ELÄMÄNI KUVAT osa 1

Syntymäpäiväni aattona olen palannut menneeseen katsellen vanhoja kuvia. Ajattelin tehdä postauksen, jossa on yhtä monta kuvaa kuin on huomenna vuosia mittarissa eli 42. Tehtävä oli mahdoton, sillä alkuvuosista kuvia on kovin kovin vähän. Viime vuosista taas niin mahdottoman paljon, että on vaikea valita niistä tärkeimmät. Kuvat on myös erilaisia, sillä joku kuva ei puhu paljoakaan, mutta joku toinen taas vähintään sen tuhat sanaa. Kuvista syntyy eritasoisia muistoja, toiset tilanteet jopa haistaa ja maistaa vuosienkin päästä. Toisia ei muista kuin kertoman perusteella. Tässä siis elämäni kuvat, osa 1. Ensimmäinen puolisko. Elämä ennen lapsia.

Olen siis 70-luvun tuote. Kun äiti rakennutti minua kohdussaan, isä rakensi meille kotia. Projektit etenivät rinta rinnan. Luulen, että tässä kuvassa saattaa olla lapsuuden kotini. Vain takana oleva metsä puuttuu ja siksi saatan olla väärässäkin? Joka tapauksessa, koti valmistui samoihin aikoihin kuin synnyin ja tähän kotiin liittyy koko lapsuuteni muutaman viikkoisesta vauvasta 12-vuotiaaksi asti. Tuo oikealla puolella oleva ikkuna oli minun huoneeni. 

Olin perheeni toinen lapsi, enkä kuulemani mukaan suunnittelun tulos. Kun nyt kuitenkin olin tulossa, minut otettiin vastaan. Koska perheessä oli jo poika, tyttö taisi olla ihan mukava yllätys vanhemmilleni. Meidän korttelissa oli paljon lapsiperheitä ja kadulla tavattiin tiheään. Siihen aikaan vielä harrastettiin perhekyläilyä naapureilla. Tässä alakuvassa oletan meidän olevan naapureiden mökillä kylässä. Isoveli onkii ja minä olen äidin sylissä. Ensimmäisiä kuvia minusta mitä albumista löysin.

Isäni oli perheineen Karjalan evakkoja. Kahdesti piti kotitalo jättää Äyräpäähän. Sotien välissä oli rakennettu uusi koti, joka tuikattiin tuleen evakkotielle lähtiessä. Tiesivät, että takaisin ei ole pääsyä ja viholliselle ei haluttu rakasta kotia antaa. Päätyivät Savitaipaleelle maata viljelemään. Tämä kolmas kuvani on sieltä mummolan pihamaalta. Nakukuva! Tuon punaisen navettarakennuksen takaa kierrettiin huussiin. Yhdellä huussireissulla törmäsin hirveen ja se oli niin pelottava juttu, että näin vuosia painajaisia, jossa hirvi tulee sänkyni alta ja seuraa minua, kun juoksen äidin ja isän viereen. Se uni loppui vasta kun vaihdettiin minulle uusi sänky. Kuvassa myös isä ja isoveli.

Olin isän tyttö. Isän kanssa käytiin kävelyllä ja ongella. Tässä on menossa ikkunaa päin lentäneen linnun virvoittaminen. Isä osasi tietysti ihan mitä vain, kuten virvoitella pökertyneitä lintuja. Takana poseeraa naapurin poika. Isä oli kova tupakkamies, tässäkin savuaa. Savusi myös sisällä kotona, autossa jne. Siihen aikaan passiivisesta tupakoinnista ei puhuttu ja meille perheen savuttomille ei paljon annettu mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan. Tupakointi oli kyllä niin inhottavaa, että ei tullut koskaan mieleenkään aloittaa sitä hommaa itse.

Pihan nurkkaan oli rakennusaikana kerätty isot kivet. Niistä meille muurattiin uima-allas. Tämä yksi kuva on todisteena siitä, että siellä uitiin. En kuolemaksenikaan muista, että uitiinko useammin, kun tämän yhden kerran. Viimeisinä vuosina tässä talossa "uima-allas" ainakin oli risujen keräysaltaana. Ei mikään varsinainen pihan komistus, mutta lapsesta hieno juttu.

Ulkomaille päästiin lapsuudessani pariin otteeseen. Se tarkoitti autoilua Ruotsin kautta Norjaan ystäväperheen kanssa. Minulla oli liikennemerkki-kirja, josta seurasin ohittamiamme liikennemerkkejä. Toisella reissulla sairastin sikotaudin. Muistan kuinka makasin auton takapenkillä ja lammas kurkisti ovesta sisään. Olihan siinä riittävästi eksotiikkaa pienen kaupungin tytölle.

Suurin osa lapsuuden lomista vietettiin kuitenkin Oulussa ja Kilpualla. Ajomatka oli julmetun pitkä, mutta perillä odotti äidin täti ja setä. Matkustin heidän luokseen yksinkin. Äiti vei Kouvolassa junaan ja täti tuli Oulun asemalla junasta hakemaan. Tädin luona ei ollut televisiota. Siellä kuunneltiin linnunlaulu-kasettia, syötiin maailman parhaita pannareita ja käveltiin marketeille. Setä asui tien toisella puolella. Siellä saattoi mennä kylpyyn, pelata Maijaa tai lähteä sedän pyörän tarakalla Bingoon. 

