Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jänisjoki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jänisjoki. Näytä kaikki tekstit

maanantai 26. kesäkuuta 2017

KOTIIN PALATESSA

Istanbulissa asuessamme oli suomen kielellä olevista kirjoista jatkuva pula. Kun sellaisen sai käteensä, se oli aina onnenpäivä. Ei haitannut vaikka kirja olisikin ollut huono, se tuli kuitenkin luettua. Mutta mikä onni se olikaan, kun sai käteensä kirjan, jolta ei odottanut mitään, mutta joka vei ihan mennessään. Tällainen oli minulle Paulo Coelhon Pyhiinvaellus. Sain sen lainaan  vuosia sitten ystäväperheeltä ja siitä asti olen kantanut sisimmässäni pakottavaa tarvetta päästä joskus kävelemään Santiago de Compostelaan. En uskalla lukea kirjaa uudelleen, sillä aavistelen, että sen taika liittyi jotenkin siihen hetkeen, jota sen lukiessani elin. Silti ajattelen usein, että pyhiinvaelluksella minua odottaa jokin, joka minun tulee vielä löytää.


Tänä kesänä olisi suomen kielistä lukemista tarjolla niin paljon, kun vain jaksaisi kirjastosta kantaa. En vain ole joutanut lukemaan kovinkaan paljoa. Viimeksi kirjastosta kuitenkin sattui matkaan Paulo Coelhon Maktub. Se koostuu pienistä erillisistä kertomuksista. Kertomukset lukee, mutta harva niistä sytyttää. Muutamaan tarinaan olen huomannut kuitenkin palaavani. Käänsin kirjan sivun kulman muistiksi niihin kohtiin, että kirjoittaisin ne itselleni ylös muistiin. Miksei siis teille myös? Tämän ensimmäisen tarinan ajatus toistuu minulla muutenkin. Korostuen aina silloin, kun palaa kotiin poissaolon jälkeen.




Me lähdemme maailmalle etsimään unelmiamme ja ihanteitamme.
Kuvittelemme löytävämme luoksepääsemättömiltä seuduilta sen mikä on käden ulottuvilla.
Huomatessamme virheemme meille tulee tunne, että olemme tuhlanneet aikaamme.
Syytämme itseämme harhailusta, hyödyttömästä etsinnästä ja aiheuttamastamme mielipahasta. 
Oppimestari sanoo:
Vaikka aarre olisi haudattuna omaan taloosi, huomaat sen vasta sitten kun olet kaukana kotoasi.
Ellei Pietari olisi kokenut kieltämisen tuskaa, häntä ei olisi valittu kirkon johtajaksi.
Ellei tuhlaajapoika olisi jättänyt kaikkea, hänen isänsä ei olisi järjestänyt juhlaa hänen paluunsa kunniaksi.
Elämässä on asioita joihin on kirjoitettu leima:
"Ymmärrät arvoni vasta sitten kun olet menettänyt minut - ja saanut minut takaisin." 
Sitä tietä on turha yrittää lyhentää.




Matkoilta kotiin palatessani koen usein syvästi, että "tässä on kaikki hyvin". On nähnyt ja kokenut uusia asioita, joista jotkut ovat sykähdyttäneet kauneudella, jotkut täyttäneet ilolla. Joistakin asioista ei pitänyt, jotkut ovat olleet jopa vastenmielisiä. En pidä niistä mitään ajan tuhlaamisena tai virheenä, sillä niillä on ollut oma tarkoituksensa. Kotiin palatessa kuitenkin tiedän, että loppujen lopuksi kaikkein mieluiten olen juuri nyt tässä. Elän tätä elämää. Pidän tätä paikkaa kotinani. Tähän kuulun. Siinä mielessä jokainen kotoa pois tehty matka tai retki on ollut pieni pyhiinvaellus, löytöretki. Miten hyvä tietää jo matkalla, että tien päässä odottaa kotiinpaluu. Mutta jos ei olisi lähtenyt, ei tietäisi. Ei ainakaan yhtä syvästi.

Juhannusyönä istuin laiturin nokassa ja odotin soutajiani. Matkani yksi kohokohdista. M-tädille tämä on (kesä)koti. Aarre molemmilta puolin katsottuna. Jännää ajatella niinkin, että toisen matka on toisen koti.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

AJETTIIN MÖKKITIE

Terveisiä Pohjois-Karjalasta. Vaihdettiin farkut verkkarihousuun. Ajettiin mökkitie. Yllätyttiin ilmoista, oikein positiivisesti. Vietettiin perinteitä täynnä oleva juhannus, niin syömisten kuin tekemisten suhteen. Perjantaina startattiin auto aamusella. Parikkalassa satoi, mutta Jänisjoen rantamilla paistoi aurinko armas. Tien vieressä oli kokko, tien päässä hirsimökki ja mökissä odotti lounas.




Mökin emäntä oli jo ruvennut savusaunan lämmitykseen, välistä vain lisättiin puita. Saunaa odotellessa oli tietenkin narrattava kaloja. Soudeltava koskelle. Sulateltava ruoat, jotka ehti upota parempiin suihin ennen kuin muistui mieleen koko kamera. Korjasin sen vahingon kyllä seuraavissa ruokailuissa. 


Mummo testasi, että syökö kala laiturin päästä. Ei syönyt.


Kolmosta onnisti yhden ahvenen verran. Onki sille paistinseuraa seuraavana päivänä.


Tuplasti koukussa.




Vasta vai vihta? No tietenkin vasta. Tässä niitä syntyi siskosten käsissä. Ja sitten kylvettiin ja vihdottiin. Vai vastottiin? Kaikki muut minua lukuunottamatta taisi pulahtaa jokeen, joka lämpömittarin mukaan oli noin 17 astetta. Yleensä olen täällä rohkaissut mieleni, mutta tällä kertaa en kyennyt. Ennen kokkoa syötiin iltapala, joka oli tietenkin lettuja mansikkahillolla ja kermavaahdolla ja karjalanpiirakoita savulohella. 










Koleasta kesästä on hyötyä ainakin näin juhannuksena. Ei ollut tietoakaan metsäpalovaroituksista, joten tuikattiin kokko tuleen. Nykypäivän uusi perinne on tietenkin ottaa tilanteessa tuhat kuvaa, selfietä ja videonpätkää blogissa, facessa, instassa, snapissa jne. jaettavaksi. Muistaako kukaan enää sellaista aikaa, kun joku ei halunnut olla kuvassa?




Ja sitten tietenkin katsotaan minkälaiset päivitykset on tullut kaikilta muilta. 


Miten paljon mahtuukaan yhteen kesäiseen päivään ja miten nopeasti sitä irtautuu työarjesta ja nousee koko arjen yläpuolelle, kun on reissun päällä. Täällä M-tädin mökillä aika saa uudenlaisen merkityksen, tai sen tahti muuttuu. Toisenlaiset asiat nousevat esiin, ne sellaiset, jotka omassa arjessa eivät aina muistu mieleen. Lintujen laulu, veden virtaus, päätään nostavat taimet ja kukat. Kuksasta juotu kahvi. Itikoiden ininä, tuulen humina ja nuotiossa naksuvat puut. Savun tuoksu. Mutta ihan parasta on ne kaikki jaetut tarinat ja muistot. Kuinka mies pienenä poikana tippui tuosta puusta jokeen. Mitä kylällä onkaan tapahtunut. Muistatteko, kun...