Kun parin kuukauden piirileikki kuoleman kanssa on nyt ohitse, olen totisesti huomannut olevani elossa. Alkuun se tuntui jotenkin väärälle. Teki mieli pyytää anteeksi sitä, että aamu seurasi yötä ja elämä jatkui. Äitiä ei ole, mutta meillä pestään pyykkiä ja mietitään, että mitä tänään syötäisiin. Ikään kuin olisi reilumpaa lamaantua ja olla itsekin poissa tästä elämästä. Tai ainakin nousta jonnekin ylemmälle henkisyyden tasolle ja unohtaa tämä kaikki välttämätön arki.
Seuraavaksi huomasin minulla olevan vapaa-aikaa ja energiaa. Siivosin siltä istumalta yläkerran komerot ja pesin viisi koneellista pyykkiä. Pistin hautajaisjärjestelyissä tuulemaan. Ajattelin, että se olisi äidistä varmaan hupaisaa. Sanoisi, että muistahan tyttö silittää lakanat, jotta komerot ovat mukavamman näköiset katsella.
Kun omainen kuolee, saa hautajaispäivän ottaa vapaaksi. Muuten suru ei ole kuulema sairautta. Niinpä olin kiltisti töissä heti kuolemaa seuraavana päivänä. Sekin on kyllä ihan äidin vika. En ollut yhtäkään päivää poissa koulusta ala-asteella, sillä äidin mielestä kouluun mentiin ellei ollut kuolemaa tekemässä tai kamalassa kuumeessa. Silloin se tuntui ihan vääryydeltä, mutta nyt olen itsekin äitinä ihan samanlainen. Ja ominut ajatuksen selkärankaani. En ole sairas enkä kuolemassa. Olen vain yksi äiditön muiden äidittömien ketjussa ja siksi työkykyinen elävä ihminen.
Kuoleman äärellä aistit terästäytyvät. Näkee kirkkaammin elämän ihanuuden. Aamut ovat pimeät, mutta sitten tulee valo. Puiden värit ja luonnon virittäytyminen talvea varten. Kaikessa siinä on oma merkityksensä. Tuntuisi tuhlaukselta olla kiittämättä siitä, että itse saa vielä kokea tämänkin päivän. Nähdä nämä kellastuvat puut. Kävellä tämän kadun. Asua tässä talossa. Osallistua tähän palaveriin. Leipoa nämä sämpylät. Hoitaa hautajaisiin papin, kukat, arkun ja miettiä siunaustilaisuuden laulut.
Isän pihapiiri.
Kuoleman äärellä muistaa myös muut kuolleet. Vierailin siis tämän päivän kokouksen jälkeen yhdellä viehättävimmistä pihapiireistä mitä Kotkasta löytyy. Siellä asui aikanaan isäni. Hän jätti kuollessaan jälkeen sellaisen sotkun, että selvisin siitä kuolemasta ehkä sen sotkusta johtuvan ärtymyksen siivittämänä. Siivosin isän elämästäni, vain huomatakseni, että hän elää minussa elämäni loppuun asti. Ja mikä parasta, en muista heidän puutteitaan ja sotkujaan, vaan sen hyvän, mitä he toivat elämääni.
Isä muisti ihailla pientä tyttöään. Oli kalaretket ja yhteiset iltakävelyt. Turva. Äiti oli läsnä. Parasta oli herätä ja tietää, että hän on jossakin lähellä. Kesäaamuna terassilla juomassa kahvia. Ja monessa minuuteni sopukassa muistuttamassa, että tästä äitikin piti. Minä olen tämä isän ja äidin vuoksi.
Kiitos teille kaikille kauniista sanoistanne, myötäelämisestänne ja kukista, jotka kaunistavat kotiamme. Elämä jatkuu. Ihmeellistä, mutta totta.
13 kommenttia:
Osanottoni sinulle;vaikka varmaankin oli myös helpotus ,niin äidin menetys on aina niin suuri ja jättää niin suuren kolon. Mutta se odotus on niin vaikeaa;minullakin oli sellaista äitini kanssa,tosin hänellä oli syöpä,mutta sen odottelun jälkeen tuli surun kanssa myös jonkinlainen helpotus,kun ei ollut enään sitä odottelua.Täällähän on lain mukaan viikko lomaa,kun lähiomainen menee pois,silloin ystävät,sukulaiset ym, eivät jätä surijaa yksin ja hoitavat ruokapuolen,surijalle jää vain se sureminen ja surun jakaminen läheisten kanssa.
