin maisemiin.
Kakkosen ja kolmosen mielestä Kioton paras anti oli apina puisto Arashiyamassa. Minä sanon kuitenkin, että paras oli Fushimi-Inari Taisha. Sen värit ja tunnelma. Mukava on ollut myös palata iltaisin tänne meidän kotiin. Niin paljon kun olen iloinnutkin siitä, että lomalla ei tarvitse kokata, siivota eikä pyykätä, on tässä kuitenkin ollut mukava hiukan puuhastella normaaleja asioita. Ripustaa pyykkejä kuivumaan keittiön takana olevalle pienelle parvekkeelle. Keitellä kahvit. Illalla vetäytyä yläkertaan. Pistää ilmastointi hurraamaan ja huomata, että tatamin pistävä voimakas haju vaimenee. Uni on levollinen ja hyvä.
