Yllätyksenkin jälkeen on ollut elämää, vaikka blogi onkin hiljennyt. Yhden vapaapäivän viikkoina olisi ehdottomasti tärkeää retkeillä. Poistua kotoa. Tehdä jotakin virkistävää. Etenkin kun niitä viikkoja sattui kaksi peräkkäin. Retkeilyn sijaan olen ollut kätevä emäntä ja käyttänyt sen viikon ainoan vapaapäiväni kodin puunaamiseen ja perheen ruokkimiseen. Aikansa silläkin. Vaatehuone on nyt kesävaatteista vapaa, alakerta raivattu ja koti siisti. Työputken pääkin häämöttää ja ensi viikolla vapaapäiviä on ruhtinaallisesti neljä. Olen jo tehnyt etukäteisilmoituksen, että ainakin yhden niistä tämä äiti retkeilee ja kuvaa!
Aina ei tarvitse lähteä edes kauas. Kotkalaisen onnihan on se, että menet minne tahansa niin aina meri on lähellä. Tällainen ihana ranta löytyi eilistä iltavuoroa ennen työpaikkani lähimaastoista. Ajoin autolla umpimähkään lähiteitä ja päädyin tällaiseen ihanaan paikkaan. Hengittelin siellä hetken ennen töiden alkua ja mietin miten hullua etten tiennyt tästäkään rannasta yhtään mitään. Minä kun itse asiassa asuin tässä ihan lähellä nuoruuteni viimeiset Kotka-vuodet ennen muuttoa muualle. Mitähän kaikkea muuta täältä voisi vielä löytyä? Mistähän kaikesta sinä olet jäänyt paitsi, kun olet tyytynyt ennalta kulkemiisi polkuihin?
Rutiineissa on puolensa. Ei ole väärin pitää tutusta ja turvallisesta. Muutos saattaa tehdä kipeää, mutta olen tainnut tulla siihen tulokseen, että se on lopulta aina hyväksi. Työpaikan vaihto, muuuto, alan vaihto, maan tai kaupungin taakseen jättö ja uuteen asettuminen. Luopuminen. Uuden oppiminen. Tutustuminen ihmisiin, jotka olivat hetki sitten vieraita. Sillä kun taakseen jättää, uutta löytää. Muutos on ennen kaikkea mahdollisuus. Rutiinit on hyvät johonkin asti, mutta liian pitkään käytettynä huomaat urautuneesi. Kannattaa siis hypätä, katsoa mihin tuokin tie vie ja uskaltaa opetella uutta. Kysyä vastaantulijalta, että mitä kuuluu. Kuka sinä olet.
Viimeisten kuukausien ajan olen saanut opetella uutta. Tutustunut uusiin ihmisiin. Yhden uuden ehtinyt jo menettääkin. Torstaina työpaikalla pidetään muistotilaisuus. Miten muistelisin ihmistä, joka ehti olla osa elämääni vain reilun kuukauden? Tehdä minut iloiseksi ja ärtyneeksi, saada minut kokemaan itseni tärkeäksi, pikkumaiseksi ja hassuksikin. Opettaa minulle, että jokaisella ihmisellä on iso arvo, silläkin, jonka elämä on kutistunut minun mielestäni pienen pieneksi ympyräksi. Asukastoverit hän teki välillä hulluksi ja silti me kaikki kaipaamme häntä. "Siinä hän nyt seisoo takanasi, minä näen", tuumasi eräs neito tänään aamuvuoroni aikana. "Jaahas, ja mitähän hän siellä selkäni takana mahtaa tehdä?" "No tietenkin halii sinua. Mutta älä huoli, hän on ihan hyvä kummitus." Kuinkas muutenkaan.
10 kommenttia:
Kiitos postauksestasi Paluumuuttajatar!
Näin niitä muistoja syntyy vähän kerrallaan. Ilot ja surut, harmituksen aiheet, kaikki ne kuuluvat elämään.
Hyvää uutta viikkoa sinulle ja perheellesi!♥♥♥
Arjesta ja rutiineista nauttiminen tuntuu hyvältä. Ja kuulostaa ihanalta, että saa irrotettua yhdenkin päivän kuvaamiselle, nauttimselle, syksyn tunnelmoimiselle.
Hyvää alkavaa viikkoa.
Olet ollut ahkera:) Ja hyvä kun arjen kiireiden väliin saa pujotettua retkipäivän;teillä siellä Kotkassa näkyy olevan hyviä retkikohteita:)
Aili: Näin on, kuten myös elämä ja kuolema, tuleminen ja lähteminen, säilyttäminen ja muutos. Otetaan siis kaikki vastaan, pidetään hyvä ja laitetaan huono menemään.
Hurmioitunut: Tiettyyn pisteeseen asti kyllä ja sitten välistä aina arki uusiksi ja rajoja rikkomaan. EI urauduta. Se kai se on pointtini tässä tekstissä. Ettei lakattaisi näkemästä niitä elämän lukemattomia mahdollisuuksia vain siksi, että on aina tottunut tekemään juuri näin.
Jael: Joskus täytyy olla ahkera, että asiat tulevat tehtyä. Tulevina päivinä toivottavasti ahkeruutta piisaa, että saan talvivaatteet kaivettua laatikoista käyttöön. Ja sitten myös tärkeää jättää koti ja arjen asiat välistä taakse ja karata ihan muihin asioihin. Vaihtelu kun virkistää myös. Kotkassa riittää, mutta seuraavaksi halajan pikkaisen etäämmälle.
Jaa-a, kaikenlaista kotipuuhaa olisi minullakin, jos vain viitsisin tehdä. Melkein sain tästä inspiraation, mutta toteutus vaatii vielä hieman sulattelua.
Siellä Kotkassa tuntuu olevan nähtävää ihan loputtomiin. :-)
Olen oppinut ajattelemaan etta muutos on hyvasta ja mita useammin siihen muutokseen paatyy, sen vahemmin niita pelkaa. Niiden kautta oppii nakemaan uusia asioita.
Satu: Huomenna meinasin ajaa Valkealaan, mutta keskiviikon pyhittää talvivaatteiden esiin kaivamiseen. Sen lisäksi olen vähän ajatellut, että jos kuitenkin koittaisin itse päällystää nuo tuolit uusiksi.
Petra: Kyllä siinäkin lajissa voi kehittyä. Ja jos osaa mennä muutokseen avoimin ja optimistisin miettein, voi se sujua helpostikin. Jos taas menee jarrut päällä jurnuttaen, ei se kovin helpolla etene.
Urautua ei pidä! Ruutiinit tietyssä määrin on ok.Muutos on mahdollisuus. Etukäteisilmoitus oman ajan otosta silloin tällöin ei ole mielestäni itsekkyyttä, vaan omien voimavarojen latausta ja pitkässä juoksussa sieltä voi sitten ammentaa , kun joskus sattuu paha päivä;)
Pisteet retkipäivälle ja vielä kameran kanssa ja noissa maisemissa!
Carola: Minä en tahtoisi urautua, mutta kokemus ei haittaa. Olen ollut huono lähtemään, jotenkin se on tuntunut epäreilulle. En tiedä miksi, sillä jos joku muu haluaisi lähteä, se hänelle tietenkin suotaisiin. Arkivapaiden ihanuus on se, että oma aika ei olekaan muilta pois.
MatkaMartta: Huomenna kerään lisää pisteitä ja painelen kamerani kanssa Repoveden kansallispuistoon Valkealaan. Sääkin näyttäisi suosivan arkivapailijaa.
Lähetä kommentti