Tässä vaiheessa kuvaaminen perheessämme ehtyy. En itseasiassa muista, että oliko meillä kameraa. On kylä joitakin kuvia mm. hautajaisista. Vanhemmille tuli avioero ja lapsuuden koti meni myyntiin. Muutimme äidin kanssa kerrostalokolmioon. Veli kävi siellä kääntymässä, mutta lähti pian omille teilleen. Isä muutti Venäjälle töihin. Kävin rippikoulun ja se muutti elämäni suuntaa monessa suhteessa. Tässä seuraavassa kuvassa taidan olla 15. Olen iloinen, koska olen löytänyt elämäni miehen ja kuukausien piirityksen jälkeen hän alkaa lopulta ottaa minut tosissaan. Olen edennyt jo tapetista päätellen hänen huoneeseensa kuvattavaksi. Permanentti oli silloin ihan must.

Miehen myötä tuli elämääni myös hänen ihana sukunsa. Niin perhe, kuin Värtsilän suku ja M-tädin mökki. Tässä kuvassa olen ehkä ensimmäisillä vierailuilla ja olemme tulevien appivanhempien ja M-tädin kanssa menossa hakemaan savusaunan kiukaaseen kiviä. Heti tämän alla on ensikosketukseni maalaiselämään, kun käyn tutustumassa anopin ja M-tädin lapsuuden kotitalon navettaan. Muutaman viikon ikäinen vasikka antaa minulle heti suukon.

Minä en ollut koskaan koulussa mikään tähtioppilas. Oli minulla varmaankin päätä, mutta motivaatiota valikoivasti. Niistä aineista, joista pidin, sain helposti hyviä numeroita. Ja niistä joista en, menin yli rimaa hipoen. Lukioon päädyin, kun en tiennyt miksi haluaisin tulla. Ylioppilas minusta tuli kuitenkin. Eikä tämä ylioppilas tiennyt mitä tahtoo ja jäi siksi vielä vuodeksi kotiin miettimään. Olin minä nyt sentään töissä päiväkodissa huomatakseni, että se ei ole minun alaani.

Sitten se purjehdus osasto. Mies osti kavereineen kimppaveneen. Muistelee tuossa, että vuosi olisi ollut 1989. Ensin harjoiteltiin kavereiden matkassa purjehdusta, lopulta uskallettiin lähteä vesille jo ihan itsekseen. Tässä ensimmäisessä kuvassa meillä on kyydissä koirani Luru. Meillä oli koiria parhaimmillaan kolme. Mies taas oli koirille allerginen, joten koirat sai sitten tämän liiton myötä jäädä. Onhan se ollut sen arvoista:D. Mutta Lurusta jäi kyllä kivat muistot, se oli sählä mutta niin suloinen. 

Miehellä oli aina vetoa meren lisäksi maailmalle. Minulla ei. Jotenkin kuitenkin päädyimme porukkaan, joka teki matkoja Sortavalaan. Venäjä herätti minussa kyllä monenlaisia tunteita, mutta en ikipäivänä halunnut muuttaa sinne. Ruoan suhteen olin todella nirso ja ennakkoluuloinen. Minulla oli aina matkassa omat eväät: Granny Smith-omenoita, ruisleipää ja metwurstia:). Niillä sitten selvisin ne matkat. En edelleenkään koe halua muuttaa Venäjälle, mutta matkustaa haluaisin siellä moneenkin paikkaan, kuten vaikka Pietariin. Viime päivinä olen katsonut myös Ville Haapasalon ohjelmaa Jäämeri 30 päivässä ja kehittänyt jäätävän jäämeri-kaipuun. Ja miten ihanaa olisi joskus päästä Solovetskin luostarisaarelle. Vienan Karjala on myös toivelistalla. Eläähän minussa toki jo suvun perintönä muutenkin pieni karjalainen.

Niin hyvinhän siinä sitten kävi, että yhteen päädyttiin kesällä 1994. Mies opiskeli Jyväskylässä ja minä aloitin omat opintoni häiden jälkeen  Pieksämäellä. Aloitettiin siis sellaisella kevyellä viikonloppuavioliitolla. Minä matkasin perjantaisin junalla Jyväskylään vaimoilemaan ja palasin sunnuntaina takaisin opiskelemaan. 

Ensimmäinen yhteinen kotimme oli ylioppilaskylän perheasunnossa. Kalusteita oli haalittu molempien kodeista ja jotakin saatu lahjaksikin. Tässä kuvassa taitaa olla muutto menossa, sillä mehän oltiin ihan siivoja ihmisiä kumpainenkin. Kuvaajan takana oli olkkari ja keittiön takana makkari. Lisäksi oli pieni kylppäri. Voi sitä oman kodin onnea.

Isän viina vei. Venäjän työkeikat ja halpa viina oli varmasti yksi ongelmaa edistänyt asia, mutta ei siitä voi kaikkea syyttää. Isä ehti juhlia hääni, nähdä veljeni lasten syntymän. Minun lapsistani ei yhtäkään. Minä olin aina ajatellut, että isä rakentaa vielä minulle talon. Ei rakentanut. Viisikymppisenä oli jo niin romuna, että eläkepäätös tuli muutama kuukausi kuoleman jälkeen. Isästä opin, että viina on viisasten juoma. Muiden kannattaa olla sen kanssa varovaisia.

Muutaman vuoden viikonloppuavioliiton jälkeen muutimme Virtasalmelle. Mies sai sieltä ensimmäisen työpaikan ja minä pystyin käymään kotoa käsin koulua. Rivitaloasunto takalla ja omalla saunalla tuntui ihan lottovoitolle. Virtasalmelle jäämistä harkittiin muutamaa vuotta myöhemmin ihan vakavissamme, mutta siitäkin sitten ensi kerralla.

Kello on kerennyt jo vaikka mihin ja aamulla pitäisi herätä aikaisin täyttämään kakkua. Palataan siis huomenna osaan kaksi. Aikaan jälkeen lapsien. Melkein se on puolet ja puolet elämästäni tässä vaiheessa. Mitä lie edessä?