SAA SYDÄMEN LÄPÄTTÄMÄÄN

Aamulla eilisillan hiljaiset linnut kirkuvat ikkunan takana. Enteilevät ehkä episodia poliisin kanssa. Kohta näet oveemme koputetaan ja lauseesta erottuvat sanat: auto, evakuoida ja kiire. Alhaalla selviää, että olemme parkkeeraneet illalla sulkuviivan viereen. Edessämme olevaa autoa hinataan juuri pois. Onneksi on tuo mies, joka kielitaidottomanakin puhuu kaikki pyörryksiin. Selviämme tilanteesta vain kehoituksella olla hölmöilemättä enempää. Ja mehän yritämme parhaamme. Jätämme taaksemme Viipurin ja ajamme Terijoelle.

Kuvaamme rannoista tämän ensimmäisen. Se on vain pieni osa kaikesta käsittämättömästä. Hiekkadyynejä ja rantaa on kilometritolkulla. Ihastelen sitä auton ikkunasta ja olen vakuuttunut siitä, että tänne täytyy tulla kesällä uudelleen. Mikä sääli, että menetimme tämän paratiisin. Se on Yyterin hiekat ja Hangon huvilat samassa paketissa. Tai olisi ollut. Rakkautta vaille jääneet lukemattomat huvilat tekevät kuolemaa. Bongailemme niitä aitojen takaa. Rämmimme metsissä. Kävelemme pieniä teitä. Ja jokainen tönö saa sydämeni läpättämään.

Tämä on vielä käytössä. Mutta tämä kituu ja tekee kuolemaa. Katto on menetetty ja sen myötä kaikki muukin.

Tämä kaunokainen on saanut kammottavan tiilisen sosialistisen realismin lisäsiiven, mutta tämä toinen kaipaisi vain maalia?

Ruokatauolla luen Karjala-opastani ja opin, että Ilja Repin majaili Terijoen Kuokkalassa 30-vuotta. Kuoli täällä ja haudattiin pihalleen Suomen vallan aikana. On siis pakko lähteä tutustumaan Iljan kotiin. Valitettavasti kierrosta talon sisällä pitäisi odottaa liian kauan, joten teemme vain kierroksen pihalla. Penaty on niin hieno kokonaisuus, että ei ihmekään, että taiteilija ei malttanut siirtyä enää muualle. Talon katolta löytyy selitys hänen töidensä hienoon valoon.

Ilja Repin kuoli 29.9.1930. Hänet haudattiin omasta toivomuksestaan talonsa pihalle puun alle. Hautapaikaksi valittiin Golgotaksi nimetty kukkula ja haudan viereen istutettiin tammi.

Kaunein oli mielestäni tämä näkymä. Lammen takaanta talolle.

Pietariin saavuttiin sen verran myöhään, että oli jätettävä Annalla vierailu seuraavaan päivään. Hotellille saapuminen oli taas seikkailu. Osoite vei porttikongiin. Pääsin jotenkin sisäpihalle, jossa harhailin aikani etsimässä sisäänkäyntiä. Onneksi paikalle saapui englantia taitava venäläinen pariskunta. Harvinaista herkkua, ainakin tähän astisen kokemukseni perusteella. He soittivat puhelun ja niin selvisi, että hotellin sisäänkäynti olikin toisesta korttelista. Se ei ollut kaikkein kutsuvin, mutta onneksi tiedettiin jo ennestään, että siitä ei kannata säikähtää. Vastaanottovirkailija on ystävällinen ja hän sanoo kaikkeen "okei". Ymmärtämättä yhtään mitään siitä mitä kysyttiin. Niin teen minäkin. Ja otan käyttöön eleet, kuvan ja venäjää taitavan ystävän mesessä. Kaikki järjestyy. Auto on nyt parkkeerattu hyvään talteen. Me olemme majoittuneet Pietarin pesäämme. Rahat on vaihdettu ja käytetty hotellin maksuun. Huomenna on tiedossa Eremitaasi ja Anna Ahmatovan Fontankan talo.

Pietari kuittaa ja kiittää. Tästä se lähtee.

RAJA EI VEDÄ

Raja ei vedä. Aika kuluu. Sukka etenee. Ensimmäinen kerta on muutenkin haastavin, kun pitää miettiä, että onko meillä kaikki mitä pitää olla. Osataanko kulkea oikealle luukulle oikeaan aikaan. Päästääkö perille hyvän sään aikaan? Lopulta puomi aukeaa ja olemme siellä missä haluammekin olla.

