Ei valjennut koko viikkoon. Ei sää eikä oikein mielikään. Sanoin itselleni aika monta kertaa, että lopeta nyt se vatvominen. Ulkona näytti yhtä mustalle. Satoi vettä ja räntää. Pojatkin sairastuivat vuoron perään. Kuumetta, päänsärkyä ja yskää. Perjantaina huokaisin syvään ja siivosin. Mikään ei ole surullisempaa, kun katkera nainen. Sellaiseksi en siis aio ruveta. Enkä jatkuvasti jaksa olla vihainen. Pettynyt. En surullinenkaan. Oli siis siivottava myös mieli. Annettava asiansa osaavampiin käsiin. Luotettava.
Perjantaina saatiin taloon taas pikkuväkeä. Se tietää enemmän elämää ja ääntä tähän kotiin. Kolmonen oli järjestänyt sählyjoukkueensa harjoituksia ennen vapaavuorolle, jotta sai pienetkin pojat pelaamaan. Lauantaina mies vei terveet lapset metsään nuotioretkelle. Eväänä oli nakkeja, leipää ja lämmintä mehua. Potilaat ja toipilaat pysyttelivät sisätiloissa.
Kotkassa on menossa lasten kulttuuriviikot ja tämän päivän ulkoilut meni niissä merkeissä. Kotkan kumparepuistoon oli saapunut vihaisia lintuja. Eilen vielä koko kumparepuisto oli ruskea loskamäki, mutta yöllä alkanut lumisade muutti paikan taas talviseksi. Märkäähän siellä oli, mutta todella moni kotkalainen oli päättänyt meidän lailla uhmata keliä. Moni oli laskemassa mäkeä, kokeilemassa lumikenkiä, hiihtämässä, ampumassa ritsalla vihaisia lintuja jne. Mielestäni mukavin paikka oli tässä tulen ääressä:).
Meidän porukan talviseikkailu ei kovin kauaa kestänyt. Kakkosta yskitti. Hän oli ekaa kertaa ulkona tautinsa jälkeen, eikä selvästikään vielä kunnossa. Pikkumiesten sormia paleli, sillä hanskat oli hetkessä läpimärät. Selfiet tuli kuitenkin änkkärien kanssa otettua, hiihdettyä kierros ja ritsallakin osuttua täysosuma.
Vihaiset sai jäädä lumeen, jääköön sinne myös katkerat, happamat ja surkeat. Tämän viikon maanantai saa luvan olla mukavampi kun edeltäjänsä. Ystävänpäivääkin on vielä jäljellä. Kiitän siis teitä kaikkia olemassaolostanne. Ystävällisistä sanoistanne ja eleistänne. Yhdessä nokat kohti taivasta ja uljaana uuteen viikkoon, eikö?
