Työt alkoivat varsin lempeästi. Meidän talossa on onneksi varsin vakiintunut porukka, joten neljän viikon raportti tarkoittaa yleensä: "ei mitään erityistä, jatka siitä mihin jäit". Kaksi työkaveria ei jatka tänä syksynä, joten siinä ne suurimmat mullistukset, kun ruvetaan etsimään uusia ihmisiä töitä jatkamaan. Uhka vai mahdollisuus? Luotan siihen, että mahdollisuus.
Heti ensimmäisellä viikolla oli työnohjaus ja tällä kertaa puheet meni kuin itsestään työssä jaksamiseen. Siihen, että miten minä mahdollistan sen, että työpäivän jälkeen en olisi kotona pelkkä sängylle huojuva poissaoleva hahmo. (Täytyy tunnustaa, että päiväunet piti ottaa joka päivä ensimmäisellä viikolla, mutta sen en usko johtuvan liian tiukasta työtahdista, vaan siitä, että kuukauden tauon jälkeen kello piti säätää taas herättämään ennen kuutta, mutta illasta uni ei tullut yhtään sen aikaisemmin kuin kesälläkään.) Puhuttiin työn rytmittämisestä ja siitä, että oppii ottamaan päivän aikana itseään lataavia lyhyitä taukoja. Jollekin se oli hetki yksin pyykkihuoneessa pyykkiä viikaten, toiselle lounashetki kollegojen kanssa, jollekin ehkä kävely asukkaan kanssa ulkona.
Heti sillan jälkeen tuli vastaan kaksi mustaa kyytä.
Itselleni viime vuoden kevät oli ihan hulluista hulluin. Matkajalka vipatti niin kovasti, että tein suurimman osan vapaapäivistäni keikkaa vanhuspuolella. Olikin sitten ihana kesä, kun sai tehdä kaksi niin erilaista ja hienoa reissua. Mutta samalla tiedostin, että toista tällaista työrupeamaa ei voi tulla. On ryhdyttävä etsimään niitä hienoja hetkiä ihan siellä arjen keskellä. Ja tehtävä vapaapäivinä asioita, joista saa iloa, lepoa ja voimaa. Rytmitettävä arki sellaiseksi, että hyvinvointi tasaantuu ympäri vuoden.
Että nyt sitten kohti lempivuodenaikaani syksyä. Tuokoon se mukanaan monta metsäretkeä, pientä irtiottoa arjesta, lempeää arkea ja kivoja kohtaamisia ihmisten kanssa. Jännä on myös nähdä, että millaiseksi meidän elämä muodostuu näin nelihenkisenä perheenä, kun esikoinen palasi taas opintojensa pariin ja kakkonen jatkaa maan puolustamista armeijassa.
Nämä kuvat eiliseltä metsäretkeltä ja auringonkukkapellolta. Tukiperheily jatkuu edelleen kolmen pojan kanssa.
6 kommenttia:
Uudet tuulet puhaltavat täälläkin. Pitää tottua siihen, että Juniori opiskelee Dublinissa. Ja minä en enää palaa vanhaan tuttuun työpaikkaan. Huomenna toivottavasti selviää palaako koulunpenkille muutamaksi kuukaudeksi. Työniloa sinulle!
Saara: Olit kyllä rohkea, kun uskalsit hypätä oravanpyörästä. Toivottavasti se osoittautuu hyväksi päätökseksi. Minulla ei ole tarvetta kyllä vaihtaa työpaikkaa, vaan jatkan hyvin mielin entisessä. Mutta jos nyt pysyisi ihan vaan siellä omalla työmaalla:).
Paljon työiloa, varmaankin tuntuu mukavemmalta kun saa välillä levätäkin eikä tehdä töitä hiki hatussa.
Ihania matkoja teittekin kesällä, niitä oli mukava seurata:)
Hui kyyt! Kauniita ovat ,mutta ei kivoja jos tulevat liian lähelle.
Jael: Ihana oli reissata. Ja toki toivon, että ensi kesänäkin jonnekin päästään. Nyt vain kun huomasin, että Venäjä on noin hyvä reissumaa, ajattelin, että ensi kesänä reissaamme sen minkä reissaamme siellä.
Olen odottanut jo jonkun aikaa arkea ja syksyn alkua. Kesä on ollut mukava ja rentouttava, oikea loma ja ystävien tapaamisjakso. Aikansa kutakin, ja nyt syksy saa tulla. En ole syksy ihminen, mutta Turkin syksystä pidän valtavasti. Työjutut odottavat vielä järjestelyä ja ainakin syyskuun kuluu niiden osalta hieman stressaavissakin merkeissä mutta sen jälkeen toivon kaiken olevan helpompaa. Mukavaa syyskuuta Kotkaan!
Petra: Kiitos. Minä olen mitä enimmässä määrin syksyihminen. Ja nyt kun se vielä päättää yhden parhaista kesistä ikinä, niin mikäs tässä on ollessa. Toivottavasti teidän työkuviot selkenee ja syksystä muodostuu mitä parhain huokauksen paikka ennen talven pimeyttä ja kylmyyttä.
Lähetä kommentti