LÄHDIN MAALTA KAUPUNKIIN

Olin parin päivän koulutuksessa Helsingissä. Olo oli kuin ulkomailla pistäytyneellä. Tai maalaisella, joka saapui kaupunkiin. Varattiin kollegan kanssa huone hotellista, jossa koulutus pidettiin. Se sattui sijaitsemaan todella keskeisellä paikalla. Koulutuksen päätteeksi oli siis helppo pujahtaa Helsingin humuun. Tarvoin itsekseni lähikatuja. En innostunut shoppaamaan, vaan koin ehkä hieman kotoisuutta ihan vain kuljeskelusta kerrostalojen katveessa. Siitä, että oli vain minä, kamera ja valitsemani kadut. 

Helsinki oli virkistävä ja opettava monessa mielessä. Koulutus oli aivan erinomainen ja sain monia eväitä työhön ja kotiin. Oli myös mukavaa vilahtaa hetkeksi pois tavan arjesta. Päästä syömään ravintolaan riistakäristystä ja perunamuussia. Juomaan kahvia koulutuksen tauoilla ja keskustella ammatillisia. Kävellä sinne minne itse halusi ja elää hetki ihan vain itselleen. Samalla tiedostaen vahvasti, että olin ollut niin oikeassa muuttoa suunnitellessamme. Suomessa en haluaisi elää isossa kaupungissa. Helsinki olisi minulle liian suuri ja kallis. Suomen hienous on sen luonnossa ja lähiöissä. Täällä oli mukava käydä, mutta haluan asua juuri siellä missä asumme. 

Torni jäi kokematta ylhäältä käsin. En osannut kiivetä sinne yksin.

Kuka se jo arvaa, että mihin se Paluumuuttajatar käveli iltapäiväänsä viettämään? Silloin, kun hän saa valita ihan itse, että missä viettää aikaansa Helsingissä? 

Siinä kävellessäni keksin kilauttaa myös nuoruusvuosien ystävälle, jota en ollut vuosiin nähnyt. Sovittiin treffit päivällisen merkeissä lenkkieni päätteeksi. Juteltiin pizzojen ääressä ja huomasin olleeni oikessa jostakin muustakin. Nimittäin siinä, että ystävät tuntee siitä, että heidän kanssaaan voi aina jatkaa siitä mihin on vuosiakin sitten jäänyt. Yhdessä ollessa vuodet välistä sulavat pois ja tulee vain tunne siitä, että me tunnemme toisemme. Meillä on yhteinen historia. Tieto siitä mistä olemme tähän tulleet ja miksi olemme sellaisia kuin olemme.

VIERAS TULEE SIUNAUKSEN KANSSA

"Kotini on linnani." "Oma koti kullan kallis." "Muualla hyvä, kotona paras." Koti on meille suomalaisille pyhä paikka. Kotona me saamme olla omia itsejämme. Koti on suojamuuri muuta maailmaa vastaan tai turvasatama muulta maailmalta. Kotona me määräämme, päätämme ketä sinne saa tulla ja milloin. Aika harvassa taitaa olla ne huushollit, joiden ovi on aina auki vieraiden piipahtaa etukäteen ilmoittamatta? Koti on paikka meidän perhettä varten. Me emme puutu naapureidemme asioihin, joten kenenkään ei parane puuttua meidänkään asioihimme. 

"Älä osta taloa, vaan naapuri." "Vieras tulee siunauksen kanssa." Turkissa koti on usein sukulaisten, naapurien ja ystävienkin koti. Se on paikka, jossa on jatkuvasti siistinä odottava vierasosio ja perheen oma osa, jossa lähinnä nukutaan. Teepannu pistetää välittömästi porisemaan, kun joku ilmestyy oven taakse. Vierastarjottaviin on jatkuva valmius ja vieraaton talo on jokseenkin surumielinen paikka. Turkissakin kotona levätään, mutta harvemmin kirjan kanssa sohvalla maaten, vaan sukulais- tai ystäväjoukolla pöytään kokoontumalla tai istahtamalla teekupposen kanssa sohvan nurkkaan vieraita jututtamaan. 

