Tiistai-iltana ajoimme Lahteen hakemaan avaimet Barcelonan loma-asuntoomme. Kamera oli kassissa, mutta keskityin niin kaikkeen katselemiseen ja tiedonmurujen ylös kirjoittamiseen, että jäi kuvaamatta koko kaunis pihapiiri ja keltaisen talon suloinen pariskunta. Oli silti niin kiva, että saatiin käydä! Kiitos kaikesta tähän astisesta ja tulossa olevasta!
Sitten alkoi se lomaa edeltävä loppukiri. Olen ollut lapsesta saakka jokseenkin tunnollinen ihminen. Alakoulu aikana ei ollut yhtään poissaoloa. Yläkoulussa ja lukiossa vain joitakin omin luvin otettuja vapaita. Sairastin aina ja vain lomilla tai viikonloppuisin. Samaa settiä on menty työelämä. Vuosi sitten sairastuin juuri kaksivuotisen työkomennukseni loppumetreillä. Muistatteko sairaan kaunista kesäkuuta? Silloin olin töistä kaksi päivää saikulla. Ne työurani ainoat.
Tällä kertaa kurkkukipu alkoi toissailtana eli jälleen kahta päivää ennen lomaa. Melko tarkalleen vuosi tässä työssä aloittamiseni jälkeen muuten. Eilen tein kaksitoista tuntisen päivän erittäin puolikuntoisena. Niistin ja niiskutin, vedin Finrexiä tauoilla. Tänä aamuna mies taas kysyi, että onkohan tuossa kunnossa pakko lähteä töihin? Oli minusta, koska "tuskin oli kuumetta". Yön oli yskä pitänyt hereillä kaiken entisen lisänä. Sen verran tajusin, että soitin töistä lääkäriaikaa, kun halusin varmistaa, ettei Barcelonan reissu jää antibioottikuurista kiinni. Sain ajan sairaanhoitajalle klo. 11. Sitä ennen ehdin tehdä asukkaiden aamutoimet, olla mukana yhdessä työhaastattelussa ja naputella laskutukseen oleelliset. Kaksi tuntia ennen työajan loppumista ajoin sitten terveyskeskukseen. Oli kuumetta 38.2. CRP toistaiseksi matala. Ei ääniä keuhkoissa. Saikkua loppupäivä (ne kaksi tuntia:)) ja käsky levätä matkaan asti. Lisäksi sain sairaanhoitajan neuvon sairaanhoitajalle: "Kannattaisikohan sinun tästä eteenpäin varata ne lomamatkat vasta viikko lomasi alkamisesta?" Hyvä neuvo:), etenkin kun tästä näyttää tulevan perinne näin kesäloman alkajaisiksi. Kroppani laskee voimavarani kahdella päivällä pieleen?
Tänään olen levännyt urakalla. Netflix-sarjoja ja unta joka välissä. Yskänlääkettä. Lämmintä juomista ja muun perheen panostusta pedin pohjalta kuunnellen. Ovat siivonneet talon ja pesseet pyykkiä. Laittaneet ruoan. Tyhjänneet pakastimen. Siis käytännössä: Aino on. Mitenhän selviämme ilman esikoista, kun hän matkan jälkeen muuttaa meiltä muualle? Kiitos kulta, olet aarre.
Kuvituskuvat ovat elokuulta pari tai kolme vuotta sitten. En ole ehtinyt kaivamaan kameraa esiin, vaikka syytä olisi ollut. Naapurin mies sai metsän harvennettua ja risusavotta on tehty. Ilta-auringossa valo tekee kodin ja jokisuiston välisestä metsäkaistaleesta satumetsän. Kakkonen maalasi aidan. Siitä tuli oikein hieno. Nyt odotellaan siihen verkkoa. Mutta ensi kerralla Barcelonan tunnelmia, jos Luoja suo ja tauti tajuaa mennä muille matkoille.
