Kuopus oli tänään kaverisynttäreillä. Juhlat sijaitsivat paikassa, joka kuului tiiviisti lapsuuteni kesiin. Päätin siis käydä muistoja verestämässä. Silloin ranta oli lähes kokonaan rakentamaton alue. Metsän läpi kulki hiekkatie. Ensin siellä käytiin äidin Minillä tai pyörän kyydillä. Oli eväät kassissa ja viltti, jolla loikoa. Myöhemmin pyöräiltiin rantaan kavereiden kanssa. Ajettiin läpi Karhuvuoren ja jos ranta oli tyhjä, huristeltiin pyörillä suoraan veteen. Uitiin ponttoonille hyppimään. Illalla ja sateella vesi oli lämmintä kuin linnunmaito. Lapsuuden kesinä paistoi aina aurinko tai oli lämmin kesäsade. Lähetääks Rupalan rantaa uimaan?
Nykyään Ruonalan ranta on melkein entisellään, mutta sen ympärille on noussut monen kotkalaisen satumaa. Metsä on saanut mennä unelmien tieltä. Toinen toistaan hienommat talot ovat nousseet enstiseen metsään ja monen talon takapihalla on oma pieni Ruonalan ranta. Pihat ja talot ovat vielä työnalla ja siksi täytyy toistaiseksi nähdä paikan hienous mielikuvituksella. Mietin aina näillä uusilla alueilla, että miksi ei voisi jättää edes joitakin puita pihoille kasvamaan? Ponttooni sentään on edelleen paikallaan. Ja meri.
Vähän matkaa uimarannasta löytyy Tiiliruukin veneranta. Tästä rannasta lähdettiin veneellä kohti Harvassaarta monen monet kerrat. Vene oli pakattu ruokatavaroilla, vaatteilla ja ongilla. Teltassa nukkuminen oli lapsuudenkesä itse. Saaressa ei ollut koskaan tylsää. Ensin piti aina kiertää saari. Loikoilla lämpimillä kallioilla. Maistella ruohosipulia. Pulahtaa saunasta uimaan. Syödä kalaa ja lettuja. Ongen kohoa tuijotettiin monet kerrat ja kala nappasi vaihtelevalla menestyksellä. Harvassaaren rannasta ongin ainakin kampelan. Putosin myös vaatteet päällä veneestä veteen. Onneksi jaksoin uida rantaan. Veteen tippui kerran myös isän lompakko ja sinä yönä nukuimme teltan kattoon ripustettujen seteleiden alla.
Tajusin siinä rannassa istuessani, että kannan itsessäni näitä lapsuuden ja nuoruuden muistoja hyvin vahvasti. Lähdin näiltä rannoilta ollessani 20 vuotias. Siihen mennessä tämä edessä aukeava meri muovasi minun sielunmaisemani, määritti ne asiat, jotka ovat minulle oleellisia ja tärkeitä. Aina näille rannoille palatessani tiesin kuuluvani tänne. Tässä ovat juureni. Kunhan on kalliorannat ja meri.
Näille rannoille me toimme lapsemme joka kerta Suomeen tullessamme. Istuimme tässä ongella, nuotion ääressä tai pulahdimme uimaan. Meille se hetki oli aina paluu johonkin tuttuun ja tärkeään. Lapsille ehkä kiva kesäretki tai hauska kokemus. Minusta on mielenkiintoista nähdä, että palaavatko he kesäkuun 6. päivä lapsuusmuistoihin, sielunmaisemaan, kotiin ja juurilleen vai mihin? Entä mitä heille ovat nämä rannat ja tämä meri? Tämä ihan juuri eloon puhkeava Kotka?
7 kommenttia:
Kesäkuun 6. ?? Mitä silloin tapahtui/tapahtuu?
Kirjoitit koskettavasti. Sinulla on lahja tuntea. Anisi
Tuollaiset kokemukset, ovat kuin aikamatkoja. Vähän samanlaisia muistoja kertyy sinunkin lapsillesi, otettiin eväät ja lähdettiin rantaan. Istanbul tulee varmasti aina olemaan heille tärkeä paikka, mutta Kotkassa on koti. Iloista Vappua teille!
Anisi: Menemme Istanbuliin:). Tunteita piisaa. Ihan totta. Tulevat hassusti milloin haluavat. Ja joskus jäävät tulematta. Olen tottunut jo siihen ja antanut itselleni luvan. Tuntea tai olla tuntematta.
Cheri: Koti on siellä missä perhe on. Niin toivon heidänkin näkevän. Meillä oli ihanat Istanbulin vuodet. Meillä on ihanat Kotkan vuodet. Elämä on ihanaa, koti on ihana ja perhe kaikista paras. Onnellinen se, joka näkee kunkin hetken parhaat puolet. Hyvää Vappua myös sinulle.
Postauksesi sai mnussa aikaan päätöksen matkata kesällä tapaamaan minua aikoja sitten hoitanutta ihmistä. Kiittämään häntä.
Teille toivotan rikkaita Istanbul-päiviä. Anisi
Se on jännä kuinka joku paikka vaan on oma. Järven rannalla eläneenä mulle on yllättävän sama olenko meren vai järven rannalla -meren suolasta tosin en ole tykännyt koskaan. Lapsuuden tärkeimmät paikat on "menetetty", ne on vain tunnelmina mukana matkassa, mutta maailma on auki ja uusia paikkoja on tullut ja toivottavasti tuleekin.
Mun sielunmaisemani on Niilin rannoilla, mutta New Yorkissa olin heti kuin kotonani...
Ihanat lapsuusmuistot! Minäkin olen vapunvietossa vanhassa kotikaupungissani ja kävin katsomassa vanhan kodin ja leikkipaikat, lämmin läikähdys kävi sydämessä, niin mukavalta se taas tuntui ja miten monia muistoja tulvikaan mieleen.
Monet asiat ovat muuttuneet ja osa tuntui niin tutuilta, aivan kuin vasta eilen olisin ollut paikalla;)
Anisi: Se on tärkeää. Muistaa ja kiittää heitä, jotka vielä ovat ottamassa sen vastaan.
Pepi: Lapsuudesta nousee ne juuret. Perusta. Sen päälle voi tulla montakin kotia ja paikkaa, joka tuntuu omalta sillä hetkellä?
Carola: Sekin on mielenkiintoista, että miten joihinkin paikkoihin liittyy niin vahvoja tunnemuistoja. Ja ne on usein nimenomaan niitä lapsuudesta nousevia paikkoja ja tunteita.
Lähetä kommentti