Vuosia sitten vierailimme tiheästi Karjalassa. Silloin rajalla tuntui, että puutkin muuttuivat harmaiksi rajan toisella puolen. Nyt on toinen aika. Kaikki tuntuu vain kivalle. Tiet ovat hyvässä kunnossa.  Puut vihreät tien vierustalla. Uskallamme jättää auton tien varteen. Viipuri on rosoisen kaunis. Kaupassa tavarat kauniisti hyllyssä ja hintalaput saavat hyvälle mielelle.

Saavumme kaupunkiin auringonlaskun kanssa yhtä aikaa. Miten kaunista. Joskus vuosia sitten kävin täällä, mutta muistikuvani siltä reissulta ovat hatarat. Pyöreä torni, kauppahalli, pärekorit ja Viipurin linna. Nyt ihastelen vanhan kaupunkin tunnelmaa. Illan valoa kivitalojen pinnoilla. Tunnelmaa, joka syntyy, kun kymmenet linnut lentävät ääneti pääsi päällä. Ja ravintolat kutsuvat sisään tunnelmallaan ja hintatasollaan.

Mutta kaikilla ei ole kaikki hyvin. Ei missään.

Ensin harmittaa, kun ei ehditty paikalle hieman aikaisemmin. Sitten muistan, että tulevana vuotena voin palata tänne moneen kertaan. Otan paikallisen marketin kortin. Katselen tuotteita hintasilmällä. Kannattaako pakata auton perään vessapaperit, lihat, pesuaineet vai mitä? Hykertelen, kun voin huoleti jättää kiireen. Käyn Monreposissa sitten toisen kerran. Silloin kun etsin jonkun toisen hotellin ja toisen ruokapaikan. Ehkä tulevana vuonna löytyy Viipurin kantis?

Kaupasta tarttuu mukaan niin monenlaista herkkua, että napa valittaa jo tässä vaiheessa iltaa. Viipurin Macaronsit maistuu saippualle. Kahvi on makeaa. Sipsit suolaisia. Lomalla kaikki on sallittua. Mahdollisuudet odottamassa oven takana. Annan elämän yllättää. Huomenna matka jatkuu kohti Pietaria, jos Luoja suo. Sieltä minulla ei olekaan minkäänlaisia ennakko-odotuksia tai entisiä mielikuvia. Otan vastaan kaiken sen mitä eteen tulee. Toivottavasti ilolla ja kiitoksella.

Vinkkejä? Mitä kannattaa nähdä Pietarissa? Entä syödä? Mikä katu kannattaa ehdottomasti kävellä? Mistä toivoisit tunnelmia ja kuvia?

SATUMAINEN VALO

Olen ilmoittanut itseni sijaiseksi yhteen ja toiseen paikkaan, jotta pääsisimme tuon siipan kanssa ensi kesänä matkalle. Ei niinkään rakkaudesta lajiin, vaan ihan vaan rahan takia. Toisaalta vapaapäivät on tarpeellisia levolle ja niiden viettäminen työmaalla ei ehkä pidemmän päälle ole kovin järkevää. Olenkin siis aina ristiriitaisissa tunnelmissa, kun soittoa töihin ei näytä tulevan. Lopulta päädyn kuitenkin aina ottamaan ilon vapaapäivästä irti. Erityisesti tänään.

Suomi on kiedottu lämpimään värikkääseen viittaan. Eilinen meni enemmän ja vähemmän pakosta sisätiloissa, mutta tänään otettiin vahinko takaisin. Esikoinen on kotona viettämässä etäviikkoa ja hänestä sain lenkkikaverin. Käveltiin Pahalammelle syksyä ihastelemaan. Sitä ihastelua riittikin sitten ihan kotirannasta Pahalammelle asti. Takaisinkin piti osa matkasta kävellä, kun mies olikin jäänyt koululle tukiopetusta antamaan. 

Kaikkialla täällä Kotkassa hehkuu sellainen satumainen valo. En tiedä johtuuko se valoa heijastavista keltaisista puista vai mistä? Aina autolla ajaessa harmittaa, kun ei ole mahdollisuutta pysähtyä kuvaamaan. Illan valo on ollut erityisen ihmeellistä. Kävellessä sai pysähdellä ihan luvan kanssa. Ikuistaa ja ihastella monta asiaa.

