PAAHTOLEIPÄÄ JA KELTAISTA FANTAA

Kolmonen sairastaa. Vatsaa vääntää ja on huono olla. Juoksen Cihangirin kaduilla etsimässä markettia, josta voi ostaa paahtoleipää ja keltaista Fantaa. Aamupalan jälkeen jakaudumme. Mies jää poikien kanssa Eurooppaan huilimaan ja me tyttöjen kanssa otamme suunnaksemme Aasian. Minulla on matkassa kolmet kengät ja kahdet niistä on jo kävelty rikki. Korkokengissä matkaan lähteminen ei kuulunut suunnitelmaan, mutta ne ovat ne ainoat ehjät. Risat vien suutarille, joka lupaa kahdessa tunnissa korjata molemman parin 10 euron korvausta vastaan. Olenkohan muistanut kertoa, että Istanbulin suutarit, räätälit ja muut elämää helpottavat työntekijät kuuluvat siihen kaipaan Istanbulista-listaani? Nyt muistan taas miten helppoa ja edullista täällä oli hoitaa tällaiset jutut.

Muistamme myös sen, että Istanbulissa on hankalaa tehdä asioita ilman, että koko ajan täytyy maksaa jostakin. Kadiköyn reissun ykkösasiaksi nousee mukavien kenkien ostaminen ihan käytännön pakosta. En jaksa kävellä korkkareilla enää hetkeäkään. Välillä lepuutellaan jalkoja Starbucksissa. Sinne pujotellaan moskeijasta jalkakäytäville vyöryvien rukoilijoiden ohitse. Perjantai on muslimimaailman pyhäpäivä ja kello yksi suuri osa miesväestöstä yrittää päästä rukoushetkeen moskeijaan.  Moskeijat kirjaimellisesti pursuavat rukoilijoista ja viimeisten tulijoiden on rukoiltava kaduille levitetyillä matoilla.

Sitten suunnataan bussiin numero 14R. Se vei meidät aina Kadiköystä kotiin. Kahden vuoden aikana bussin reitti on vaihtunut ja seisomme ensimmäiset 15 minuuttia väärällä pysäkillä. Sinä aikana todistamme erään tädin joutumista ambulanssiin. Liekö paaston vuoksi pökertyi ja putosi minibussista katuun? Siinä makaa, ei puhu eikä reakoi. Oikealle pysäkille meidät ohjaa toinen täti ja kohta löydämme itsemme entisen kotimme naapurista kyläilemästä. Sitä ennen on tervehditty lämpimästi portinvartijaa ja asuinalueella vuosia työskennellyttä tätiä. 

Tässä kodissa on taulujen perusteella ymmärretty jotakin olennaista perhe-elämästä?!?

Parvekekukkani ja joitakin huonekaluistamme jatkaa eloaan tässä kodissa.

Tulimme silti kylään, emme kotiin. Kuopus käy kuvaamassa pihan jokaisen kulman.

Niin saapuu taas ilta. Hyvä ruoka ja seura vie miehen niin mukanaan, että jatkavat miesten kesken vielä istumaan iltaa (lue: yötä) Kadiköyhin. Me lasten kanssa palaamme tänne Eurooppaan bussi-laiva-juna-yhdistelmällä. Kolmonenkin pääsi vaivoistaan ja on taas matkassa mukana. Neljä päivää on mennyt. Kaksi vielä jäljellä. Huomenna onkin sitten äidin päivä, mutta en vieläkään tiedä, että mitä haluaisin tehdä?

ASTUTAAN ISTANBULIIN

Kone Kiovaan on myöhässä. Reilun tunnin vaihtoaika Istanbulin koneeseen kutistuu kutistumistaan. Sen verran on seikkailumieltä, että uskotaan yön Kiovassakin onnistuvan. Mieluiten haluttaisiin päästä perille. Kentällä juostaan vain huomataksemme, että Istanbulinkin kone on myöhässä. Mies sanoo: "Tämähän on kuin armeijassa. Kamala kiire odottamaan." Yskin keuhkoni pihalle. Lopulta kone laskeutuu sinne miljoonien valojen keskelle. Olemme saapuneet turisteiksi kotiin ja laukutkin kerkesivät kyytiin.