Tänä viikonloppuna meille saatiin taas siunaus ystävien mukana. Istuttiin useampaan kertaan yhteiseen pöytään ja kiivettiin saunan lauteille. Käveltiin pitkin lähiseutuja. Näiden ystävien kanssa on asuttu yhdessä Istanbulin vuosia ja nyt pohditaan yhteen tullessa tätä synnyinmaan eloa. Todettiin, että Turkissa oltiin  sosiaalisempia, kyläiltiin tiheämmin, kodit olivat enemmän auki vieraiden tulla ja mennä. Suomessakin olisi tahtotilaa vieraiden vastaanottamiseen, mutta molemmissa perheissä on törmätty arjen realiteetteihin ja siihen, että suomalainen arki on aikataulutettu monelaisella "välttämättömällä." Asioiden hoitaminen menee ihmissuhteiden edelle ja tunnollisuuskin tuo mukanaan monenlaista välttämätöntä pakkoa. 

Oikeasti kyse taitaa kuitenkin olla tahtotilasta? Siitä, minkä näkee tärkeäksi ja jonka mukaan elämänsä järjestää. Turkkilainen työpäivä venyi pitkälle iltaan ja silti monesti viikollakin oli aikaa ottaa vieraita vastaan. Jos isäntä saapui kotiin ennen kahdeksaa, saapuivat vieraat siihen samaan aikaan. Eikä ketään näyttänyt väsyttävän työpäivän jälkeen. Vaikka aamulla olisikin ollut töihin ja kouluihin lähtö, ei ollut kiire kotiin nukkumaan vielä kymmeneltä, tai yhdeltätoistakaan. Miksi sitten me suomalaiset emme ehdi vierailemaan tai ottamaan vieraita vastaan, vaikka työpäivä monelta loppuu kello neljältä? Onko se syy oikeasti lasten harrastuksissa, kiireessä vai siinä, että meistä nyt vain on mukavampaa tai levollisempaa hautautua sinne oman kodin suojiin? Että me emme oikeastaan kaipaa ketään arkeemme? 

Kävelyretkien varrelta löytyi kyllä hauskoja poikkeuksia. Meidän lähistön siirtolapuutarha-kulttuuri muistuttaa siitä, että muutoin hiljaisten tai varautuneidenkin suomalaisten sanaiset arkut aukeavat yhteisen harrastuksen tai rakkaan asian äärellä. Siirtolapuutarhailijoita ei ahdista lähellä olevat naapurit, vaan voi hieman aidan yli keskustella, että mitäs olet tänä vuonna penkkiisi laittanut ja kuinka sait noin komeita kurpitsoita? Karavaanarit suorastaan hakeutuvat toistensa seuraan ja asuntovaunujen ääressä vaihdetaan kokemuksia hyvistä leirintäalueista. Motoristi toisensa tuntee ja ei ole kiusallisia hetkiä, kun voi vaihtaa kuulumisia ajetuista teistä ja siitä mitä rakkaalle ajokille on tullut viime aikoina tehtyä. Koiraihminen koiraihmisen löytää. Paluumuuttajatar toisen paluumuuttajan jne.

Tänään käveltiin ja kuvattiin postauksen kuvat Tiutisessa, josta tulee mieleen Saariston lapset ja vanha kunnon kyläkulttuuri. Voisi kuvitella, että Tiutisessa naapuria autetaan ja vaihdetaan kuulumisia venerannassa tai aidan yli pihaa haravoidessa? Tiutinen kuuluu Kotkan kaupunkiin. Se on saari, joka on pengerretty kiinni Hallan saaren kanssa. Hallan sahan rakentamisen myötä Tiutiseen muutti runsaasti työväestöä 1800-luvin lopulla. Silloin saarelle muotoutui kaunis puutalokylä. Nykyään saha ei enää toimi. Tiutisessa elelee silti joukko onnekkaita kotkalaisia vanhoista taloistaan nautiskellen. Monen takapihalla on meri ja lapset saavat vielä ainakin tämän vuoden käydä kylän omaa kyläkoulua. Tiutisen kyläkoulun lopettaminen on jatkuvasti tapetilla ja päättäjiä tämä pieni koulu näyttää närästävän tuon tuosta. Kun itse siitä tänään ohi huristettiin, toivottiin koululle pitkää ikää. Mikä ilo se mahtaakaan olla, kun saa kävellä kauniita kujia pitkin kauniiseen kouluun. Ja naapurit muistaa hiljentää, koska on tuttuja tenavia tiellä.