Voi miten teillä siellä Kotkassa on kaunista!
Osanottoni myös täältä Turkista!
Minulla oli samat tunnelmat isäni kuoleman jälkeen, tunsin että tunnen väärin kun en enää pelkää puhelinta tai sähköpostia...joka voi tuoda ikävän uutisen. Totta myös se että aistit herkistyvät ja elää jotenkin enemmän. Voimia järjetelyihin ja hautajaisiin.
Sinulla on todella isojen muutosten vuosi. Olet pienen ajan sisällä joutunut hyvästelemään useampiakin merkittäviä elämän vaiheita ja astumaan uuteen. Aika ja arjessa eläminen ovat siinä parasta lääkettä.
Hyvä, että olet voimissasi. Voimia myös hautajaistilaisuuteen. Suru ja kiitollisuus eivät ole vieraita toisilleen. Anisi
Osanotto myös täältä.
Tosi kauniisti kirjoitit vanhemmistasi. Jotenkin lohdullista ajatella, että sait kuitenkin olla Suomessa juuri nyt, eikä tarvitse käydä näitä asioita läpi pitkän matkan päästä. Ja tekstistäsi kuulee, miten olet osaltasi hyväksynyt ja ehkä käsitellytkin asiaa pitkälle. Siten varmasti on helpompi kokea olevansa "työkuntoinen".
Mutta joskus mietin, miten Suomessa ei anneta vapaata yhtään enempää läheisen poismenon vuoksi; olisihan se kohtuullista, että muutaman päivän saisi surea ja samalla myös järjestellä asioita rauhassa.
Voimia sinulle ja perheellesi!
Niin totta joka sana. Surusta huolimatta elämä jatkuu.
Voimia teille hautajaisiin ja eteenpäin.
Lämmin osanottoni sinulle ja perheellesi. Olet aina kirjoittanut niin kauniisti äidistäsi, myös ne vaikeat ja kipeät asiat, jotka sairaus toi tullessaan. Voimia hautajaisiin ja järjestelyihin.
Voi Mine, olen todella pahoillani menetyksenne johdosta. Ja samaan hengenvetoon totean, että on ihailtavaa, miten jaksat kulkea pystypäin noin vaikeassa tilanteessakin - itse olisin aivan romuna, vaikka lähtö olisi odotettukin. Siltikin toivotan jaksamista ja kaikkea hyvää. Sinulla on ainakin kyky nähdä elämässä kauneus ja positiiviset asiat.
Anteeksi, Paluumuuttajatar. :-)
Jael: Justiinsa. Suru ja helpotus. Helpotus ja suru. Myös Turkissa olisi ollut ihan ennenkuulumattoman kamalaa, että joku menee töihin heti äidin kuoleman jälkeen. Tällaisia me olemme me suomalaiset??? Oikeasti ajattelin moneen kertaan, että eihän kukaan laita ketään töihin silloin, kun menettää äkillisesti jonkun omaisen. EIHÄN??? Minä olen aika äärilaitaihminen, ja tähän nyt oikeasti oli saanut valmistautua. Ja silti aika useasti silloin perjantaina mietin, että mitä ihmettä varten olen töissä.
Kolme Vuotta Turkissa: Niin, ainakin kuolema on piste jollekin. Loppuu jokin. Kaikki on selvää siihen elämänjakuoleman-kysymykseen. Hautajaiset ovat minipienet, joten eiköhän tästä selvitä.
Anisi: Niin, mennään kuin vuoristoradassa ja välistä tuntuu, että olen tunteellisesti eläväkuollut. Kaikkea prosessoidaan ennen niin mahdottomasti ja kun eletään tapahtumien polttopisteessä, seuraan kuin sivusta. Että tällainenkin tapahtuma tässä, minun elämässäni. Ja toisaalta suon sen itselleni. Tällainen minä olen. Se lapsi, joka ei ikävöinyt, vaan eli täysillä kutakin hetkeä. Se aikuinen, joka elää vähän niin kuin samalla lailla, mutta ennakoiden.
