MUTTA SAULI

Uusi viikko ja uudet haasteet. Tämän viikon haaste on yksi pahimmista. Pitäisi juoda se 15,-2 litraa vettä joka päivä. Vesi ei ole minulle ikinä maistunut ja unohdan aktiivisesti juoda. Monta päivää saattaa mennä niin, että juon päivässä vain ja ainoastaan kahvia. Nyt tammikuun alusta olen sentään aloittanut aamuni lasillisella vettä, mutta siitä on vielä pitkä matka puoleentoista litraan. Mutta eiköhän tästäkin tarran avulla selvitä? 

Eilen olisi ollut huimaavan kaunis aurinkoinen pakkaspäivä, mutta en kerennyt valoisan aikaan pihalle. Nyt sen sijaan kerkeän, sillä on vapaapäivä ja olen aikeissa lähteä äänestämään maallemme presidenttiä. Nyt onkin vaikea paikka, että uskaltaako juoda vettä ennen äänestyspaikalle kävelyä? Mitä jos matkalla tulee hätä?

On tässä nyt tietysti isommatkin kysymykset edessä. Olen näet ollut ihan tyytyväinen nykyiseen presidenttiimme Sauliin. Vahinko vain, että menin tekemään vaalikoneen tässä äänestyksen alla ja sepä ei tarjonnutkaan minulle Saulia ennen kuin vasta kolmanneksi (Iltalehti) tai neljänneksi (joku toinen). Sen sijaan sain ehdokkaikseni henkilöitä, joita en todellakaan halua äänestää. Kun ryhdyin selvittämään miksi, minulle selvisi, että Sauli on eutanasian kannattaja.  Sauli siis on sitä mieltä, että henkilön voi tappaa "jos sairauteen liittyy suurta kipua ja tuskaa, joita ei voida lievittää".  Sauli, olen kanssasi täysin eri mieltä. Hoitohenkilökunnan tehtävä on joka tilanteessa vaalia elämää, ei ottaa sitä pois. Hyvään saattohoitoon tulee kuulua niin hyvä kipulääkitys, että kenenkään ei tarvitse kivuista kärsiä. Tappamisen sijaan tulee siis keskittyä saattohoidon kehittämiseen. Kuten Hollannin aina vain villimmäksi käyvä eutanasia-käytäntö kertoo, on eutanasia oikea Pandoran lipas, jonka aukaiseminen on uhkarohkea teko maailmassa, jossa  päättäjien on yhä vaikeampaa nähdä ihmisarvoa rahan takaa. Ei siis anneta mahdollisuutta siihen, että joku saa oikeuden tehdä  kuolinpäätöksiä "armosta". 

Lisäksi Sauli, sinä kristillisen maan presidentti, joka toivotat puheittesi lopuksi Jumalan siunausta, olit sitä mieltä, että kouluissa ei tulisi opettaa luomisuskoa? Oletko siis sitä mieltä, että on hyväksyttävää opettaa evoluutioteoria ja alkuräjähdys, islamilaisten, budhalaisten, taolaisten ja kaikkien muiden maailman uskontojen käsitys maailman synnystä, mutta ei meidän oman uskontomme versiota aiheesta? Jos näin, niin miksi ihmeessä? Jos et itse ehkä uskokaan luomisteoriaan, niin kuuluuhan se nyt ihan yleissivistykseen tietää ja tiedostaa, että tässä maassa asuu ihmisiä, jotka ovat kristittyjä. Ja jos et tiennyt, niin joillekin heistä on paljon järkeenkäyvempää uskoa, että maailma on suunnitelmallisesti ja ihmeellisen ihanasti luotu. Itselleni esimerkiksi evoluutioteorian ja alkuräjähdyksen ottaminen totena vaatisi miljoona kertaa suurempaa uskoa kuin omani. 

Mutta Sauli, kukaan ei ole täydellinen. Sinullakin on vielä aikaa muuttaa mieltäsi. Ja jos et muutakaan, niin et onneksi presidenttinä taida näistä saada päättää? Toivottavasti?

Joko sinä olet äänestänyt? Onko sinulle väliä sillä,  että ehdokkaasi ajattelee asioista kanssasi täysin eri tavoin? Millaiset asiat ylipäänsä sinulle merkitsevät ehdokasta valitessasi? Entä mitä mieltä olet eutanasiasta tai kreationismin opettamisesta koulussa?

