Lopulta saapui tämä ihana neljän vapaapäivän viikko. Vaikka vapaapäivät eivät ole putkeen, tuntuu siltä, että minulla olisi pidempikin loma. Olin jo ehtinyt UNELMOIDA retkestä Repoveden kansallispuistoon monet kerrat. Säätiedotus lupasi alkuviikolle kaunista ja keskiviikosta eteenpäin alkoi sateen mahdollisuus kasvaa siihen malliin, että päätin lähteä heti tiistaina matkaan. Kotka oli peittynyt sumuun, mutta sumuhan ei minua olisi haitannut. Päinvastoin, teki jo mieli jäädä kuvaamaan sumuista Kotkaa. Matkaa Repovedelle oli kuitenkin puolitoista tuntia, joten oli jätettävä sumuiset Kotkat toiseen kertaan. Heitin siis miehen töihin ja lähdin menemään. Jo Karhulan kohdalla paistoi kirkas aurinko eikä sumusta ollut tietoakaan. Valkealan ABC:ltä koukkasin hakemaan eväät ja sitten jo olinkin Ketunlenkin alussa.
Repovedellä on siis monenlaisia reittejä, joiden pituudet ja vaikeusasteet vaihtelee. Minulla ei ollut käytössä koko päivää, sillä olin luvannut hakea miehen töistä kolmen jälkeen ja ajomatkoihinkin tuota aikaa siis hurahti. Olin aikeissa kiertää viisi kilometriä pitkän Ketunlenkin. Jostakin syystä lähdin heti lossin suuntaan ja päätin jättää riippusillan viimeiseksi, sokeriksi pohjalle. Lossille oli matkaa vain vajaa kilometri. Metsässä oli hyvä ja helppokulkuinen polku, joka myötäili järven reunaa. Lossi itsessään oli tietenkin siellä toisella puolella. Myöhemmin tulin kyllä ymmärtämään, että miksi reitti normaalisti kierretään juuri toisin päin, kun itse sen kuljin. Ei siis auttanut kun ruveta kiskomaan lossia omalle puolelle.
Sieltä se tulee ja hauis kasvaa.
Tarvitseeko erikseen edes kertoa, että retkipäiväkseni sattui syksyn takuulla kaunein päivä? Lämpötilat nousivat ja kaikkialla oli niin kaunista, että piti oikein ääneen ihailla. Minulla siis on tapana puhua ja etenkin ihastella itsekseni ääneen. Ruska nyt ei vielä anna parastaan, mutta ei ollut huonokaan. Vesi kuin peilityyni peili, joka kuvasti ympäröivän kauneuden. Tarvoin itsekseni ja hiljaisuudessa putkahteli ajatuksia päähän siihen malliin, että harmitti vain se kotiin jäänyt muistivihko. Käsittelin mm. asioita, jotka tuppaa ahdistamaan. Niitä ei ole monta, mutta ovat sitkeitä. Mietin noita unelma-asioita, jotka kirjoitinkin teille jo eilen ylös. Katso edellinen postaus, jos et ole pysynyt tässä valtavassa postaustahdissani mukana:D. Ja tietysti ihastelin. Pistin peffan kalliolle ja katselin. Söin eväitä. Syleilin maailmaa ja syksyä. Kyllä oli kerrassaan ihanaa.
Kalliolla pistelin rahkaa naamaan ja katselin, kun seuraavat lossinkäyttäjät saivat suoraan astua lossiin.
Oli vastaantulijoita. Pääosin vanhoja pariskuntia retkivarusteissa ja hatuissa. Jokainen tervehti vastaantulijaa ystävällisesti. Oli myös ystävättäriä, iltapäivään ehtineessä iässä hekin. Työikäiset kun luonnollisesti ovat töissä näin tiistaipäivisin. Paitsi minä. Kamerat kaulassa kulkevat olivat kiinnostuneita kuvallisesta saaliistani. Jokunen halusi päivitellä yhdessä ympäröivää kauneutta. Ruuhkaksi asti ei vastaantulijoita ollut, joten sain nauttia pääosin ihan itsekseni. Ja niinpä minä istuin laiturilla. Nautiskelin poluilla, jotka noin kolmen kilometrin ajan lossilta eteenkinpäin olivat erittäin helppokulkuisia ja leppoisia kulkea.
Sydämelliset terveiset. T. Suomen luonto.
Viimeinen kilometri veikin sitten yllättävän paljon aikaa. Ja aloin ymmärtämään, että miksi reitti ehkä sittenkin kannattaisi kiertää aloittaen sieltä riippusillalta. Muiden alamäki oli minun ylämäkeni ja sitähän riitti. Huh huijaa. Tajusin hyvin, että olen ollut liian vähän lenkeillä vime aikoina. Katajavuoren laelta aukeavat maisemat oli hienot, kunhan sai ensin hengityksen tasaantumaan:). Tässä vaiheessa alkoi tulla puuskuttavia ihmisiä jo vastaankin. Selityskin löytyi pian, sillä sain laskeutua aikamoisen monta rappusta. Aloittaakseni kohta taas nousun riippusillalle. Toisinpäin kiertävien ainoa isompi nousu oli siis vain ne pitkät rappuset.
Kaikkiaan reitti kesti minun kävelemänäni kaksi tuntia. Koko aikaa en tietenkään kävellyt, sillä tajusin tartua hetkeen ja nautiskella. Kiskoa lossia edestakaisin. Puuskuttaa ylämäkiä. Ajatella paikallaan. Kannatti ehdottomasti lähteä. Hyrisin koko paluumatkan. Tullessa hain vielä kahvit ja karjalanpiirakat kaupasta kotimatkaevääksi. Mies odotti kiltisti töissä, kun kurvasin sinne lopulta puolituntia myöhässä.
Mihinhän seuraavaksi lähtisin? Onko kellään kivoja vinkkejä 100 kilometrin säteellä Kotkasta? Tänään en lähtenyt mihinkään vaan jäin kotiin kiskomaan talvivaatteita kaappien kätköistä. Vielä olisi silitystäkin jäljellä. Yksi lasagne pitäisi tehdä. Ja joka välissä pitää pistää pitkälleen ja lukaista uutiset tai blogit tai vaikka kutoa taas vähän sukkaa. Olenkos koskaan maininnut, että tällaiset arkivapaat on ihan parhautta?