KODIN JA KOULUN PÄIVÄ

Tänään täällä Kotkassa vietettiin kodin ja koulun päivää. Kukin koulu oli saanut päättää päivän sisällöstä itse. Esikoisen kodin ja koulun päivä sisälsi kokeen. Koti oli siis tainnut jo automaattisesti pudota lukiolaisten koulun ulkopuolelle? Kakkosen koululla oli oppitunteja, joihin olisi vanhempanakin voinut osallistua, oppilaskunnan kahviota, jossa kahvitella ja lopuksi pesäpallopeli vanhemmat vastaan oppilaista valittu ryhmä. Koska en pysty jakautumaan moneksi, olin päivän kolmosen ja kuopuksen koululla. Siellä oli monenlaista ohjelmaa ja ilmat olivat totisesti päivän järjestäjien puolella!

Kello kahdeksalta aamuaurinko paistaa. Maailma on niin kaunis! Tältä näyttää kolmosen ja kuopuksen koulumatka.

Alkupäivän teemana oli paloharjoitus. Ensin kuultiin neuvoja siitä, kuinka toimia palon sattuessa. Sitten alkoi varsinainen paloharjoitus. Rauhallisesti me siirryimme luokka kerrallaan koulun pihalle. Siellä saikin sitten tutustua paloautoon, jututtaa palomiehiä tai testata palon sammuttamista. Nyt meidän perheessä on todistetusti kolme henkilöä, jotka saavat palon sammutettua:).

Loppupäivä siistittiin koulun lähiympäristöä. Monelle se tarkoittaa myös kotikulmien siistimistä, sillä suurin osa koulun oppilaista asuu täällä. Kolmosen luokan mukana olin venerantaa raivaamassa. Tai jos nyt totta puhutaan, niin kuvaamassa muiden työskentelyä yhteiseksi hyväksi. Jokaisen pussi täyttyi, vaikka alue ei silminnähden roskainen ollutkaan. Nähtiin siis omin silmin, että roskia ei kannata heittää pusikkoonkaan. Vaikka niitä ei näkisikään, ne kuitenkin ovat siellä missä niiden ei kuuluisi olla.

Paluumatkalla koululle ihailtiin kolmosen ja serkkunsa kanssa tätä meidän uutta naapurustoamme. Meren läheisyys, kalliot pihoilla, vanhat talot, korkeat puut ja pihojen omaperäiset ilmeet jaksavat ihastuttaa meitä uusia metsolalaisia. Ei ihme, että moni palaa tänne lapsuutensa maisemiin. Jos koskaan edes lähtikään.

Tätä kirjoittaessani saatiin nauttia myös naapuriavusta. Meidän Helmillä on pihalla sellainen aitaus, jossa aina silloin tällöin saa jaloitella. Vein Helmin sinne päivällä, kun ilma oli niin kaunis. Äsken oli kuopuksen kolme koulukaveria oven takana pupu sylissään. Helmi se oli karkumatkalla päätynyt naapurin pihaan, jossa asuu yksi kuopuksen luokkakavereista. Kaksi muutakin kaveria oli ollut justiinsa naapurissa kylässä ja joku heistä oli huomannut, että meidän pupuhan se siellä viilettää halkovajan taakse. Onneksi saivat karkulaisen kiinni ja osasivat heti palauttaa oikeaan osoitteeseen. Nyt tuolla ylhäällä remuavat koko sakki. Pelastuspartio ja talon väki vieraineen. Kodin ja koulun päivä on siis vaihtunut Kodin ja kavereiden päiväksi.