TERAPIAN TARPEESSA

Kotkan satama ja merimiesravintola Kairo kuuluu kiistämättä kaupunkimme historiaan. Kotka on nimenomaan satamakaupunki. Satama on työllistänyt useita kotkalaisia kaupungin historian aikana. Satama on antanut myös kaupungille kansainvälistä leimaa jo kauan ennen pakolaisvirtoja ja tihentynyttä maahanmuuttovirtaa. Satamaan saapuneilta merimiehiltä oli lyhyt matka Kairoon, joka sijaitsee aivan vanhan sataman tuntumassa. Siellä käytiin kulttuurinvaihtoa monessakin mielessä. Aina ei Kairon maine ole ollut kovinkaan kaksinen, mutta aina sen olemassaolo on ollut kiistatta jotakin hyvin kotkalaista. On siis tuntunut aika kummalliselta, että alkuperäisenä kotkalaisena en ikinä ole käynyt Kairossa. Nyt se asia on korjattu, sillä terapian tarpeessa tuli mentyä sinne keskiviikkoiltana.

Esikoinenhan on täysi-ikäinen, joten otettiin hänet mukaan.

Mukaan lähti myös käly. Ja mies meitä naisia kaitsemaan.

Kairon tarina on hyvin pitkä. Se alkaa jo vuodesta 1879, kun Nikolai Fredricksen perusti Kotkaan ravintolan. Sen sijainniksi valikoitui Kotkan satama ja nimeksi haluttiin, jotakin perin tyylikästä. Ravintolasta tuli Universal Garden. Paikka tuli tunnetuksi musiikista, josta huolehti välillä kokonaisia soittokuntia. Talvella paikalle antoi ilmettä puutarhan luistinrata rusettiluisteluineen ja glögeineen.

Fredricksenin kuoltua vaihtui ravintolan omistajaksi silloinen satamakapteeni Enok Blomberg. Ravintolan taso haluttiin säilyttää korkeana, joten vuokrailmoitukseen laitettiin teksti: "varattomien ei kannata vaivautua". Ravintolaa rupesi luotsaamaan rouva E.Wilborg, joka tuli tunnetuksi parhaiten kauniista tyttärestään. Tästä tyttärestä tuli ravintolan paras vetomagneetti ja kerrotaan, että ravintola täyttyi ilta toisensa jälkeen lemmestä riutuvista Kotkan nuorukaisista.

Välillä talossa toimi Pelastusarmeija. Muuttui komento siis melkoisesti. Vuonna 1906 Universal Garden yritti uutta alkua, mutta se toimi raittiusravintolana, eikä näin ollen vetänyt puoleensa niitä tien toisella puolella olevia merimiehiä.

Kieltolain loppuminen 1932 oli Kairon alku. Neiti Anna Koskinen avasi paikkaan alimman hintaruokan ravintolan joka sai nimekseen KAIRO. Ensimmäisenä vuotena Anna-neiti taisteli anniskeluoikeuksista, sillä ravintolassa sai tarjoilla vain viiniä, joka ei kelvannut merimiehille. "Väkevienkin juomien tarjoilua tarvitaan merimiesten palvelujen sekä viihdyttämisen takia. Viinit eivät heille kelpaa, koska ovat tottuneet käyttämään väkijuomia viskigrogien muodossa ulkomailla sekä laivoilla…." Näillä perusteilla Alko taipui ja Kairo sai oikeutensa.

Merimiehet pitivät pitkään Kairoa pystyssä. Ravintolan ympärille kehittyi oma ei niin hohdokas maine, johon liittyi rahojen tuhlausta, mustan pörssin kauppaa sota-aikana sekä laivatyttöjä. Heitä kävi ravintolassa aina 1930-luvulta 1970-luvulle saakka. Tämä sopi kotkalaisille ja oli osaltaan synnyttämässä "merimiesromantiikkaa".

Alla teksti vessassa. Merimiehiä täällä ehkä harvemmin enää näkyy, sillä vanhassa satamassa pysähtyy harvemmin enää laivoja.

Kairon toiminta on jatkunut siis keskeytyksettä nykymuodossaan vuodesta 1932 alkaen. Nykyinen rakennus valmistui vuonna 1938 ja julkisivu on ollut sama siitä lähtien. 1970-luvun alkupuolella Kotkan kaupunginteatterin lavastaja Tauno Rantaruikka maalasi Kairon kuulut seinämaalaukset. Ravintola osallistuu nykyäänkin vahvasti Kotkan kulttuurielämään. Vuonna 1986 alkoi kaupunginteatterin ja Kairon ravintolateatteriyhteistyö, jonka johdosta mekin siis sinne päädyimme. Mies osti minulle ja kälylle synttärilahjaksi liput Terapian tapeessa-näytelmään, jonka kävimme keskiviikkoiltana katsomassa. Talo oli melkein täynnä ja illasta muodostui oikein hauska irtiotto arkeen. 

