YLLÄTYS

Miehen sisko siirtyi tällä viikolla aikuisen naisen ikään. Pyöreitä vuosia on nyt juhlittu eri tavoin. Eilen oli vuorossa yllätys naisten kesken. Yksi meistä kävi piirtämässä merkit katuun ja jätti kartan, jonka avulla niitä seurata. Odottelimme Höyrypanimon takana maljojen ja kukkien kanssa sankaria. Maljojen ääressä jo päästiin pohtimaan nelikymppisen naisen elämää. Olemme kaikki ikähaitarilla 38-45-vuotta. Naisia parhaassa iässä, tietenkin.

Sankari on osannut tulkita merkkejä ja saapuu paikalle.

Minä olen aina elänyt mielestäni elämäni parasta aikaa. Jokainen ikä on ollut kiva ikä. Nyt hakiessani töitä, aloin ymmärtämään, että saatan kohta jo joutua ikärasismin kohteeksi. Viimeistään tässä iässä olisi hyvä saada vakituinen paikka, sillä kohta saatan olla työnantajan mielestä liian vanha? Oikeasti nelikymppisen naisen luulisi olevan työnantajalle ihan parasta mitä on tarjolla. On kertynyt elämänkokemusta ja alkaa olla sinut itsensä kanssa. Tietää mitä osaa ja on vielä varsin oppimiskykyinen kaiken uuden suhteen. Lapset ovat suurimmalla osalla jo koulussa ja pikkulapsisairastelut on takanapäin. Oma kroppa on vielä voimissaan, eikä tarvitse sairaslomailla senkään vuoksi.

Meitä oli työnvaihtajia, uudelleen kouluttautuneita, useamman vuoden samassa paikassa työuraa tehneitä. Oli työhön innokkaasti suhtautuvia naisia, joista itse varmasti palkkaisin kenet tahansa. Olemme myös äitejä, vaimoja, siskoja. Eri elämänvaiheissa toisiimme törmänneitä. Ja nyt meitä yhdisti tämä ihana kälyni, jota saimme olla juhlimassa. Hyvä kun synnyit, muuten olisi nämäkin kekkerit jääneet välistä!

Maljojen jälkeen saatiin yllätysnumero, kun juhlakalun veljet ajoivat ohi laiturin:).

Juhlamme jatkuivat juuri kunnostetulla ja yleisölle avatulla Kotkan klubilla. Paikka oli minulle entuudestaan ihan tuntematon. Ilmeisesti se oli aikanaan sellainen herrain kerho, joka rapistui vuosien myötä melko nuhruiseksi paikaksi. Seisoi pari vuotta tyhjillään ja heräsi nyt taas henkiin innokkaan omistaja-pariskunnan toimesta. Heidätkin illan aikana tavattiin ja kuultiin, että kaikenlaista viritelmää paikan suhteen riittää. Hotellia yläkertaan, toimitiloja alakertaan. Jazzia, salakapakkaa ja hyvää ruokaa. Tila oli kunnostettu todella kauniiksi. Ruoka ja tunnelma oli hyvä. Toivon todella, että paikka saadaan kannattamaan.

Pöydän ääressä viihdyttiin pitkällä kaavalla. Oli elävää musiikkia ja monta asiaa mielessä jaettavaksi. Mietittiin jo, että millä verukkeella voitaisiin ottaa uusiksi. Suunnittelin myös, että tänne on pakko tuoda tuo mies joku kerta syömään. Palvelu pelasi, mutta mikään pikaruokaravintolahan tämä ei ole.

Ilta pimeni. Lautaset tyhjenivät. Tilattiin jälkiruoat. Pohdittiin tätä kotikaupungin tilannetta ja sen ravintolatarjontaa. Korkeat työttömyysluvut ja kaikki ne lopettaneet ravintolat. On mukavaa, kun joku uskaltaa silti yrittää. Meidän perhe käy kovin harvoin ulkona syömässä. Tämän hintaluokan ravintoloissa kuvittelen meidän käyvän erityisissä tilanteissa miehen kanssa. En tiedä osaisivatko meidän lapset nähdä pitkään haudutetun karitsan ja minttusuklaakastikkeen arvoa? Menisivät ehkä mieluummin pizzalle tai Heseen? Minä kyllä näen tämän arvon, mutta tili ei kestä tiheää ulkona syömistä. On silti mukava tietää, että tällainen paikka on olemassa juhlahetkinä. Hinta ja laatu olivat hyvässä suhteessa keskenään.

Monia vuosia, armorikkaita vuosia, monia armorikkaita vuosia kälylle! Tuokoon tulevat vuodet juhlan aiheita, arjen iloja, monia yhteisiä hetkiä. Yllätyksiä ja ennalta-arvattavia hetkiä. Olette rakkaita<3. Kiitos myös tämänpäiväisestä. Ei jäänyt tarjoilut eilisen varjoon:). 

ps.Tämä ei ollut maksettu mainos. Kunhan kerroin. Tervemenoa Kotkan klubille testaamaan ihan itse.