SYKSY ON JA KESÄ ON POIS

Syksy on ja kesä on pois, siitä ei ole epäilystäkään. Talvea emme vielä odota, vaan tunnustelemme peiton alla, että miltä ne tuntuivatkaan ne pimeät syksyiset aamut. Odotamme ruskan maalaamia puita. Haistelemme ulkona syksyilmaa. Polttelemme takkaa tuon tuosta ja saunaankin tekee tiheästi mieli viileiden iltojen iloksi. Pidän itseäni edelleenkin syysihmisenä. Sateella voi pukea jalkaan saappaat ja päälle uuden sadetakin. Mikäs sen mukavampaa, kun ropina hupussa. "Mutta nyt on vasta syyskuu, millainen se mahtaa olla se lokakuu. Tai marras?" mietitään aina välillä.

Toistaiseksi yhdellä autolla on pärjätty. Minä pääsen pääosin töihin kävellen tai pyörällä. Niinä päivinä kun vaihtoja tulee useita ja auto on minulle välttämätön, mies huristelee pyörällä. Tänä aamuna oli ensimmäinen kerta, kun jokainen katsoi ulos sateiseen aamuun ja tunsi tarvitsevansa auton pyörän sijasta. Onneksi Kotkassa joka paikkaan kerkeää muutamassa minuutissa ja niin tein vienti- ja tuontikierrokset  päiväni aluksi ja lopuksi. Miestä odotellessa ehdin vielä kuvaamaan työpaikkansa lähirannan. Tässä oli minun nuoruudessani aina autoille jäärata. Itse en koskaan ajellut, mutta kyydissä istuin muutamaankin kertaan liukastelemassa.

Pieni tihku ei estä puutarhanhoitoa. Tänään käyttelin haravaa ja kottikärryjä. Kannoin varaston taakse kaikki katkomani pehkot. Aronian marjat olisi valmiit poimittavaksi. Mummo keittelee niistä mehua. Pihalla kasvaa näköjään myös luumuja. Omenasato sensijaan alkaa jo olla loppusuoralla. Keittelin jääkaappiin hilloa muutaman purkillisen, omenapiirakoitakin on tullut syötyä jo useampia versioita.

Oven pielessä asuu Heppa. Isin ja kuopuksen yhteistyönä valmistunut keppihevonen. On siinä äidilläkin hieman ollut sormensa pelissä, sillä olen kutonut tuon sukan joskus vuosia sitten. Kuopus ratsastelee Hepalla pitkin pihaa ja hyppii tekemiensä esteiden yli. Oikea esteratsu siis kyseessä.

Päivän makeaksi lopuksi vielä yksi köksän tunti. Kakkonen aloitti Suomessa kahdeksannen luokan ja  huomattiin, että seitsemännen luokan kotitalous oli Turkissa jäänyt suorittamatta. Tänään saapui listan kanssa kotiin. Kaksi kuukautta on aikaa kokata suklaapiirakkaa, sämpylöitä, makkarakeittoa, kalakiusausta jne. jotka kotiväki sitten arvioi. Ensimmäiseksi valikoitui suklaapiirakka. Äidin tehtävä oli istua pöydän ääressä tarkkailemassa ja neuvoa lähinnä siinä, että mistä keittiöstä löytyy mitäkin. Suklaapiirakkahan siitä syntyi ja raati söi sen samoin tein suihinsa. Koulussakin on kuulema parasta aikaa menossa valinnainen kotitalous ja siellä oli tänään syntynyt karjalanpiirakoita. Eläköön suomalainen koululaitos!

Huomenna saamme rakkaita vieraita viikonloppukylään. Sen kunniaksi isäntä jo imuroi keskikerroksen ja alakerran. Huomenna sitten siivotaan loput ja jäädään odottamaan tulijoita. TERVETULOA!