Muutoin viikko onkin ollut varsin työpainotteinen. Tänään oli viikon ainoa vapaapäiväni. Pyykkiä on silennyt ja perhe ruokittu. Huomenna sitten taas katsomaan, että ollaanko siellä minun työmaallani terapian tarpeessa. 

Oletko koskaan käynyt Kairossa? Tai mikä on se sinun kaupunkisi vastaava paikka?

OLEN TOTISESTI ELOSSA

Kun parin kuukauden piirileikki kuoleman kanssa on nyt ohitse, olen totisesti huomannut olevani elossa. Alkuun se tuntui jotenkin väärälle. Teki mieli pyytää anteeksi sitä, että aamu seurasi yötä ja elämä jatkui. Äitiä ei ole, mutta meillä pestään pyykkiä ja mietitään, että mitä tänään syötäisiin.  Ikään kuin olisi reilumpaa lamaantua ja olla itsekin poissa tästä elämästä. Tai ainakin nousta jonnekin ylemmälle henkisyyden tasolle ja unohtaa tämä kaikki välttämätön arki.

Seuraavaksi huomasin minulla olevan vapaa-aikaa ja energiaa. Siivosin siltä istumalta yläkerran komerot ja pesin viisi koneellista pyykkiä. Pistin hautajaisjärjestelyissä tuulemaan. Ajattelin, että se olisi äidistä varmaan hupaisaa. Sanoisi, että muistahan tyttö silittää lakanat, jotta komerot ovat mukavamman näköiset katsella. 

Kun omainen kuolee, saa hautajaispäivän ottaa vapaaksi. Muuten suru ei ole kuulema sairautta. Niinpä olin kiltisti töissä heti kuolemaa seuraavana päivänä. Sekin on kyllä ihan äidin vika. En ollut yhtäkään päivää poissa koulusta ala-asteella, sillä äidin mielestä kouluun mentiin ellei ollut kuolemaa tekemässä tai kamalassa kuumeessa. Silloin se tuntui ihan vääryydeltä, mutta nyt olen itsekin äitinä ihan samanlainen. Ja ominut ajatuksen selkärankaani. En ole sairas enkä kuolemassa. Olen vain yksi äiditön muiden äidittömien ketjussa ja siksi työkykyinen elävä ihminen.

Kuoleman äärellä aistit terästäytyvät. Näkee kirkkaammin elämän ihanuuden. Aamut ovat pimeät, mutta sitten tulee valo. Puiden värit ja luonnon virittäytyminen talvea varten. Kaikessa siinä on oma merkityksensä. Tuntuisi tuhlaukselta olla kiittämättä siitä, että itse saa vielä kokea tämänkin päivän. Nähdä nämä kellastuvat puut. Kävellä tämän kadun. Asua tässä talossa. Osallistua tähän palaveriin. Leipoa nämä sämpylät. Hoitaa hautajaisiin papin, kukat, arkun ja miettiä siunaustilaisuuden laulut. 

Isän pihapiiri.

Kuoleman äärellä muistaa myös muut kuolleet. Vierailin siis tämän päivän kokouksen jälkeen yhdellä viehättävimmistä pihapiireistä mitä Kotkasta löytyy. Siellä asui aikanaan isäni. Hän jätti kuollessaan jälkeen sellaisen sotkun, että selvisin siitä kuolemasta ehkä sen sotkusta johtuvan ärtymyksen siivittämänä. Siivosin isän elämästäni, vain huomatakseni, että hän elää minussa elämäni loppuun asti. Ja mikä parasta, en muista heidän puutteitaan ja sotkujaan, vaan sen hyvän, mitä he toivat elämääni. 

Isä muisti ihailla pientä tyttöään. Oli kalaretket ja yhteiset iltakävelyt. Turva. Äiti oli läsnä. Parasta oli herätä ja tietää, että hän on jossakin lähellä. Kesäaamuna terassilla juomassa kahvia. Ja monessa minuuteni sopukassa muistuttamassa, että tästä äitikin piti. Minä olen tämä isän ja äidin vuoksi.

Kiitos teille kaikille kauniista sanoistanne, myötäelämisestänne ja kukista, jotka kaunistavat kotiamme. Elämä jatkuu. Ihmeellistä, mutta totta.