Kiipeämme Saanalle. Minulla on vain kevyt reppu selässä, mutta jo puolentoistakilometrin kohdalla teen mielestäni kuolemaa. Sydän hakkaa ja henki ei kulje. Jupisen siitä miten en ikinä enää kiipeä yhdellekään tunturille, vuorelle tai nyppylälle, paitsi autolla tai näköalahissillä. Rinkka muka vielä tähän lisäksi, ikään kuin sitä ihminen ei olisi saanut kantaa taakkoja muutenkin.
Huipulla helpottaa. Unohtuu kipuamisen vaiva. Keitämme kahvit ja miehelläni on taas ihan reipas vaimo. Elämän vaelluksella testattu. Alas
Saanajärven rantaan kivutaan tunturin reunaa, ihan omia polkuja, kuin vuorikauriit. Ei
paina märät kengät, upottavat hanget eikä liukastumiset. Olen vain
onnellinen vaeltaja. Taukotuvalla syödyn retkilounaan jälkeen tiemme eroaa. Kuopuksen kanssa
kävellään retkeilykeskuksekselle opastettua polkua ja mies kiertää järven ja palaa mökille pidemmän kaavan kanssa.
Menkää ihmiset Lappiin kokemaan itse. Ei
tätä osaa kuvata eikä kertoa. On vain ihanaa. Auringon polttama niska
ja poskipäät. Väsyneet, mutta niin onnelliset jalat. Eikä itikan itikkaa!