Hiippailtiin mökkien pihalla. Tässä oli aikanaan hiihtokallio mereen.

Torstaina sain meidän viisumit. Tänään on työpäiviä jäljellä kolme ja sitten onkin aika ylittää raja. Toivon kovasti, että tämä ihmeellinen lämpöaalto pysyttelee täällä siis vielä viikon ja saamme ihmetellä Venäjää aurinkoisessa säässä. Mutta jos ei, niin mennään sitten matkalle ihan vaan  hyvällä tuulella.

MITEN LUOTTAVAISTA

Tukiperheviikonloppuihin on ilmestynyt uusi ulottuvuus. Olemme joutuneet miettimään kasvatus-asioita. Tähän mennessä olemme toimineen "mummola periaatteella". Meillä ei ole kovin monia sääntöjä, vaan tarkoitus on, että yhdessä on mukavaa. Tehdään kivoja asioita ja eletään yhdessä sitä mitä viikonloppu milloinkin tarkoittaa. Nyt vain on niin, että pienille miehille mukavat asiat alkavat enemmän ja enemmän tarkoittamaan ruudun edessä istumista ja sitä en halua hyväksyä. Koska omaehtoinen ulos meneminen on vähentynyt, on meidän aikuisina otettava homma haltuun ja vietävä porukka pihalle. Näin ollen pakkasin tänään lainalapset ja kuopuksen kyytiin, kurvasin hakemaan matkalta miehen siskon ja tyttärensä ja ajoimme Elimäelle Arboretumiin.

Kuulin paikasta mielestäni ensimmäistä kertaa Facebookissa, kun yksi ystävä oli siellä muutama kuukausi sitten käynyt kävelemässä. Ihastelin kuvia ja pohdin, että tuonne minun pitää kyllä joskus päästä. Tähän entinen luokkakaverini totesi minun paikassa kyllä käyneenkin, sillä olimme aikanaan tehneet Mustilaan luokkaretken. Ilmeisesti sen hetkiselle minulle tällainen arboretum ei edustanut unohtumatonta kohdetta. Nyt oli sitten mietteet jo toisenlaiset. Luontopolulla viihtyi niin aikuiset kuin lapsetkin.

Metsä kirkkoni olla saa. Kuopus valittiin saarnavirkaan. Totesi, että ei osaa ja on muutenkin vain sijainen.

Aina kannattaa mennä metsään. Tässä päästiin jo kivoihin syksyn tunnelmiin ja suunniteltiin heti jo uutta retkeä paikkaan alkukesällä, kun alppiruusumetsä kukkii ja atsaleat ovat loistossaan. Uskon, että eri vuodenajat tekevät alueesta hyvin erinäköisen. Tässä alla on ilmeisesti jonkun koti. Miten kaunis. Nuo köynnökset<3. 

Ja talon vieressä toimistorakennukset, joissa köynnökset jo suorastaan villiintyneet.

Kahvila oli jo kiinni. Sen ovessa oli hinnasto ja kehoitus pistää maksu postilaatikosta löytyvään kirjekuoreen. Miten luottavaista. Samalla systeemillä olisi voinut ostella taimia. Taimet matkaan, maksu kuoreen ja kuoren päälle kirjoitus, että mistä hyvästä rahat ovat. Aikuiselta pääsymaksu oli 8€ ja alle 12-vuotiaat pääsivät ilmaiseksi. Mielelläänhän tuon tästä maksoi. Ihana paikka. Olisiko jollakin vinkata vastaavia luontokohteita tässä Kymenlaaksossa ajomatkan päästä meiltä?

KEDI

Hei,

Oli pakko tulla vinkkaamaan, että Yle Areenalla on nyt nähtävissä ihana dokumentti nimeltä "Istanbulin kissat". Mikä mukava illan lopetus se olikaan pitkän työpäivän jälkeen. Käykääpä katsomassa täältä. Kissavideo ja ihanat vanhat kotinurkat samassa paketissa. Sekä hellyyttävät turkkilaiset kissahöperöt<3.

Suosittelen!

ps. Sama Youtubessa englanniksi tekstitettynä, jos Ylen areena ei näy ulkomaille: