Eilen aamulla tämän perheen isi ja äiti pistivät elämänsä risaiseksi. Pakattiin kamat kassiin, hyvästeltiin jälkikasvu ja sovittiin hoitokuviot mummolaan. Mies viime hetkellä kiinnitti terassiin "ihan pari ruuvia vaan" ja sen vaimo juoksi antamaan "vähän tomaateille vettä". Sitten istuttiin autoon ja jätettiin salaojat, pihan tasoitukset, perhe-elämä yms. hetkeksi aikaa tauolle. Oltiin vaan mies ja vaimo ja tehtiin mitä huvitti. Juhlistettiin hääpäivää vähän jälkikäteen. Ja mitähän se elämän risaiseksi pistäminen piti sisällään, on monelle varmaan ihan käsittämätöntä settiä:D.
Minulla on jo vuosia ollut pakkomielteenä päästä Tuusulajärven taiteilija-koteihin. Ajoimme siis Tuusulaan ja kurvasimme alkajaisiksi Lottamuseon pihaan kahville. Ensin meillä ei ollut kyllä tarkoitus käydä siellä itse museossa, mutta kun keksimme investoida museokorttiin, täytyi sille tietenkin sitten alkaa hankkimaan katetta. Lottamuseo olikin sitä paitsi mielenkiintoinen kohde. Olisin voinut pidemmänkin aikaa istua kuuntelemassa lottien tarinoita puhelimesta tai videolta. Mutta kun oli niin monta muutakin paikkaa jossa käydä, jatkettiin matkaa.
Taloista ensimmäisenä kävimme kurkkaamassa Aleksis Kiven kuolinmökkiä. Se oli jotenkin niin liikuttava vaatimattomuudessaan. Ajatella kuinka Aleksis virui veljensä perheen vaivoina näissä pikkuruisissa tiloissa viimeiset kuukautensa tässä Syvälahden torpassa. Miten ylipäänsä elämä oli ennen yksinkertaista ja karua. Ja kun tämän vaatimattomuuden jälkeen näkee sen kulttuuri-iloittelun, joka Rantatielle saapui taiteilijoiden asettuessa aloilleen, tulee jotenkin kummallinen olo. Miten nämä maailmat koskaan kohtaavat? Kohtasivatko ne? Elikö kulttuuriväki kuplassaan ja näkikö torppien asukkaat heidän töillänsä olevan mitään arvoa?
Aleksis-rukka ei ainakaan eläessään ehtinyt liiemmin kiitoksia työstään saamaan.
Millä mielellä mahtoi talonväki majoittaa sairasta sukulaistaan ahtaissa nurkissaan?
Sauna oli melkein yhtä suuri kun itse torppa!
Runoilija ja näytelmäkirjailija J.H. Erkko rakennutti itselleen Erkkola-nimisen taiteilijakodin Tuusulaan vuonna 1902. Erkko ainakin näkin Aleksis Kiven arvon, sillä Erkkola rakennettiin omistajansa toivomuksesta lähelle Syvälahden torppaa. Taiteilijoiden taloissa ei saanut kuvata sisällä, joten kuvat ovat nyt sitten satunnaisia ulkoräpsyjä sieltä ja täältä. Erkon talossa oli taidenäyttely. Olisin kaivannut sinne enemmän entisen omistajansa ajatuksia ja työtä näkyville. Netistä opin sen, että Erkko oli suomalaisen aforismin uranuurtaja ja julkaisia ilmeisesti ensimmäiset suomalaiset aforismit vuonna 1889 teoksessaan Runoelmia ja ajatelmia. Olisi ollut mukava lukea niitä talon seiniltä!
Halosenniemi oli minusta paikkana kaikista hienoin. Olisi olettanut, että jokainen olisi halunnut rakentaa huvilansa lähelle vettä, kuten taidemaalari Pekka Halonen, mutta näin ei yllätyksekseni ollut. Muut tyytyivät eloon maaseudun rauhassa. Vesi näkyi tämän talon jokaisesta ikkunasta ja erityisen ihana oli taiteilijan ateljee. Ilmaa oli reissumme aikana jos jonkunlaista. Halosenniemeen saavuttuamme tuli vettä reippaasti. Mikäs oli talossa sadetta pidellessä. Yläkerran jostakin kulmahuoneesta löysimme Pekan Italiasta lähettämän kirjeen. Se oli kyllä talon mielenkiintoisin anti, muistakaa lukea, jos käytte. Pekka ei oikein italialaisista perustanut, rahat oli lopussa ja pyysi kirjeen saajaa lähettämään sitä hänelle, "kun on jatkuvasti noita kuluja". Minä tiedän Pekka, että miltä se tuntuu:).
Sokerina Tuusula-kierroksemme pohjalla oli vielä Sibeliuksen Ainola, joka valmistui Tuusulanjärven rantatielle vuonna 1904. Elämä Helsingissä oli käynyt säveltäjän hermoille ja muutto Ainolaan takasi työrauhan koko Sibeliuksen loppuelämäksi. Pitkän elämän hän saikin Ainolassa viettää, sillä kuolema korjasi säveltäjän 20.9 vuonna 1957 Sibeliuksen ollessa 91-vuotias. Aino-rouva asusteli talossa vielä 11-vuotta miehensä kuoleman jälkeen.
Puutarha oli kaunis! Ja niin valmis:).
Ainolan puhuttelevinta antia oli minulle keittiön takana oleva pieni palvelijattarien huone. Siellä asusti Ainolan pitkäaikaiset palvelijattaret Aino Kari ja Helmi Vainikainen (yllä kuvassa Sibeliuten lasten ja lastenlasten kanssa), joista tuli monien yhteisten vuosien aikana Sibeliuksille kuin perheenjäseniä. Sisäkkö-lastenhoitaja Aino ja keittäjä Helmi työskentelivät perheessä lähes 60-vuotta. Melkoista omistautumista toisten elämälle! Unohtuiko siinä omat haaveet, vai tuliko Ainon ja Jeanin perheestä niin oma, että lakkasi mitään muuta kaipaamasta? Kun asuu lähes 60-vuotta palvelijattarien kammarissa kahden, täytyy ainakin hioutua yhteen asuinkumppaninsa kanssa? Näiden naisten mietteitä olisi kyllä mielenkiintoista kuulla.
Tuusula oli ehdottomasti hyvä paikka pistää elämänsä risaiseksi:D. Mutta mitä sitten tapahtui, siitä kuulette ensi kerralla!
9 kommenttia:
Hienoja paikkoja. Paljon mielenkiintoista historiaa. Yhden tykypäivän vietimme kierrellen taiteilijakodit ja lottamuseon. Rentouttavaa lomaa!
Monenlaista historiaa mahtuu Halosenniemen seutuville. Tuo Aleksis Kiven kuolinmökki on tosi pieni kun ajattelee että siinä kuitenkin asui useampia ihmisiä ja sairas potilas lisänä. Ei onnistuisi tänäpäivänä varmastikkaan.
Kylla on Kiven kuolinpaikkana ollut pieni mökki mutta miten suloinen nain jalkikateen katseltuna. Mahtavan kierroksen olette tehneet, tuolla kiertelisin niin mielellani.
On oikeasti hyvä ja viisasta, että osaatte ottaa hetkittäin etäisyyttä työn alla olevista, tehtävälistalla olevista, lapsista ym. vastuista ja suunnitelmista. Tiukankin budjetin aikoina, jostain muusta voi tinkiä. Ja saat innostumaan siihen miehesikin. Jäkikäteen harmittaa, että ei tullut sitä aikoinaan tarpeeksi harrastettua. Niin se vaan on, mieli virkistyy ja elämään saa uutta potkua. Museokortti on mainio mahdollisuus, itsekin sitä hyödynnän. Hyvää jälkikäteistä hääpäivää. Anisi
Mielenkiintoisen kierroksen teitte! Olen haaveillut Tuusulanjärvi-kierroksesta itsekin, mutta en ole saanut aikaiseksi.
Mekin kävimme hetken mielijohteesta aiemmin kesällä Aleksis Kiven kuolinmökissä, kun olimme menossa Järvenpäähän, sinnekin hetken mielijohteesta. :-)
Mimon mami: Historia on mielenkiintoista. Menneet polvet. Mitä vielä voisimme heiltä oppia?
Mummeli: Kuusihenkinen perhe (kuin me) ja sairas mies. Kaksi minipientä huonetta. Siinä ei auttanut olla introvertti persoona, joka kaipaisi omaa tilaa.
Petra: Oiva kesämökki kahdelle. Tai yhdelle. Mutta asua tuolla läpi Suomen talven. Tulisin hulluksi.
Anisi: Kotkassa ei ole kovin montaa museota, jota kortilla hyödyntää. Mutta uskoimme käyvämme sen verran monta kertaa Helsingissä, että kortti maksaa itsensä kyllä moninkertaisesti takaisin. Yhden päivän saldo oli jo 39€.
Satu: Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Minäkin suunnittelin tätä visiittiä ainakin viisi vuotta:D. Alku kesästä kävimme jonakin sadepäivänä tuossa kuolinmökin ulkopuolella, kun kaikki paikat jo oli kiinni. Silloin päätin, että tänä kesänä taiteilijakodit kyllä katsotaan. Ja nyt ne on nähty! Kohti uusia suunnitelmia.
Vuoroin vieraissa, kiitos Aleksis Kiven kuolinmökin esittelystä, siellä en itse käynytkään. Halosenniemi oli minullekin kaikista Tuusulan Rantatien rakennusksista vaikuttavin. Toisaalta Halonen persoonana myös kiehtoi eniten.
Kiitos hienosta postauksesta Paluumuuttajatar! Kaikki nuo paikat on minulle tuttuja, mutta hauskaa oli ne nähdä uudelleen (varsinkin Ainola ja Halosenniemi).
Hyvää ja antoisaa elokkuta sinulle & co! ♥♥
Hurmioitunut: Minua harmittaa ne kohteet, joissa ei voi kuvata. Mihin ne siitä kuluu? Kuvien kautta tulisi käytyä kohteessa useamman kerran ja huomattua asioita, joita ei ehkä paikan päällä huomannut. Onneksi Aleksin mökissä ei ollut kuvauskieltoa, niin pääsit tästä vähän kurkkaamaan. Paikan päällä kannattaa tosin käydä itse, jotta tajuaa, kuinka mini se oikeasti on. Miehen piti kumartua, jotta mahtui kulkemaan ovesta:).
Aili: Kiva, kun tykkäsit käydä uudelleen. Halosenniemi oli paikkana upein. Ainola taas talona ja puutarhana.
Lähetä kommentti