7.

Itsenäisyyspäivän aamuna keitin kahvia anivarhain. Puin päälleni pimeässä hiljaisessa talossa. Pujahdin ovesta mustaan aukkoon. Aurinko ei ollut noussut ja maa  mustana makasi. Saattoi sitä sellaistakin maata juhlia. Töissä satuin vilkaisemaan parin tunnin päästä pihalle. Oli kirkastumista havaittavissa ja ilma hiutaleita täynnä. Suomi puki juhla-asua päällensä. Työpäiväni päättyessä oli jo siististi sinivalkoisissaan. Pakkohan sitä kaunokaista oli pysähtyä kuvaamaan.

Kiersin talvisen jokipuiston. Oli sinitaivas pilvien takana ja lumen pesemä maa. Vapaa maa. Itsenäinen maa. Minun kaunis maani. Sellaisen edessä on syytä ainakin kerran sadassa vuodessa hieman pakahtua. Liikuttua. Röyhistellä rintaansa. Olla niin suomalaista, jotta.

Kun nyt oltiin juhlatuulelle päästy, minä sekä tämä Suomeni, niin juhlittiin sitten. Ensin saunassa siistiytyen ja sitten pyjamissa syöden nopeasti ja nälkäisenä kyhätty juhla-ateria. Ymmärtäähän se 100-vuotias sen verran tästä elämästä, että joskus on juhlijallakin voimat vähissä. Nälkääkin on maassa nähty vuosien varrella, joten vierasta ei ole sekään. Ikkunalla oli kaksi kynttilää palamassa klo. 18. Viimeiseen asti etsittiin kynttilänjalkoja, mutta kun ei löydetty, tehtiin pikaversio kananmunankennoista. Senkin 100-vuotias pula-ajat elettyään hyvin muistaa. Arvostaa varmasti Paluumuuttajattaren kekseliäisyyttä. Ja tehokkuutta, sillä itsenäisyyspäivän juhlinta vaihdettiin jossakin välissä iltaa pikkujoulujen juhlinnaksi. Kuopus leipoi piparit ja teki äitinsä kanssa tortut. Pojat järjestivät jouluisen elokuvaillan. 

Niin loppui 6. joulukuuta ja saapui tämä arkisempi 7. päivä. Suomi on nyt 100 vuotta ja yhden päivän. Olemme taas päivän lähempänä joulua.