Terhi: Ajoitus on ollut kyllä äärimmäisen hyvä. Kieltämättä olisi luullut, että joku olisi ehdottanut muutamaa vapaa päivää asioiden hoitamista varten. Onhan sitä tosin ehtinyt työpäivän jälkeen ja viikonloppuisinkin. Palkka tulee ihan tarpeeseen, joten ei tässä voi sen puoleen liiemmin hoidella mitään palkattomasti. Turkissa asiat hieman näytti toisenlaiselle, mutta arki on lyönyt asiat pöytään: Suomi on sikakallismaa ja tämän päivän Iltalehden mukaan me olemme köyhällistöä;).
Eeviregina: Eteenpäin on elävän mieli.
Saga: MIksi muistaa ikävää, jos voi muistaa hyvän? Kenelle muulle sillä hankkii painolastia, kun itselleen?
Satu: Ei se aina ole ollut niin, mutta nyt onneksi on. Olen minäkin elänyt vaiheeni, jolloin aina näki sen mitä puuttui. Jolloin murehti ja käytti energiansa vastoinkäymisten odottamiseen. MIksi ihmeessä? Kun elämä kuitenkin kantaa ja ylämäkiä seuraa alamäkiä ja uusia ylämäkiä. Mukavampi se on kuunnella optimistia kuin pessimistiä? Ainakin minusta.
Osanottoni! Tästä tekstistä tuli kyynel silmäkulmaan. Miten lyhyt elämä onkaan. Voimia!
Läheisen kuoleman jälkeen elämä jatkuu, mutta jotakin muuttuu. Suru - ikävä - kaipuu, mutta myös helpotus voi astua elämään. Kuka meistä rohkenisi ääneen sanoa, että on jopa toivonut läheisensä lähtöä viimeiselle matkalle ?
Mitä meiltä odotetaan, kun äiti, isä tai joku muu läheinen kuolee ? Surutyötä ? Mitä se oikeasti tarkoittaa ? Minusta ei lopulta yhtään mitään... Suru ja muut tunteet astuvat pyytämättä elämään. Eivät ne katoa tai lopu, vaikka kuinka tekisi surutyötä... Miksi niiden pitäisi edes kadota ? Surua ei voi kiirehtiä tai surra oppikirjojen tai oppaiden mukaisesti.
Mutta saa surra, itkeä, ikävöidä tai vaikka nauraa, jos siltä tuntuu. On arvokasta, että ihmisen elämässä on ollut joku niin merkittävä ihminen, että hänestä voi elossa ollessa iloita ja kuolemassa ikävöidä - on ollut siis joku, joka on koskettanut syvältä.
Ei ole oikeaa tapaa surra. Voit käydä töissä tai olla käymättä ! Suru on aina yhtä arvokasta; se löytää paikansa ja surijansa. Työtä se ei kuitenkaan ole, vaan elämää !
Voimia arkeen ja iloa suruun ! t: Tiina
Niin, elämä jatkuu. Se on lohdullista, ihanaa ja ehkä toisinaan myös haikeaa. Mutta kyllä sureva saa tosiaan pysytellä kiinni elämässä, nauttia kauniista syyspäivistä,suunnitella tulevaa ja iloita. Sehän on vain hyvä, että sinulla on voimia siihen.Ja kyllä varmasti tuollaisen raskaan vaiheen jälkeen myös kokee sen, että energiaa ja voimia onkin yht´äkkiä paljon, kun ei tarvitse enää käydä sairaalassa ja murehtia toisen sairautta.
Upea tuo peltinen katto ja suloinen pihapiiri.
Vivi Vinna: Miten lyhyt, totta tosiaan. Ja loppuu mahdollisesti jo huomenna? Siksi kannattaisi elää jokainen päivä, niin kuin se olisi viimeinen. Keskittyen oleelliseen.
Tiina: jokainen meistä suree omalla tavallaan. Ei kai siihenkään ole olemassa oikeaa tapaa tai aikaa? Ja on tosiaan eri asia menettää läheisensä tämän hiipuessa vuosien ajan olemattomiin, tai kuollessa äkillisesti ja valmistautumatta. Iso kirja sanoo, että "hän kuoli elämästä kyllänsä saaneena." Kun saisikin lähteä niin. Silloin omaistenkin olisi ehkä helpompi päästää irti?
Kirjailijatar: Elämme konkreettisesti kuoleman varjossa. Kodin ikkunasta näkyy sairaala, jossa äiti odottaa hautajaisiaan. Minusta tässä aistit terävöityy. Varjosta käsin katseltuna valot ovat niin selkeät ja kirkkaat. Ja surun äärellä ilo totisesti tervetullut vieras jokaiseen hetkeen.
Lähetä kommentti