Metrolla päätepysäkille ja vaihto seuraavaan. Taksimin aukiolla olemme lähempänä puolta yötä. On kamala nälkä ja matkan tunto jäsenissä. Puolivälissä matkaa meitä tullaan vastaan, vaikka sanoin ettei tarvitse. Asettaudutaan huoneistoon ja mies lähtee hakemaan ruokaa. Päivän paasto on päättynyt ja Istanbulissa on täysi hyörinä päällä. Kauppoja auki ja ravintoloissa syödään. Pian syödään myös meidän keittiössä. 

Aamulla ikkunan takaa löytyy vaativa kissa. Se haluaa ruokaa, mutta ei välitä simitistä. Perillä ollaan kuusi päivää, joten jokainen saa päättää yhdestä päivästä. Ensimmäisestä päivästä vastaa kuopus ja päivä sujuu näin:

Katsellaan kissaa. Tuleeko sitä ruokaa? Syödään itse ne simitit.

Aamupalojen jälkeen astutaan sateiseen Istanbuliin. Olemme matkalla tiistaibasaarille, joka on vaihtanut paikkaa Hasanpaşasta Göztepeen. Ostoslistalla on paljon sukkia, alushousuja, t-paitoja, farkkuja, kenkiä ja aurinkolaseja. Etsinnässä on myös kuoria kännyköille, yöpukuja, uikkareita jne. jne. Olemme kirjaimellisesti kuluttaneet vaatteemme puhki kahden vuoden aikana ja viime kuukausien mantra on ollut "sitten Istanbulista". Liiran kurssi on puolellamme ja hinnat todellakin hyvät Suomeen verrattuna. Yksi pari sukkia maksaa alimmillaan noin 30 senttiä. Niitä lähteekin mukaan sitten todella monta paria.

Vettä tulee kuin saavista kaataen. Onneksi basaarilla on rättikatot.

Ota kuva, abla. Abla ottaa. Jotkut asiat ne ei muutu.

Kun on saatu basaarista kylliksi, astutaan taas metroon. Sillä aikaa sade lakkaa ja saamme nauttia osittain aurinkoisesta Kadiköystä. Kuopus vie meidät syömään Burger Kingiin. Miten turkkilaista. Energiavajeen täytyttyä jakaudutaan miesten ja naisten tiimiin. Shoppailu saa jatkua. Löytyy farkkuja, kenkiä, yöpukuja, kännykän kuoria ja muuta tuiki tarpeellista. 

Kahvin äärelle on sovittu ensimmäiset treffit. Ensimmäiset turkkilaiset ystävämme saapuvat meitä tapaamaan. Kahvia hörppiessä jaetaan päällimmäiset. Lasten opinnot, työkuviot ja ajan lento. Esikoinen on jo karannut omille teilleen. Me muut astumme treffien jälkeen laivaan. Terve sinulle Bosbori. Olen kaivannut sinua.

Ja ne RayBanitkin tuli ostettua. Niin äiti kun poika. Ihan aidot ja maksoi noin 3€:D.

Kassit painaa ja askel. Vielä pysähdytään kirkolla ja nähdään monta rakasta tuttua kasvoa. Niin myös uusia. Saan monta halausta pieneltä kullalta, josta on tullut tomera isoveli. Yhdessä raahustetaan pitkin Istiklalia. Luittekin ehkä, että aamulla täällä taas räjähti pommi. Se ja sitä edeltäneet pommit ovat aiheuttaneet sen, että Istiklalilla ei ole tunkua. Saamme kulkea varsin väljästi. Tässä matkassa on myös rakas MatkaMartta, jonka saimme luoksemme iltapalalle.

Huomenna (lue: tänään) heräämme kolmosen syntymäpäivään. Päivän sankari on itseoikeutetusti myös päivän päättäjän roolissa. Hän haluaa kuulema KFC:n syömään, uikkareita ostamaan ja elokuviin. Hän ei halua matkustaa metrolla, mutta ei myöskään olla koko päivää huoneistolla. Mitä päivä sitten tuokaan tullessaan, se taitaa näkyä blogissa sitten huomenna. Nyt Istanbul kiittää ja kumartaa. Hyvää Yötä!