AINA EI VOI USKOA SILMIÄÄN

Kakkosen päivänä esikoinen livahtaa omille teilleen jo aamusta. Käännämme kylkeä. Seuraava mielikuva on tekstiviestistä klo. 10.40.  MatkaMartan kanssa oli puhetta yhteisestä aamupalasta ja niin laitamme itsemme liikkeelle pikavauhtia. Yhdentoista jälkeen istumme jo Madossa ja olemme valmiina aloittamaan ruokapäivän. Aamiaislautasia aikuisille ja lapsille vohveleita.

Hyvä ruoka ja parempi mieli. Valumme Martan ja kuopuksen kanssa kohti kirkkoa. Tykkään Istanbulista sen vuoksi, että aina ei voi uskoa silmiään. Ohitamme nukkuvan kissan ja kissan, joka istuu hauskasti. Sen jälkeen katson ovenraosta, että ihan kuin tuolla olisi ankka aamupalalla. Ja siellähän on. Se rukka häiriintyy hetkeksi saamastaan huomiosta ja palaa lopulta kaakattaen aterioimaan.

Mitäs kummallista nyt tässä on. Saa kai ankka asua kerrostalon aulassa?

Pieni kulta ei ujostele yhtään. Kädet ylös ja syliin.

Kakkonen antaa ravintolan valinnan esikoisen tehtäväksi. Tavoitteena on löytää Iskender kebappia naisväelle ja isännälle munakoisokebappia. Olemme miehen kanssa vakuuttuneita, että etsimämme löytyy Eminönün Hamdista. Samalla saadaan ylittää silta ja kuvata kalastajat. Hamdipa on pistänyt iskederit listalta paastokuukauden vuoksi ja joudumme palaamaan tyhjin vatsoin takaisin sillan tälle puolelle. Tulipa nyt kuitenkin kuvattua ja ihailtua kultaista sarvea mennen ja tullen.

Tälle puolelle ja eikun takaisin.

Istiklalin päässä kiivetään tuttuun ravintolaan ja saadaan sitä mitä halutaan. Ja enemmänkin. Alkupalaksi tulee lämmintä lavas-leipää juustolla ja voilla. Iskender on parhaimmillaan rasvaista ja herkullista. Isännälle munakoisokebappia, kuopukselle juustopidettä ja kakkonen tilaa lampaankyljykset. Ensin näköjään shopataan ja sitten syödään syömästä päästyämme….

Kipaisen pikaisesti huoneistolle suihkuun ja sujahdan Istiklalin vilinään ihan yksin. On aika tavata vertaisryhmäni vuosien takaa. Parasta seuraa ulkosuomalaiselle on muut ulkosuomalaiset. Näiden naisien kanssa on eletty samat ihastukset ja ärsytykset. Kaivattu ruisleivät ja yöttömät yöt. Nautittu Istanbulin terassit. Itketty ja naurettu. Nyt noustaan Galata tornin viereen Anemonin terassille päivittämään kuulumiset.

Mitä tuntuu tulla Istanbuliin kahden vuoden jälkeen turistina? Unenomaiselta. Tajuamme alusta asti, että tällä kertaa meillä ei ole kotia johon mennä, mutta tuntuu silti, että palaamme kotiin. Kieli ja paikat ovat tuttuja, mutta meillä ei ole täällä enää omia puitteita. On selvästi turisti, mutta silti kotonaan. Kaipaamme jotakin ja tartumme siihen. Silti olemme vain käymässä. Saamme iloita ja nauttia kaikesta, mutta meillä ei ole vastuuta mistään. Keräämme rusinat pullasta. Enkä aio kantaa siitä minkäänlaista huonoa omaatuntoa. Tämän päivän rusinat on ruokapainotteiset. Eniten kaivattuja on tietenkin ne rakkaat ihmiset, joita ehditään onneksi tänäänkin tapaamaan. Ja tutustumaan moneen uuteenkin.

Naisten kanssa lasillisella. Jälkiruuaksi jäätelöä. Istanbul hehkuu 

auringonlaskussa ja sytyttää sitten valot.

Ravintolan oven viereen on koditon mies asettunut iltaunille. Alla pala pahvia ja päällä viltti. Ilma on lämmin, mutta tuulinen. Käydään juttusille. Esittelee ensin seuralaisensa. On musta koira ja vaaleanruskea turkkinen kaveri. Kissakin. "Tähän ne aina illalla tulevat, olemme tiimi." Kadulla on tullut kuulema elettyä kymmenen vuotta. Kesät sujuu paremmin, mutta kosteus on joskus vaivaksi. Kerron katsoneeni dokumentin suomalaisista kohtalotovereista, joiden täytyy pahimmillaan selättää Suomen 30 asteen pakkaset. Miestä moinen säälittää. Onneksi sielläkin on nyt kesä. Toivotamme hyvää yötä.

Istanbulissa asiat on jotenkin selkeitä. Mahtuuhan sitä monenlaista tähän elämään. Kaikkea ei voi määrittää mustaksi tai valkeaksi. Hyväksi tai pahaksi. Meillä on olemassa tämä hetki. Koittakaamme käyttää se mahdollisimman hyvin. Kadulla tai kotona. Eikä haittaa, jos samalla autat vähän kaveriakin.