RAKENTAVIA RIITELIJÖITÄ

Viime viikonloppuna olimme jo perinteiseksi muodostuneella seurakunnan perheleirillä Ristiniemessä. Ruoka ja seura on ollut joka vuosi tasaisen hyvää. Aiheet ovat vaihdelleet, mutta aika usein sivunneet ihmissuhteita ja perhe-elämää. Tänä vuonna puhujana oli perheneuvoja ja -terapeutti Jari Kekäle, jonka avulla me aikuiset selvitettiin mm. sitä, että miksi emme aina osaa olla rakentavia riitelijöitä. Kuulin ensimmäisen kerran käsitteen "sietoikkuna", jota olen tässä viikon ajan nyt prosessoinut. Yht'äkkiä tuli mieleeni, että riittäisi siitä varmaan teillekin mietittäväksi?

Tuntien aluksi Jari laittoi meitä miettimään rakentavan riitelyn sääntöjä. Me keksimme tosi monia, kuten: älä huuda, varmista, että tiedät mistä riidellään, älä mene henkilökohtaisuuksiin, älä kaivele vanhoja, älä syytä, älä liioittele, älä yritä voittaa jne. Aika pian huomattiin, että tietoa meillä kyllä kaikilla on, mutta miksi käytäntö joskus pettää? Kyseltiin myös, että onko ne riidat edes pakollisia, vaan voisiko sitä oppia sivistyneesti sopimaan asioita. Varmaan voisi. Vaikkapa sellaisessa maailmassa, jossa ei oltaisiin koskaan väsyneitä, kiireellisiä, kipeitä, väärin kohdeltuja, pahalla mielellä, vihaisia, tympääntyneitä jne. Mutta ei siinä maailmassa, jossa moni meistä elää? Siis siinä, jossa yö meni huonosti vaikkapa raha-asioita murehtiessa, aamulla lapsi kaatoi kaakaot työsukkahousuille, jonka johdosta myöhästyit töistä, työpaikalla meni jotain pahasti pieleen ja erehdyit menemään nälkäisenä ruokakauppaan ennen kotiin paluuta. Siinä sitten jokun yllättäen napsahti, kun ulko-oven avattuasi hypit kenkävuoren yli, pujottelit reppu- ja vaatekasojen ohi ja tervetulosanoiksesi kuulit, että "Missä siä olet oikein ollut, kamala nälkä!"

Jarin mukaan meillä on siis normaalielämässä käytössä kaksi olemisen tapaa tai systeemiä. Toinen näistä on tavallista turvallista elämää varten ja toinen pääsee vallalle uhkaavissa tilanteissa. Niissä pätee kaksi eri logiikkaa: nopea ja hidas viisaus. Käytössä on myös kahdet erilaiset resurssit erilaisia tarpeita varten. Kun asiat ovat kunnossa ja koemme olevamme turvassa, me olemme halukkaita vuorovaikutukseen. Olemme rakentavia riitelijöitä ja fiksuja ihmisiä, jotka antavat järjen toimia tunteidenkin yli. Jos taas turvallisuus pettää, monesta eri syystä, erehdymme luulemaan tilannetta uhkaavaksi. Järki haihtuu taka-alalle ja puolustusmekanismit ottavat meistä vallan. Lipsahdamme sietoikkunamme ulkopuolelle. Sanat sinkoilevat, tunteet mylläävät ja rakentavat riitelijät ovat poistuneet talosta.

Salissa mietittiin, että miksi on ihan ok sanoa sille lapselleen, että "nyt sinun pitää rauhoittua. Laske kymmeneen. Mene hetkeksi sänkyyn, kunnes olet taas rauhallinen", mutta ajatus siitä, että puoliso lausuisi samat asiat minulle, tuntuisi entistä raivostuttavammalta? Vai tuntuisiko? Kekäle kehoitti meitä opettelemaan ne omat merkkimme, jolloin tiedämme olevamme lipsahtamassa järjen ulottumattomiin, sietoikkunan ulkopuolelle. Tämän jälkeen olisi syytä opettaa itsensä rauhoittumaan. Ottamaan aikalisä. Jatkamaan neuvotteluja sitten, kun järki taas toimii.

Eli, reppu-ja vaatekasojen yli pomppivalle äidille tiedoksi. Hengitä syvään. Sano: "Kävin kaupassa, mullakin on kamala nälkä. Oli muuten muutenkin ihan karsea päivä. Otetaanko äkkiä jotain välipalaa, että jaksetaan kohta laittaa ruokaa." Ota eväät ja hautaudu kymmeneksi minuutiksi johonkin, jossa sotku ei näy. Kasaa itsesi. Kohta huomaat, että taivas ei tippunutkaan niskaan. Maailmanloppu ei ollutkaan tässä. Tästähän voidaan vaikka selvitä.

Kiitos Jari, olit mies paikallasi!

Kuvat yhdeltä työmatkaltani kesäkuussa. Minulla on aika hienoja työmatkoja:).